Vappuretki Jäälistä Herukkaan

Vuosi sitten kävin vappuna – tai oikeastaan vapun jälkeisenä päivänä – marssimassa. Tänä vuonna lähden myös vappuretkelle, mutta vähemmän extreme-hengessä. Tämän retken on tarkoitus olla rinkankantotreeni, sillä vaikka olen päättänyt tehdä kesästä 2016 pyöräretkeilykesän, mahtuu siihen myös rinkan kanssa tehtäviä retkiä. Talven jäljiltä rinkankantokunto ei hääppöinen ole, joten sitä on syytä treenata.

Minun oli tarkoitus käydä rinkkaretkellä jo kaksi viikkoa sitten, mutta rinkkapulmien vuoksi muutin tuon retken pyöräretkeksi ja ryhdyin etsimään isompaa rinkkaa 60-litraisen tilalle. Useita vaihtoehtoja tutkittuani päädyin palaamaan tavallaan juurilleni: hankin Deuter Aircontact 65 + 10 -rinkan, jollaisen kanssa aloittelin vaellusharrastustani kolme vuotta sitten. Pöljyyksissäni menin luopumaan tuosta rinkasta, kun kuvittelin pärjääväni pienemmällä. Varmaan pärjäisinkin, jos haluaisin minimoida mukana kuljetettavan tavaran määrän, mutta samalla joutuisin tinkimään joistakin asioista, joista en halua luopua.

Rinkan valinta ei ole minulle mikään helppo juttu, sillä pitkäraajaisena olen hyvin lyhytselkäinen. Selän pituuden puolesta saattaisin löytää sopivan rinkan naisten malleista, mutta ne ovat muutoin kapearunkoiselle miehelle huonosti sopivia – niitä minun ei siis kannata kokeilla. Sovitin selkääni useita rinkkoja. Yksi ehdokas tuli postitse ja lähti saman tien takaisin. Oulun Partioaitassa sain erinomaista ja asiantuntevaa palvelua, ja siellä rinkan sovittaminen on mahdollista tehdä painolastin avulla. Erikokoisten ja -painoisten punnusten avulla on mahdollista simuloida todellista käyttötilannetta ja voipa niiden avulla rinkan lastata myös esimerkiksi takapainoiseksi tai muutoin hankalasti kannettavaksi. Siinä jyvät erottuvat akanoista. Mutta eipä löytynyt minulle rinkkaa sieltäkään.

Lopulta siis päädyin vanhaan tuttuun Deuteriin, jonka tilasin Varuste.netistä. Luulin saavani täsmälleen samanlaisen rinkan kuin se, joka minulla oli kolme vuotta sitten. Mutta sainkin uuden mallin, jossa on pieniä muutoksia vanhaan nähden. Niistä kerron tarkemmin Deuter Aircontact 65 + 10 -esittelyvideossani, jonka kuvasin tällä vappuretkellä.

Lähden retkelle vappuaatonaattona, joka on perjantai. Kuten retkilläni usein, kuvaan myös tällä kertaa videomateriaalia, minkä vuoksi eteneminen on hidasta. Siksi retken kokonaispituus jäänee noin 25 kilometriin, josta ensimmäisenä iltana on tarkoitus kulkea vain kolme neljä kilometriä. Tuollaisen matkan kulkeminen ei videointeineenkaan kestä monta tuntia, joten lähden liikkeelle vasta seitsemän aikaan illalla. Kävelen muutaman sadan metrin päähän linja-autopysäkille ja sieltä ajelen onnikalla Jäälin Shellin pysäkille. Linja-automatkan aikana panen merkille, että erityisesti nuorilla matkustajilla on tapana heilauttaa kättä kuljettajalle, kun poistuvat keskiovesta. Ei sitä minun nuoruudessani noin tehty. Tässäkin asiassa nykynuoret pyyhkivät lattiaa meillä keski-ikäisillä. Ja hyvä niin.

