Ensimmäinen kikkariretki

Vuosi sitten keväällä ostin kikkarin. Siis kickbiken eli potkupyörän. Alusta alkaen ajatukseni on ollut, että teen sillä myös retkiä. Sitä silmälläpitäen varustelin kikkarini etutavaratelineellä, johon Ortliebin Front Roller -sivulaukut saa mukavasti ripustettua. Kikkarin tavarankuljetuskapasiteettihan on muutoin hyvin vaatimaton – takapyörän päälle ei saa telinettä, tai jos saa, niin hyvin pienen, eikä takasivulaukkuja saa ollenkaan. Noiden etulaukkujen tilavuudeksi mainitaan 25 litraa, mikä tarkoittaa laukkuparin tilavuutta. Ne siis vastaavat keskikokoista reppua ja niihin mahtuu maksimissaan noin 30 cm korkeat esineet. Siten esimerkiksi telttakääröä ei niihin voi pakata, joten ainakin sitä varten on yöpymisiä sisältäville retkille otettava reppu mukaan. Myös makuupussi ja -alusta on paras pakata reppuun – isokokoisina, mutta kevyinä esineinä niiden paikka on siellä. Painavat tavarat, kuten vesipullot, eväät, keitin yms. voidaan hyvin pakata noihin etulaukkuihin.

Viime kesänä jäi kikkariretket tekemättä. Pitkä hellekausi ja aloittavan yrittäjän vaikeudet tekivät kesästä siinä määrin haastavan, ettei energia riittänyt uudenlaisen retkeilyn kokeiluun. Mutta tänä vuonna haluan skarpata tässä(kin) asiassa. Ja koska en ole tosiaan minkäänlaisia retkiä kikkarilla tehnyt, en tiedä, kuinka pitkä päivämatka sellaisella olisi mukavasti tehtävissä. Asia pitää selvittää päiväretken avulla.

Retkelle lähden sunnuntaina, kesäkuun toisena päivänä. Pakkaan mukaan päiväretken muonan, kaasukeittimen, vesipannun ja muut ruokailuvälineet, vettä etulaukkuihin kaksi litran pulloa ja pyörän runkoputkessa olevassa telineessä kulkevaan pulloon 0,75 litraa. Lisäksi taukovaatteet, vähän muuta vaatetta sekä työkalut rengasrikon varalta, videointivälineet, kännykän ja lompakon. Myös desinfiointitabletit tulevat mukaan maastosta otettavia vesitäydennyksiä ajatellen. Näistä kertyy yhteensä noin kymmenen kilon kokonaispaino, kun laukkujen paino otetaan mukaan. Kaikki tarpeellinen mahtuu Front Rollereihin kivuttomasti, joten reppua en tälle retkelle ota mukaan ollenkaan.

Etukäteen olen arvellut, että 40 km voisi olla sopiva päivämatkatavoite. Rinkkaretkillä kuljen maastosta riippuen 10-20 km päivämatkoja, ja pyöräretket mitoitan yleensä 60 km keskimääräiselle päivämatkalle. Sellaisia treenaamatonkin pyöräretkeilijä jaksaa monta peräkkäin ilman välipäiviä. Pyöräretkeilykokemusta minulla on paljonkin, mm. yli 6-viikkoinen retki Suomen, Norjan ja Ruotsin pohjoisosissa, mutta viime vuosina polkeminen on jäänyt vähemmälle. Tykkään enemmän kävelystä.

Lähden potkuttelemaan aamulla yhdeksän maissa. Pyrin alusta alkaen rauhalliseen etenemiseen – en siis yritäkään hakea ”tehokasta” potkimistyyliä, vaan lykin vauhtia mahdollisimman energiataloudellisesti. Tämä tarkoittaa potkimista lähes suorilla jaloilla. Saisin toki potkuun enemmän potkua (hihii miten hauskasti sanottu), jos nostaisin polven ylemmäs ja aloittaisin potkun korkealta, mutta siinä kuluttaisin energiaa tarpeettomasti pitkien raajojen nosteluun. Olen opettanut itseni ajattelemaan, että kickbikellä liikkuminen on vaihtoehto kävelylle, ei pyöräilylle. Siten minun ei tarvitse tavoitella kahtakymppiä lähenteleviä ajonopeuksia – 10-15 km/h riittää marssivauhdiksi mainiosti.

Retkeni alkaa mukavissa merkeissä: tyhjällä tontilla on ruokailemassa kolme pupua. Niistä kaksi on sillä tavoin vierekkäin, että saan ne samaan kuvaan. Harmittelen, että mukana on vain kännykkä ja action-kamera – kummassakaan ei ole zoomia, joten laadukas lähikuva pupuista jää saamatta. Että ne ovat söpöjä. Puputtavat voikukkia. On hauskan näköistä, kun kukan varsi hupenee pupun suuhun.

Jatkan matkaa. Olen suunnitellut reitin alun niin, että saan retkivideon aloitusotoksen rauhassa kuvattua. Näin kaupunkialueella se ei ole aivan yksinkertaista, kun täällä on ihmisiä joka paikassa. Sunnuntaiaamun kadut ovat onneksi kuitenkin sen verran hiljaisia, että otoksen kuvaaminen onnistuu suunnittelemassani paikassa. Pientä hakemista kuitenkin tarvitaan, koska tilan säästämiseksi mukanani ei ole jalustaa, vaan vain puristimella varustettu hanhenkaula. Teollisuusalueen risteyksessä oleva opastetaulu tarjoaa kuitenkin sopivan paikan, johon saan kamerani ripustettua. Tehtävä suoritettu.

Alkumatkasta vallinnut pilvinen sää muuttuu aurinkoisemmaksi ja samalla alkaa tulla lämmin. Riisun takin ja pakkaan sen laukkuun. Kun seuraavassa risteyksessä ajosuuntani muuttuu ja tuuli puhaltaa vastaan, tulee vilu ja saan pukea takin taas päälle. Tänään on varsin tuulinen päivä, mutta se on oikeastaan vain hyvä asia. On eduksi, että tällaiseen testiretkeen sisältyy riittävästi haasteita. Eivät tule sitten pitemmällä retkellä ensimmäistä kertaa vastaan. Muita haasteita tänään ovat (ehkä) pitkä matka ja suurehko sorapintaisten teiden osuus. Suunnittelemastani hieman yli 40 km reitistä noin 20 kilometriä on sora- tai hiekkatietä. Suurta huolta en niistä etukäteen kanna. Kikkarini on malliltaan Kickbike Sport G4, jonka mainostetaan olevan ”kuntoiluun, hyötyliikuntaan ja vaikka retkille soveltuva klassikko. Renkaat rullaavat ja pitävät hyvin niin asfaltilla kuin hiekallakin”.

Seuraavassa risteyksessä kulkusuuntani muuttuu taas, ja taas tulee lämmin. Yritän muistaa pitää pieniä taukoja usein. Olen asentanut tähän pyörään samanlaisen ajotietokoneen kuin polkupyörässänikin on. Ne tarjoavat paljon turhaakin tietoa, mutta matkamittari on hyödyllinen. Paitsi, että haluan seurata päivittäisiä ajomatkojani, voin mittarin avulla varmistaa, että pidän taukoja riittävästi. Päätän tietyn kilometrimäärän, jonka jälkeen pysähdyn ainakin hörppäämään vähän vettä. Pari kolme hörppyä kerrallaan on riittävä määrä. Niin paljoa ei pidä juoda, että vesi solahtaisi suoraan läpi, mutta juomisen kanssa ei kannata myöskään odottaa, että tulisi selvästi tuntuva jano. Vähitellen olen oppinut tällaisen, itselleni sopivan juomistahdin. Retkeilyharrastuksen alussa en meinannut muistaa juoda tarpeeksi ja tämän tästä onnistuin hankkimaan nestehukkapäänsäryn. Muutamaan vuoteen niitä ei enää ole ollut, joten jotain olen minäkin oppinut. Enhän minä tyhmä ole, vaan korkeintaan hidas. Ja se taas on tässä iässä pelkästään hyvä ominaisuus.

Lounasaika lähestyy vähitellen, joten rupean miettimään, missä olisi kiva syödä. Joku mukava metsäpaikka sen täytyy olla. Matka etenee siinä määrin hyvää vauhtia, että pääsen retken soratieosuudelle ennen kuin vatsa vaatii ruokaa. Ensimmäinen soratie on nimeltään Nurmeslehdontie ja se kulkee suurelta osin metsän keskellä. Tämä tie on minulle tuttuakin tutumpi – näillä seuduilla olen retkeillyt monta kertaa. Lounaspaikka löytyy ensimmäisen metsäpolun varrelta. Ruokalistalla on purkillinen tonnikalaa ja annos pikariisiä. Ei siis mikään kulinaristinen mestariteos, mutta ajaa asiansa. Olin ajatellut ostaa tätä retkeä varten jonkin Real Turmat -ruuan ja jatkaa sitä pikariisillä kahdeksi annokseksi. Kun löysin retkiruokavarastostani pieniä tonnikala- ja broilerisäilykkeitä ja pikariisiä, arvelin viisaammaksi syödä ensin nämä vanhat varastot pois ja ostaa uutta muonaa vasta myöhemmin.

Lämmitän puoli pannullista vettä ja käytän siitä määrästä puolet ruuan haudutukseen. Loput nautin jälkiruokakahvin muodossa. Sammalpeitteisellä kivellä on mukava istuskella, syödä lounasta ja kuunnella metsän ääniä. Onpa kivaa olla taas retkellä!

Lounaan jälkeen matka jatkuu pitkin Nurmeslehdontietä, jonka vieressä on useita pohjaveden täyttämiä hiekkakuoppia. Yhden kuopan rantaan pysähdyn täyttämään vesipullon. Tällä tiellä paras kulkumuoto olisi kävely tai pyöräily. Tie on ollut jo vuosia huonolla hoidolla ja pinta on täynnä toinen toistaan suurempia kuoppia, joista monet ovat nyt veden vallassa, eikä kuopan syvyyttä pysty päältäpäin arvioimaan. Pienemmätkin kuopat joudun huolellisesti kiertämään, sillä kikkarini neljän sentin maavara ei suuriin korkeuseroihin riitä. Tässä mallissa maavaraa voi säätää asentamalla takapyörän kahteen eri kohtaan. Säätövara ei ole suuri, runkoputken alle jää tilaa vain neljä tai kuusi senttiä. Ajettavuuteen tällä säädöllä on kuitenkin huomattava vaikutus – matalampi astinlautakorkeus vähentää tukijalan kuormitusta olennaisesti, koska polvea voi pitää suoremmassa asennossa. Näillä mennään.

Kickbikeltä löytyy kyllä ihan maastomallitkin, ja niissä tuota maavaraa on enimmillään jopa kymmenen senttiä.

Kantoperällä käännyn Nurmeslehdontieltä Hämeenjärventielle. Otsikkokuva on hieman tämän käännöksen jälkeen olevasta paikasta. Nurmeslehdontietä ympäröivä paikoin lähes luonnontilainen metsä muuttuu tässä kohtaa mäntykangastalousmetsäksi, joka on omalla tavallaan mukavannäköinen ympäristö. Luonnonystävänä arvostan luonnontilaisia ympäristöjä, mutta puun parissa työskentelevänä ja muutenkin realistina ymmärrän, että jossain se puu on kasvatettava. Tässä kohdin puusto on tasakokoista, vähäoksaista mäntyä, jonka todennäköinen kohtalo on avohakkuu. Elän silti toivossa, että siinä vaiheessa, kun tämä puusto on hakkuukypsää, olisi jatkuvan kasvatuksen menetelmä yleistynyt siinä määrin, että tämäkin metsä voitaisiin muuttaa rahaksi ilman koko alueen paljaaksihakkaamista.

Seuraava kiintopiste reitilläni on Vakosuon taukopaikka, eli paikka, jossa Lintumaansuontie kulkee Vakosuon keskellä olevalla kannaksella ja risteää sähkölinjan kanssa. Tuossa minä aina pysähdyn riippumatta siitä, millä kulkumuodolla ja millä asialla olen liikkeellä. Tänään pidän siinä kahvitauon. Sitä ennen joudun kuitenkin taluttamaan kikkaria noin kahdeksansadan metrin matkan, kun oikaisen hiekkaisen polun kautta. Polku oikaisee huimat kolmisensataa metriä verrattuna tietä pitkin kiertämiseen, mutta pehmeän pinnan vuoksi oikotie on tässä tapauksessa raskaampi vaihtoehto.

Koko tämänpäiväinen reittini on niin tuttu, että en tarvitse karttaa missään vaiheessa. Sorapintainen tie on osoittautunut varsin potkuttelukelpoiseksi alustaksi. Vain muutamassa paikassa oleva kuulalaakerisora pakottaa taluttamaan pyörää, kun potkun tehosta suurin osa lipsuu hukkaan. Mitään varsinaista haittaa tästä ei ole. Kikkaria voi retkillä ajatella paitsi vaihtoehtona kävelemiselle, myös tavarankuljetusvälineenä. Nythän minulla ei ole ollenkaan reppua, kun kaikki tavarat mahtuivat etulaukkuihin. Pitemmällä retkellä reppu pitäisi olla, mutta ei se painava olisi. Teltta, makuupussi ja -alusta painavat kolmisen kiloa, reppu vajaan kilon. Neljän kilon paino selässä tuskin tuntuu juuri miltään. Eli vaikka kikkaria joutuu välillä (pehmeissä paikoissa ja jyrkemmissä vastamäissä) taluttamaan, on sen kanssa liikkuminen kuitenkin paljon kevyempää kuin rinkka selässä patikointi.

”Terve!”

Kesken kahvitauon kuulen ääniä. Pyöritän päätäni hetken aikaa ennen kuin hahmotan, mistä suunnasta ääni kuului. Tieltähän se. Siellä mies kävelee rinkka selässä. Vastaan tervehdykseen. Hauskaa! Muutkin ovat huomanneet, että täällä on kiva retkeillä.

Kahvi ja puolikas King Size Tuplasta antavat energiaa seuraavalle osuudelle. Tälläkin retkellä pyrin syömään suhteellisen usein, mutta pienen määrän kerrallaan. Näin kehon energiataso pysyy koko ajan riittävänä, eikä ylensyöntiähky vie voimia.

Lintumaansuon läpi kulkevalla tiellä kohtaan kyykäärmeen. Matelija on matkalla tien poikki ja olen vähällä ajaa sen yli. Pieni väistöliike riittää tilanteen sujuvaan ohittamiseen ja käärmekin jatkaa matkaansa ilmeisesti pahemmin häiriintymättä.

Kiviperän montuilla poikkean suunnitellulta reitiltä sen verran, että käyn lähimmällä kuopalla täyttämässä vesipullon. Välttämätöntä tarvetta tähän ei olisi. Mukana oleva vesi riittäisi melko varmasti kotiin asti, mutta eipä se yhden lisälitran paino etulaukussa tunnu missään. Päivä ei ole mitenkään erityisen lämmin – vaikka aurinko paistaa, puhaltaa luoteistuuli kylmästi eikä lämpötila muutenkaan ole juuri kymmentä astetta enempää. Vallan mainio retkeilysää siis.

Reittipoikkeaman alussa kohtaan retken toisen kyykäärmeen. Tämä pötkylä paistattelee päivää kaikessa rauhassa tiellä paikassa, jossa on erittäin suuret mahdollisuudeet jäädä auton liiskaamaksi. Otan kärmeksestä kuvia ja sitten hätistän sen lempeästi ahdistellen pois tieltä. Erinäisiä kyitä retkillä kohdattuani olen oppinut, että niillä on kolmivaiheinen tapa reagoida lähestyvään ihmiseen: (1) pakeneminen, (2) pelottelu mm. sähisemällä sekä (3) hyökkääminen. Käärmeet – kuten useimmat muutkin villieläimet – pyrkivät ihmisen kohdatessaan ensisijaisesti pakenemaan, joten jos tulee tarve saada eläin siirtymään, kannattaa yrittää järjestää asia niin, että luontokappaleella olisi mahdollisuus paeta luontevasti suuntaan, johon sen halutaan siirtyvän.

Ulmajankankaan risteyksessä pyörin hetken ympyrää, kun en osaa päättää, kumpaa kautta menisin: radanvarren reittiä vai Kivenkankaantietä. Potkuttelen ensin parikymmentä metriä ensimmäisen vaihtoehdon suuntaan, mutta pyörrän päätökseni ja menen sittenkin Kivenkankaantietä. Se on tutumpi ja siten mukavampi reitti.

Navettakankaantien risteyksessä pysähdyn jälleen syömään. Nyt on päivällisen aika ja tarjolla on toinen retkiruokavarastostani löytynyt lämmin ruoka: broilerisäilykettä ja pikariisiä. Pottumuusin kanssa tämä olisi parempaa, mutta menee se riisilläkin, kunhan mukaan laittaa sopivat mausteet. Vähän suolaa ja yrttimausteita riittävät tekemään annoksesta kiinnostavan. Ja tietysti jos on nälkä, niin mikä tahansa ruoka on kiinnostavaa.

Tutulla reitillä ei erityisiä kohokohtia ole, paitsi silloin, kun vastaan tulee jotain, mikä on muuttunut edellisestä käynnistä. Tällä kertaa sellainen paikka on Kalimeenojan ylittävä silta. Tämä silta on ollut jo monen vuoden ajan huonossa kunnossa ja sitä on yritetty tekohengittää asettamalla sillalle tiukat painorajoitukset. Nyt sekään ei enää riitä. Ennen siltaa on liikennemerkki, jonka lisäkilvessä lukee ”Tie poikki”. Ja hieman myöhemmin tiellä on iso hiekkakasa. Tästä ei siis enää ainakaan autoilla mennä. Kevyttä liikennettä kasa ei estä, ja tuoreista jäljistä päätellen tästä kuljetaan päivittäin. Arvelen, että kyllä se silta vielä minutkin kestää. Kuuluisat viimeiset sanat, näinhän tällaisen toteamuksen jälkeen kuuluu sanoa.

Kestäähän se. Ei edes natise.

Seuraava muuttunut paikka tulee vastaan puolitoista kilometriä myöhemmin. Polku, jota olen mennyt lukemattomia kertoja, on poikki. Maanomistaja on nähnyt hyväksi laatia taimikon, jonka vuoksi kulku on estetty ja koko polku kaivettu olemattomiin viimeisten parinsadan metrin matkalta. Eipä siinä mitään. Saahan jokainen laittaa taimikon omalle maalleen, eikä siihen tarvitse minulta lupaa kysyä. Olisi kuitenkin ihan kiva, jos tieto polun katkinaisuudesta olisi laitettu polun alkuun. Tämä kun sattuu olemaan sen verran pehmeäpintainen polku, että kikkaria pitää siinä taluttaa.

Talutan pyörää siis puoli kilometriä takaisinpäin, ja sitten matka jatkuu taas. En minä tästä hernettä nenään vedä. Tällaiset pienet sattumukset kuuluvat retkeilyyn.

Pitkä soratieosuus päättyy, kun saavun Ritaharjuun. Olen monella kaupungin pohjois- ja koillispuolelle suuntautuvalla retkelläni kulkenut Ritaharjun kautta. Joka kerta ihmettelen kaupunginosan ankeutta. Kyllähän täällä on puistoja ja metsäkin on lähellä, mutta minkä ihmeen takia lähes kaikki talot ovat harmaita? Kyllä katujen varsille on mahdollista luoda yhtenäistä ilmettä muutenkin kuin määräämällä, että kaikki talot on maalattava jollain saman värin sävyllä. Täällä en haluaisi asua. Onneksi ei tarvitse.

Retkeni alkaa kallistua loppusuoralle. Ohitan Kuivasrannan, potkuttelen Teknologiakylän vanhan osan läpi ja Prisman sivuutettuani siirryn Pohjantien länsipuolelle, Koskelaa hipovalle ulkoilureitille. Reittivalinnan taustalla on retken vaikeimpaan tehtävään valmistautuminen: haluan kuvata retkivideon päätösotoksen. Sitä varten tarvitsen noin minuutin verran omaa aikaa, eli sellaista aikaa, että muita liikkujia ei ole lähettyvillä. Lisäksi, koska mukana ei ole jalustaa, vaan se hanhenkaula, tarvitsen paikan, johon saan kameran ripustettua.

Tehtävä alkaa tuntua mahdottomalta. Joka välissä jostain tunkee ihmisiä liian lähelle. Yritänpä Välivainion puolella uudelleen.

Ei tule mitään.

Perhana.

Potkuttelen ympäri Välivainiota sopivaa paikkaa etsien. Lopulta löydän sellaisen koulun takaa menevältä polulta. Meinasi mennä työlääksi, mutta onnistuipa.

Tästä ei ole kotiin enää kuin kilometri. Kotipihassa kikkarin matkamittari näyttää 49,44 kilometrin kokonaismatkaa. Jaloissa tai muuallakaan kropassa ei tunnu juuri miltään. Toki pieniä tuntemuksia on, että jotain tässä on tehty, mutta ei mitään vähäisimmässäkään määrin epämiellyttävää. Tiedostan kyllä, että henkselien paukutteluun on varaa aikaisintaan huomenna, kun tiedän, miltä yön yli nukkumisen jälkeen tuntuu. Seuraavan päivän tuntemuksista kerron retkivideon lopussa, joten jos et vielä ole sitä katsonut, niin suvaitse siirtyä tästä linkistä Vimeoon.

Tämä kokemus on ollut äärimmäisen positiivinen. Nyt tiedän, että 40 kilometrin päivämatka on kikkariretkellä täysin mahdollinen, eikä tiedossani ole mitään syytä, miksi se ei onnistuisi useampana peräkkäisenäkin päivänä. Nyt saan siis ruveta suunnittelemaan monipäiväistä kikkariretkeä. Sen kun saisin tänä kesänä toteutettua, niin olisin tyytyväinen.