Elämäntapakävelijän kävelyharrastus on edelleen mukavassa myötätuulessa. Kilometrejä kertyy ilman sen kummempaa rypistämistä. Kesäkuun päättyessä mittarissa on tälle vuodelle 1828 kilometriä, mikä tasaisen vauhdin ennusteella tarkoittaisi 3656 kilometriä vuoden päättyessä. Ei siis mitään uutta keskikesän auringon alla.
Siis ainakaan, mitä kävelyyn tulee.
Muuta uuttahan kyllä kuuluu. Tai eivät nämäkään mitään uusia asioita ole, vaan jatkoa sille, mitä kerroin jo toukokuun lopun tilannekatsauksessani: viljelypalsta, kikkariretki ja kalastus.
Palstalla erityisesti kaksi asiaa voi hyvin: perunat ja rikkaruohot. Ensiksimainittu ei ole yllätys, sillä olenhan koko lapsuuteni ja nuoruuteni saanut kesäisin seurata ja osin hoitaakin kotikasvimaalla ollutta pottumaata. Väkisinkin siinä oppii, miten homma tapahtuu. Rikkaruohojen kohdalla toteutui vanha viisaus, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Kasvimaata perustaessani laiminlöin maan huolellisen puhdistamisen rikkaruohojen juurista, ja nythän ne sitten rehottavat ihan kunnolla. Tämä oli kyllä ihan harkittu teko: 55-vuotinen olemassaoloni on kuluttanut tomumajaani siihen malliin, että joudun päivittäin miettimään, miten sitä on viisasta kurittaa. Erityisesti kädet ovat nykyään lujilla, kun nivelrikko on ne kipeyttänyt ja käytännössä käsiini sattuu lähes jatkuvasti. Ja varsinkin, jos teen niillä jotain. Pahiten kipuilevat molempien peukaloiden tyvinivelet ja oikean käden pikkusormi. Laiha lohtu asiassa on, että kun nivelrikko on tarpeeksi pitkälle edennyt, kivut vähenevät. Siihen saakka niiden kanssa vain pitää elää ja yrittää pahimmat tilanteet hoitaa kipulääkkeillä.
Ken on kiinnostunut seuraamaan palstaviljelyni vaiheita, voi tehdä sen Instagramissa tunnisteella #tapsankasvimaa.
Kikkariretkeilyssä olen päässyt alkuun eli olen tehnyt yhden kokopäivän retken kickbikelläni. Tästä on nyt jatkoa ajatellen se hyöty, että tiedän, minkä pituisia päivämatkoja pystyn kikkarilla mukavasti ajamaan. Toiveissa on, että saan vielä tämän kesän aikana toteutettua kahden yön pituisen retken.
Kalastus sujuu sekin mukavasti. Jo toukokuussa pääsin isojen saaliiden makuun, kun onnistuin olemaan perhoa heittelemässä juuri särjen kutuliikehdinnän aikana. Kolmessa illassa yhteensä viisikymmentä särkeä on mukava saalis. Ahvenia en ole perhooni saanut tarttumaan läheskään vastaavaa määrää, mutta olen minä niitä silti saanut. Ostin nimittäin katiskan ja sillä kalastaminen on meillä rouvan kanssa nyt yhteisenä harrastuksena. Hän kun tykkää jumpata yläkroppaansa soutamalla, niin meillä on työnjako, että rouva soutaa ja minä valitsen pyyntipaikat, lasken ja nostan katiskan, ja käsittelen kalat. Pari ensimmäistä kalastusvuorokautta meni sopivaa paikkaa etsiessä, ja kun sitten kokeiltiin kolmannesta paikasta kahden vuorokauden pyyntiajalla, oli katiskassa ylös nostettaessa viisi kiloa kalaa: yksi hauki (2,1 kiloa) ja 45 ahventa, joista kaksi heitin takaisin veteen ja loput veimme kotiin.
Kaikki pyydystämäni kalat (paitsi pikkurääpäleet, jotka päästän takaisin kasvamaan) käytän ruuaksi ja nyt, kun tuota kalaa on tullut, olen opetellut kalaruokien valmistusta. Näistä voit lukea lisää jälleen sieltä Instagramista – tunniste #tapsankalakeittiö. Varmaan jossain vaiheessa teen tänne blogiin jonkinlaisen koosteen kokeilemistani kalaresepteistä.
Entäs sitten ne maratonkävelyt? Mihin ne ovat jääneet?
Elekääpä hättäilkö.
Seuraava maratonkävely on suunniteltu ja alustavasti aikataulutettukin. Mutta eipä uhota siitä nyt sen enempää. Perästä kuuluu.
Otsikkokuva ei liity mihinkään tässä artikkelissa kerrottuun tapaukseen.