Lähden kävelemään Takumaantietä pitkin. Tien sivussa olevat painanteet ovat täynnä vettä ja monin paikoin niissä näkyy vielä jäätäkin. Kunhan nämä tästä sulavat, alkaa vedessä melkoinen kuhina, kun sääskenmunat rupeavat kehittymään lentokuntoisiksi verenimijöiksi. Vähän myöhemmin pahoitan mieleni, kun tien sivussa on kolme nojatuolia ja kaksi sohvaa. Joku on nähnyt hyväksi hankkiutua vanhoista huonekaluista eroon viemällä ne metsään. Tai oikeastaan ei edes metsään, vaan aivan tien viereen. Tämä on yleinen riesa kaupungin lähellä: metsäteiden varsille on hylätty huonekaluja, autoja, kodinkoneita ja oikeastaan ihan mitä vain.

Poikkean Jäälin montun uimarannalla. Nyt täällä on hiljaista, mutta lämpiminä kesäpäivinä tämä on suosittu uimapaikka. Ollaan pohjavesialueella, joten montun eli hiekkakuoppaan syntyneen lammen vesi on kirkasta. Tällaisesta lammesta voisi retkeilijä ottaa ruoka- ja juomavetensä, mutta nyt minun ei tarvitse. Mukanani on kotoa otettua hanavettä 2,5 litraa – se riittää hyvin huomisaamuun, jolloin kuljen toisen pohjavesilammen ohitse.

Rinkankantotreenin lisäksi tämän retken tavoitteisiin kuuluu myös selvittää helmikuisen hiihtoretkeni arvoitus: miksi tie nousi pystyyn? Kartan ja ilmakuvan mukaan kyseisessä paikassa tie menee ihan suoraan, mutta todellisuudessa näin ei ole. Helmikuisella retkelläni oli pimeää ja satoi sakeasti lunta. Rajallisten näköhavaintojen perusteella päättelin tuolloin, että ”Tien molemmilla puolilla on jonkinlainen harjanne, ja niiden välissä tie painuu alemmas, kunnes se päättyy parimetriseen lähes pystyyn rinteeseen.”. Nyt saan tähän asiaan selvyyden.

Ja toden totta: tie todellakin nousee pystyyn. Kartan ja ilmakuvan, ja muutaman vuoden takaisten muistikuvienikin mukaan tie menee suoraan läpi, mutta näin ei vain enää ole. Nyt asia tuli selväksi ja arvoitus on ratkaistu. Olisihan tuosta tietysti ahkionkin kanssa päässyt jotenkin kiipeämään yli, mutta katsoin kiertotien paremmaksi vaihtoehdoksi. Näin toimin nytkin – osittain siksi, että haluan käydä katsomassa parinsadan metrin päässä olevaa laahakaivinkonetta.

Laahakaivinkone on erikoinen laite. Sellaisia näkee aika harvoin, mutta tällaisissa paikoissa, joissa kaivetaan hiekkaa veden täyttämistä montuista, se on sopivin työkalu. Koneen toimintaperiaate käy ilmi esimerkiksi tästä videosta. Lisää samanlaisia ja muuta aineistoa laahakaivinkoneista löytää googlettamalla sanan ”dragline”. Aikanaan Euroopan suurin laahakaivinkone, Marion 7400, oli käytössä monilla voimalaitostyömailla Suomessa. Aiheesta on keskusteltu Suomi24 -sivustolla täällä ja täällä. Vahinko, että tästä Raasakan Mariksi kutsutusta konejättiläisestä ei ole enää jäljellä kuin kauha.

