T. S. Eliotin runon Autio maa mukaan huhtikuu on kuukausista julmin:
”Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.”
Sitä en tiedä, onko yleisestikin näin, mutta joka tapauksessa huhtikuun alussa tunnen pääni sisällä olevan tavallista enemmän saastaa. Tuosta saastasta olen kirjoittanut ”Kävelykuntotesti” -otsikon saaneen maratonkävelyni kertomuksessa seuraavasti:
”Arkisessa elämässä pään sisälle kertyy kaikenlaista saastaa. Sitä syntyy mm. omista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, muiden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä sekä ahdistuksesta, jonka taustalla on ympäröivän yhteiskunnan ja ihmiskunnan kiihtyvä luisuminen kohti itseaiheutettua tuhoa. Tuo saasta kerrostuu vähitellen mielen pohjalle kuin Talvivaaran saasteet lähiseudun järviin. Pitkän kävelyn aikana mieleen muodostuu hyviä asioita, jotka reagoivat pohjalla vellovan saastan kanssa ja alkavat neutraloida sitä.”
Erityisen voimakas vaikutus tuohon saastan kertymiseen tuntuu olevan päivän lehden ja muiden uutislähteiden lukemisella sekä erityisesti lähestyvillä eduskuntavaaleilla. Niin maailmassa laajemmin kuin Suomessa paikallisesti niin moni minulle tärkeä asia tuntuu menevän päin helvettiä, eikä tilanteeseen ole parannusta näköpiirissä.
Ahdistun.
Huhtikuun seitsemäntenä päivänä saastan määrä päässäni ylittää sietorajani ja päätän tehdä asialle jotain. Maailmaa en pysty pelastamaan, mutta jospa edes omaa oloani hieman saisin kohennettua. Pitkä kävely olisi hyvä lääke, mutta juuri nyt minulla ei ole mahdollisuutta sellaiselle lähteä. Muutaman viikon päästä kyllä, mutta siihen asti en halua odottaa. Mietin, olisiko muita keinoja. Ratkaisu on aika itsestäänselvä: luonnostahan minä sen kaipaamani avun löydän.
Päätän ruveta ottamaan joka päivä ainakin yhden valokuvan luonnosta. Jotta en lipsuisi päätöksessäni, julkistan sen sosiaalisessa mediassa tällaisin saatesanoin:
”Periaatteessa on hyvä pitää itsensä kärryillä siitä, mitä maailmassa – niin lähellä kuin kaukana – tapahtuu. Uutiset vain tuppaavat olemaan enimmäkseen ahdistavia, masentavia tai vähintäänkin ärsyttäviä. Vastapainoksi tarvitaan jotain, mikä tuo elämään iloa ja lohtua, ja mistä saa voimia kaiken paskan kohtaamiseen. Sitähän saa luonnosta. Asiat täytyy vain huomata. Tätä varten ajattelin haastaa itseni ottamaan mahdollisuuksien mukaan ’päivän luontokuvan’. Silloin joka päivään sisältyisi ainakin yksi hyvä asia. Liian vakavasti en aio tätä ottaa – jos joku päivä jää väliin, niin sitten jää. Haasteeseen saa lähteä mukaan, jos haluaa. Käytetään näissä tunnistetta #päivänluontokuva. Sen kummempaa selitystä kuviin ei tarvitse laittaa, jos ei halua.”
Sanottu ja tehty. Tuosta päivästä alkaen olen sisällyttänyt jokaiseen päivääni ainakin sen pituisen luontohetken, että löydän jotain kuvaamisen arvoista. Tässä ensimmäisen kuukauden kuvasato. Kaikki kuvat olen ottanut Oulussa, ellei kuvan kohdalla toisin mainita.
Siinä ovat ensimmäisen kuukauden (7.4.-6.5.2019) päivän luontokuvani. Matka jatkuu. Päivittäiset kuvat julkaisen kaikilla somekanavillani – