Huvivene

Ostin sitten huviveneen.

Alus on nimeltään Bestway Hydro-Force Treck X2 ja kyseessä on kumivene. Se, että kutsun tätä huviveneeksi ja alukseksi, ei ole seurausta vilkkaasta mielikuvituksestani, vaan käytän tässä virallisessa dokumentaatiossa esiintyviä termejä. Paatin mukana tuli ensinnäkin ”Huviveneiden suunnittelua, rakentamista ja melutasoa koskevan direktiivin 2013/53/EU vaatimustenmukaisuusvakuutus”. Sen mukaan kyseessä on ilmatäytteinen, yksirunkoinen, muovista tai kuituvahvisteisesta muovista rakennettu vene, jonka pääpropulsiotyyppi on airot. Toinen virallinen dokumentti, johon tässä yhteydessä viittaan, on veneen käyttöohje. Siinä veneen omistajaa ohjeistetaan mm. seuraavasti: ”Säilytä tämä opas varmassa paikassa ja anna se uudelle omistajalle, jos myyt aluksen”.

Mitenkäs tässä nyt näin kävi? Minä, maakrapu, hankin vesikulkuneuvon.

Kalastukseenhan minä sitä aion käyttää. Onhan meillä jo vanha puinen merisoutuvene, mutta se on yhdessä paikassa, jossa sitä säilytetään ja josta käsin sillä lähdetään vesille. Venetraileria ei ole eikä muutakaan keinoa kuljettaa soutuvenettä paikasta toiseen, joten sen käyttömahdollisuudet ovat varsin rajalliset. Ja varsin rajalliset alkavat tässä vaiheessa kesää olla myös rannaltakalastusmahdollisuudet. Vesikasvillisuus valtaa rantavedet vähän joka paikassa, jolloin esimerkiksi perhon heittely rannalta käy hankalaksi. Lisäksi kalat ovat pintavesien lämmettyä paenneet syvemmille vesille eli järvien keskiosiin.

Pienet kumiveneet eivät ole kalliita. Tämä malli, jonka ostin, maksaa ostopaikasta ja tarjouksista riippuen 60-70 euroa, ja hinta sisältää veneen lisäksi myös airot ja pumpun. Tässä paatissa on lisäluksuksena ilmatäytteinen pohja ja kaksi istuintyynyä, jotka tekevät kyydissä olemisesta aika mukavaa. Eikä huonoa ole sekään, että veneessä on tuon pohjan lisäksi kaksi erillistä ilmakammiota. Siten veneen puhkeaminen ei välttämättä johda välittömään uppoamiseen. Materiaali on suht vahvan tuntuista, joten tuskin tämä kovin herkästi edes menee rikki. Ellei venettä nyt vasiten hankauta pohjasorassa.

Koetäytän veneen kotona ja paria päivää myöhemmin lähden testaamaan sitä tositoimissa. Otan onkivälineet mukaan ja menen Lämsänjärvelle. Se on pieni – pituus noin 280 metriä ja leveys 150 metriä – järvi, jonka rannoilta saa varsinkin keväällä ja alkukesästä hyvin ahvenia, särkiä ja haukia. Järven rannat ovat kuitenkin suurelta osin soisia ja siten vesirajaan on vaikea päästä. Lisäksi perhokalastaja mielellään asettuisi matalaan rantaveteen pyyntivälinettään heittämään, mutta monessa kohdassa tämän järven rannat ovat sen verran syviä, ettei sinne kumpparit jalassa ole asiaa.

Pumppaan paatin täyteen, siirrän varusteeni kyytiin ja lähden vesille. Heti alussa yllätyn veneen vakaudesta. Seuraava yllätys tulee, kun lähden soutamaan. Airot ovat melko lelun näköiset, mutta niin vain niillä tämä kevyt vene liikkuu varsin mukavaa vauhtia – myös pieneen vastatuuleen. Soudan veneen järven toiseen päähän ja lähden sieltä kellumaan tuulen mukana kohti toista päätä. Sitten soudan taas vastatuuleen ja kellun hieman eri reittiä takaisin. Muutaman tällaisen rupeaman myötä saan koko järven kammattua ja parin tunnin kuluttua minulla on hyvä käsitys siitä, missä sitä kalaa on ja miten sitä voi sieltä saada.

Ylös asti onnistun saamaan vain yhden ahvenen. Loput, viisi kappaletta, käyvät kiinni, mutta irtoavat ennen kuin ehdin ne vedestä nostaa. Kaikissa tapauksissa tärppi tulee silloin, kun olen soutamassa venettä vastatuuleen ja onki roikkuu perässä. En ehdi irrottaa käsiä airoista ja tarttua onkeen riittävän nopeasti saadakseni kalan tartutettua koukkuun. Kaloja selvästi kiinnostaa liikkuva syötti. Ensi kerralla otan perhovehkeet mukaan. Uppoperholla täältä voisi hyvinkin saada saalista.

Kalansaalis jää siis vaatimattomaksi, mutta illan pääasia eli kumiveneen kokeilu onnistuu loistavasti. Illan päätteeksi laitan someen kuvan onkimisestani ja kuvatekstissä totean, että ”Onkiminen oman huviveneen aurinkokannelta oli hauskinta mitä olen koskaan vesillä tehnyt”.

Tätä on saatava pian lisää!