Laahakaivinkonetta pällisteltyäni jatkan matkaa. Olen suunnitellut viettäväni retken ensimmäisen yön samoilla seuduilla kuin helmikuussa, mutta vähän ennen tieltä poikkeamista huomaan päinvastaisessa suunnassa, tien eteläpuolella kiinnostavalta vaikuttavaa maastoa. Menen tutkimaan. Aluksi maasto on märkää, mutta hieman kauempana maanpinta kohoaa hieman ja muuttuu kuivaksi. Löydän avaran hakkuualueen ja päätän leiriytyä sinne. Paikassa on jotain samaa kuin avotunturissa, vaikka kyse on toki aivan eri asiasta.

Valitsen telttapaikakseni tasaisen jäkälikön. Näin vapun aikoihin päivät ovat jo pitkiä, joten ehdin hyvin leiriytyä ennen illan hämärtymistä. Ennen tavaroiden paikoilleen laittamista pistän keittimen tulille ja ryhdyn lämmittämään päivällisvettä. Ruokaillessani ilta vähitellen hämärtyy ja kun käyn vielä katselemassa lähiympäristöä, taivas värjäytyy auringonlaskun suunnassa komean punaiseksi.

Otan auringonlaskusta kuvia ja sitten vetäydyn telttaan järjestelemään tavaroita ja lepäämään. Tavarat löytävät hyvin paikkansa, vaikka edellisestä yöstä tässä teltassa on jo aikaa. Tarptent Moment DW on mainio teltta yksin retkeilevälle – ainakin nyt, kun siinä on viime syksynä ompelukurssilla telttaan laittamani lisäliepeet, joiden ansiosta saan teltan sivut tiiviisti maata vasten. Tämä tosin edellyttää, että ainakin tuulen puoleinen pääty on kunnolla auki – muutoin voi ilmanvaihto teltassa olla riittämätön, minkä huomaa kosteuden tiivistymisestä teltan kattoon. Eikä se päädyn avaaminenkaan aina auta – jos ei tuule, niin ei teltassa ilma vaihdu, vaikka mitä avaisi.

Hieman ennen nukkumaanmenoa kuulen jostain läheltä riekon käkätyksen. Tosiaan! Minähän olen nyt alle kilometrin päässä paikasta, jossa tammikuussa 2013 tekemälläni pakkasretkellä – jolla muuten kuljin Jäälistä Herukkaan, mutta hieman eri reittiä kuin nyt – näin riekon jälkiä lumessa. Paikka muistuttaa avotunturia enemmän kuin aluksi ajattelinkaan!

Yö on kylmä. Vähän ennen nukkumaanmenoa lämpömittari näyttää teltan vieressä kolmea lämpöastetta ja niidenkin arvelen haihtuvan yön aikana taivaan tuuliin, koska olen aukealla paikalla ja taivas on suurelta osin pilvetön. Tarkenen silti alkuyöstä hyvin, ja kun aamuyön tunteina herään pieneen kylmäntunteeseen, saan itseni nopeasti taas lämpimäksi, kun puen t-paidan päälle. Muuten tarkenen pelkissä lyhyissä alushousuissa. Makuupussinani on nyt tänä keväänä hankittu Cumulus Intense ja sen sisällä käytän silkkistä makuupussilakanaa. Tämä yhdistelmä tuntuu riittävän ainakin nollaan asteeseen.

Lauantaiaamuna teltassa tulee lämmin. Aurinko paistaa aukealla paikalla olevaan telttaani pilvettömältä taivaalta. Kun avaan ovia, pakenee lämpö ja tilalle tulee vielä hyvin vilpoista aamuilmaa. Lämpötilaero teltan sisäpuolen ja ulkoilman välillä on ainakin viisitoista astetta. Sopivasti oviaukkoja säätämällä saan tuuletusta sen verran, että teltassa on mukava lämpötila.

Tarptentin molemmilla sivuilla on eteistilaa, joista isommassa säilytän öisin rinkkaa. Pienemmässä eteisessä säilytän jalkineita, keitintä ja muutamia muita tavaroita. Pikkueteinen on kooltaan riittävä myös keittimen käyttöön, joten pystyn valmistamaan aamiaiseni ilman, että minun tarvitsisi tulla kokonaan pois lämpöisestä makuupussista. Aika mukavaa tämä.

Aamiaisen jälkeen ryhdyn pakkaamaan tavaroita ja purkamaan leiriä. Viime vuonna totesin liikkeellelähdön kestävän kaikkineen puolitoista tuntia, mutta tänään menee pitempään. Mitään kiirettähän minulla ei ole. Kun aloitan aamutoimet yleensä yhdeksän maissa, tarkoittaa aamun kiireettömyys sitä, että saan pitää lounastauon varsin pian liikkeellelähdön jälkeen. En osaa syödä niin tukevaa aamiaista, että pärjäisin sillä puolenpäivän yli – eikä sellaiselle toisaalta ole mitään tarvettakaan. Työpäivinä lounas on kuitenkin syytä syödä yhdentoista ja kahdentoista välillä, enkä pidä järkevänä suuria poikkeamia ruokailurytmissä viikonloppuinakaan.

Tänään ryhdyn lounastauolle jo puolen kilometrin kävelemisen jälkeen, koska paikka, jossa silloin olen, soveltuu tarkoitukseen oivallisesti: olen reittini viimeisen hiekkakuoppaan syntyneen pohjavesilammen rannalla. Tästä otan vesitäydennystä. Täytän mukanani olevat kaksi litran pulloa ja laitan kumpaankin puteliin Micropur-tabletin pöpöjen tappamiseksi. Tämän käsittelyn jälkeen vesi haisee ja maistuu kloorilta, mutta toisella ihmeaineella, Micropur Antichlorine -nesteellä, saan kloorin neutraloitua ja lopputuloksena on hyvänmakuinen, puhdas vesi. Pulloihin laitettavan veden lisäksi otan pannullisen vettä lounasta ja kahvia varten, ja sen puhdistan keittämällä. Micropur-käsittely kestäisi vähintään puoli tuntia – usein annan sen vaikuttaa pitempään – ja nyt en halua odotella.

Lounaspaikkani on siis hiekkakuopan reunalla, joten voisi ajatella, että siinä juuri ole mahdollisuuksia saavuttaa erämaatunnelmaa. Toisin kuitenkin käy – ainakin hetkeksi. Muutama kurkiaura lentää ylitseni ja tuuli liikuttaa veden pinnalla olevaa jäätä, josta irtoavat puikot helisevät kauniisti. Suljen silmäni, annan auringon lämmittää ja kuuntelen ympäröivän luonnon ääniä. Tunnen olevani kaukana.

Tässä retkessä on jotain erityistä. Yleensä en pääse kunnon retkitunnelmaan näin pian lähdön jälkeen, enkä varsinkaan näin lähellä kaupunkia. Tälle retkelle erityisen luonteen antaa uusi rinkkani. Kun sain rinkan, ja rupesin pakkaamaan varusteita siihen, ja vielä erityisesti sitten, kun nostin rinkan selkääni ja lähdin kulkemaan, tuntui kuin palaisin kotiin. Minullahan oli (lähes) samanlainen rinkka kolme vuotta sitten, kun tein ensimmäisen yöretkeni sen jälkeen, kun rupesin harrastamaan retkeilyä. Tämän harrastuksen aloittaminen on ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä. Nykyään en voisi kuvitellakaan eläväni ilman retkeilyä. Rinkan kanssa retkeily on alkukantaisuudessaan tämän harrastuksen jaloin muoto – siinä retkeilijä kantaa itse kaiken, mitä retken aikana elämiseensä tarvitsee. Siten rinkka on vaeltajan tärkein ja rakkain ystävä retken aikana, ja nyt minä sain ikäänkuin vanhan ystävän takaisin. Siksi tämä retki on niin erityinen.

Lounaan jälkeen matka jatkuu taas parilla kilolla painavoituneen rinkan kanssa. Lähden hiekkakuopan luota pohjoiseen, kohti Nurmijärveä. Tämäkin polku on tuttu – kuljin sitä pitkin elokuussa 2013. Nämä Oulun lähiympäristön paikat alkavat olla jo niin läpi koluttuja, että kuljen retkilläni pakostakin samoja polkuja, joita olen tallannut jo moneen kertaan. Mutta se ei haittaa: tuttukin paikka tai reitti voi olla kiinnostava, kun sen näkee eri aikaan tai muutoin erilaisissa olosuhteissa. Ja nostalgiasta pitävälle retkeilijälle vanhojen asioiden toistaminen ei sekään ole yhtään huono asia.

Nurmijärven länsipuolella ylitän Alakyläntien ja jatkan hakkuuaukion läpi kohti Hämeenjärventietä. Hieman ennen vanhaa ravirataa kummastelen tien pohjoispuolella olevaa suota, jota on ryhdytty kuivattamaan täyttämällä. Suolle on ajettu satoja tai tuhansia kuormia maata, joka on sen näköistä kuin voisin kuvitella olevan peräisin rakennustyömailta, joilla joudutaan poistamaan maan pintakerroksia ennen rakentamisen aloittamista. Varmaan tuolla hommalla on jokin tarkoitus. Rumalta se joka tapauksessa näyttää.

Jatkan matkaa. Käyn katsomassa vanhaa ravirataa, jolla oli jonkinlaista hevosiin liittyvää toimintaa vielä muutama vuosi sitten, mutta sittemmin paikka on ollut tietääkseni tyhjillään. Retkitunnelmaani varjostamaan on ilmestynyt huolestuttava pilvi: vatsani kuplii ja siellä kiertää ikävästi. Pistäydyn pöpelikössä helpottamassa oloani ja sen jälkeen turvaudun retkiapteekkiini. Otan Imodiumia ja Disflatyliä, joista ensiksimainittu on ripulilääke ja toinen vähentää kaasunmuodostusta.

Yritän miettiä, mikä voisi olla syynä vatsavaivoihini. Olisinko ollut huolimaton lounasvettä keittäessäni? Yritin kyllä keittää sitä vaadittavat kolme minuuttia, mutta olen saattanut erehtyä. Voisiko vedessä oleva pöpö pistää vatsan sekaisin näin nopeasti (parissa tunnissa)? Ehkä. Tai sitten olen saanut pöpön jostain muualta jo aiemmin. Onhan esimerkiksi noroviruksen aiheuttaman vatsataudin itämisaika 12-48 tuntia, mutta siitä ei nyt ole kyse. Olen sairastanut noroviruksen kahdesti ja tunnistan sen aiheuttamat oireet kyllä.

Vatsaongelmista huolimatta jatkan retkeäni suunnitelman mukaisesti. Reittini ei missään kohdin vie minua kovin kauas maalikylistä, joten jos vointini olennaisesti huononee, pääsen täältä kyllä kohtuullisen helposti kotiin.

Suunnitelman mukainen jatkaminen tarkoittaa sitä, että kierrän Hämeenjärven pohjoispuolitse. Vakosuon ylittävän sähkölinjan kohdalla pidän tauon, kuten aina täällä liikkuessani. Vakosuolla näkyy kaksi joutsenta. Arvelen niiden olevan siellä pesintäpuuhissa. Hyvän paikan ne ovatkin valinneet, sillä Vakosuo on niin märkä, että sinne ei ihminen pääse valkolintujen rauhaa häiritsemään.

Jatkan matkaa kohti Honkaniemeä ja Nikustankurua. Aiemmilla retkilläni minulla on jäänyt kokeilematta yksi oikopolku, mutta nyt muistan mennä sinne. Polulla on, kuten kartasta voi päätellä, hyvin märkää, mutta koska vaellusjalkineinani on nykyään Tretorn Sarek Vid -vaelluskumpparit, ei kosteudesta ole minulle minkäänlaista haittaa. Kumppareiden nimessä ”Vid” tarkoittaa leveälestistä mallia, joka sopii jaloilleni erinomaisesti.

Välillä polulla on niin märkää, että katson parhaaksi etsiä kiertotien metsän kautta. Voisin toki loiskia menemään suoraankin, mutta on hauskaa kulkea metsässä. Se tosin on juuri tässä suurelta osin sellaista tiheikköä, jossa ei oikein hyvin sovi kulkemaan. Kevät on kuitenkin hyvää aikaa rymytä tiheikössä, sillä kesempänä tällaiset paikat ovat täynnä öttiäisiä, hämähäkkejä verkkoineen ja kaikenlaista muuta, mitä en tarvitse.

Kaipijärven itäpuolelta menevällä tiellä kohtaan ikäviä näkymiä. Tien vieressä olevassa syvässä ojassa on henkilöauto katollaan. Auto näyttää siltä, että se on ollut tuossa jo jonkin aikaa, mutta käyn silti tarkistamassa, ettei auton sisällä ole ihmisiä. Täällä kun on sen verran vähän kulkijoita, että auttajia voi joutua odottamaan pitkäänkin. Ketään en löydä, ja kun huomaan, että autossa on sisällä jonkin verran jäätä, päättelen, että se on tosiaankin ollut tässä jo useita päiviä tai jopa viikkoja.

Hieman myöhemmin on tien oikealla puoella suuri määrä hiiltyneitä puunrunkoja maassa hujan hajan. Tämä näyttää siltä kuin tässä olisi ollut jonkinlainen puupino, joka on sitten syttynyt tai sytytetty palamaan ja sammutusta vartren se on levitetty hajalleen. Minulla on hatara muistikuva uutisista, joiden mukaan näillä seuduilla olisi viime vuosina ollut tuhopoltoiksi epäiltyjä tulipaloja, mutta en nyt ole varma, muistanko oikein. Ikävän näköistä tällainen silti on.

Alan lähestyä leiripaikaksi ajattelemaani seutua. Olen tutkinut karttaa etukäteen ja arvellut, että Kulosuonkankaalle vievän pistotien varrelta tai päästä voisi löytyä hyvä, rauhallinen paikka retken toiseksi yöksi. Tarvitsen myös vettä. Tällaisella suoseudulla maasto on täynnä ojia, joissa virtaa vettä, mutta se on ruskeaa suovettä. Yritän löytää ensisijaisesti jonkin sulamisvesilammikon, josta saisin kirkasta vettä, mutta jos en löydä, kelpaa suovesikin. Desinfioituna se käy hyvin ruoka- ja juomavedeksi, vaikka ulkonäkö onkin tympeä.

Toiveeni toteutuu. Tien vieressä on lammikko, jossa on juuri sellaista vettä kuin haluan. Täytän pullot siitä ja laitan taas Micropurin töihin. Tässä on lisäksi se hyvä puoli, että kun huomenna aamulla jatkan matkaa, kuljen uudelleen tästä ohi. Saan silloin pullot taas täyteen vettä ja näin on loppumatkan juomahuolto kunnossa.

Tien päästä löytyy vielä hyviä, metsäkoneen jättämiä leveitä uria, joista valikoin tasaisimman kohdan telttapaikakseni. E75-tie on alle kahden kilometrin päässä, joten liikenteen äänet kuuluvat tähän selvästi. Äänimaailmaa täydentävät kurjet, jotka mekastavat arvatenkin Kaipijärvellä, joka täysin umpeenkasvaneena on mitä mainioin paikka noille pitkäkoiville.

Janne Pyykön Avisuora -blogissa oli taannoin hyvät ohjeet sarjallisten kuvien tekemiseen. Tällä retkellä kokeilen, osaisinko minäkin. Kunhan olen saanut leirin valmiiksi, asetan kameran tukevasti puuta vasten nojalleen, viritän sarjakuvaustoiminnon päälle ja sitten vain koikkelehdin kameran edessä eri suuntiin ja yritän näyttää hauskalta. Koska tämä on ensimmäinen kokeiluni tässä lajissa, en osaa arvioida kuvaamani materiaalin käyttökelpoisuutta saman tien. Käsittelen sen sitten kotona ja jos hyvin käy, saatan saada aikaan jotain julkaisukelpoistakin.

Aurinkon laskiessa ilma jäähtyy taas vauhdilla ja kun en heti huomaa laittaa lämmintä päälle, alan palella. Päästän itseni jäähtymään hieman liikaakin, enkä lämpene ennen kuin olen syönyt annoksen lämmitä puuroa ja juonut kupillisen kaakaota. Sitten on taas hyvä olla.

Vatsavaivoista huolimatta tämä on ollut hyvä retkipäivä. Olen kävellyt vain neljätoista kilometriä, mutta se riittää hyvin. Tällä retkellä ei ole tarpeen kerätä kilometrejä. Tämäkin matka tuntuu jaloissa mukavana väsymyksenä. Tyytyväisenä panen merkille, että selkä ja hartiat ovat tyytyväisiä, vaikka rinkassa on ollut painoa enimmillään lähes seitsemäntoista kiloa. Uusi rinkkani on odotusten mukaisesti hyvä kannettava. Vatsavaivojen ohella pientä harmia on aiheutunut siitä, että olen laittanut housuihini vyön, joka on liian jäykkä. Vaikka kyse on Fjällrävenin tekstiilivyöstä, jonka voisi olettaa olevan vaelluskäyttöön sopiva, se kuitenkin rinkan lantiovyön alle jäävänä painaa ikävästi. Täytyy miettiä näihin housuihin toisenlainen ratkaisu, jos meinaan näitä vielä rinkkaa kantaessani pitää. Toinen, helpompi vaihtoehto on tietysti käyttää housuja, joissa on vyötäröllä vain nyöri, jolla ne kiristetään sopivaksi.

Päivänvalon hiipuessa kurjet hiljenevät ja kun liikenteen melukin vaimenee, illan äänimaailmaa hallitsee etäältä kantautuva teeren pulina. Syön suklaata ja lipitän kaakaota, jota olen vapun kunniaksi terästänyt tilkkasella jallua. Enkä yhtään kaipaa kaupungin hulinaan.

Myös lauantain ja sunnuntain välinen yö on kylmä ja aamulla ulkoteltan sisäkattoon on tiivistynyt kosteutta. Leiripaikkani on hyvässä tuulensuojassa, joten ilmanvaihto on ollut heikkoa, vaikka jätinkin illalla teltan toisen päädyn kokonaan auki. Viileinä öinä olisi hyvä pystyttää teltta aina sen verran avomaastoon, että tuuli pääsisi puhaltamaan enimmät kosteudet pois. Tosin jos ei tuule – kuten viime yönä – niin silloinhan asialla ei ole mitään väliä.

Aamutoimien aikana ilma lämpenee jo niin paljon, että auringonpaisteessa meinaa tulla kuuma. Jätän kuitenkin vielä takin päälle, koska taivaalla on paljon pilviä ja niiden varjostaessa on vilpoisempaa. Viimeiselle päivälle on jäljellä vain noin seitsemän kilometrin kävely, josta suuri osa on samaa reittiä kuin marraskuussa 2012 tekemälläni retkellä Ritaharjusta pohjoiseen. Myös tuolla retkellä on muistoissani tärkeä asema. Se oli ensimmäinen koko päivän kestävä retkeni, jonka tein sen jälkeen, kun olin lukenut Erkki Lampénin kirjan Neljä retkeä läpi Suomen ja ymmärtänyt, että retkeily on sitä, mitä minä haluan tehdä.

Kävellessäni näen tuttuja paikkoja ja palaan mielessäni noihin kolmen ja puolen vuoden takaisiin asioihin ja tunnelmiin. Ohitan Navettakankaantien risteyksen. Maaliskuussa 2013, kun olin Pitkänperjantain pitkällä retkellä ja kävelin tämän saman risteyksen ohi, ihmettelin piipitystä, joka tuntui tulevan jostain Navettakankaantien varrelta. Kun menin tutkimaan asiaa, löysin hakkuuaukiolta valkoisen kopperon, jonka alla oli pyörät – se oli itse asiassa perävaunu – ja kopperon vieressä oli iso aurinkopaneeli. Tuo koppero oli ruotsalaisen AQ Systemin valmistama SoDAR –mittauslaite, eli ”SOnic raDAR”, jollaista käytetään tuuliolosuhteiden kartoittamiseen. Koska en halunnut houkutella mahdollisia ilkivallantekijöitä paikalle, en tuolloin maininnut laitteesta mitään retkikertomuksessani.

Suomessa on muuten kuusikymmentäneljä Navettakangasta, joista kahdeksan on Oulussa, ja näistä kaksi juuri tämän Navettakankaantien varressa. Miettikääpä sitä.

Lounastauon jälkeen on jo niin lämmin, että riisun takin ja pakkaan sen rinkkaan. Katson netistä, että virallinen lämpötilalukema on tällä hetkellä kuusitoista astetta. Kun aurinko vielä paistaa lähes pilvettömältä taivaalta ja heikko tuuli hiukan vilvoittaa, ovat olosuhteet vaeltamiseen jokseenkin täydelliset.

Ylitän Kalimeenojan vanhaa siltaa pitkin. Tämä silta on ollut jo pitkään huonossa kunnossa. Nyt se on rupsahtanut siihen malliin, että sillalle on asetettu yhden tonnin painorajoitus. Sillan kantta on paikattu isoilla vanerilevyillä ja muutama lankku on irti. Ne lonksuvat häijysti kulkijan alla. Lisäksi sillan reunassa olevat parrut ovat paikoin lahonneet ja taipuneet. Tällä sillalla tuskin on pitkästi elinaikaa jäljellä.

Kalimeenkylän länsipuolella oleva polku nostaa sekin mukavia muistoja mieleen. Varsinkin tällaisena aurinkoisena kevätpäivänä nautin kävelemisestä ja aiemmin tekemieni retkien muistelemisesta tavattomasti. Minulla ei edelleenkään ole kiirettä minnekään. Etsin hakkuuaukiolta aurinkoisen kohdan, jossa on sopiva, istumakorkuinen kanto. Lasken rinkan selästä ja istun kannolle haaveilemaan. On hyvä olla.

Matkaa ei ole enää pitkästi. Viimeiset sadat metrit ennen asfaltille siirtymistä kävelen pitkin hyvin märkää ajopolkua. Niin kuin monet ajopolut metsässä ovat, niin on tämäkin tehty kaivamalla pintaturve pois, jolloin tien pinta on ympäristöään alempana. Silloin sulamisvedet eivät pääse minnekään muualle kuin tieuralle, jossa on nyt koko tien levyisiä ja monen metrin pituisia lammikoita. Kumisaappaat jalassa kulkevalle vaeltajalle niistä ei toki ole haittaa – oikeastaan lätäkössä käveleminen on ihan kivaa.

Viimeisen tauon pidän noin puolitoista kilometriä ennen linja-autopysäkkiä, jolta pääsen kotiin vievän onnikan kyytiin. Arvelen tarvitsevani tähän matkaan noin kaksikymmentä minuuttia. Seuraava bussi menee kymmenen minuutin päästä, joten siihen en ehtisi millään. Istun siis rauhassa pitämään taukoa kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Syön viimeiset rivit mukanani olevasta suklaalevystä. Kun lähdön aika koittaa, nostan rinkan selkään vielä kerran, kävelen pysäkille ja siitä puolisen tuntia myöhemmin olen taas kotona.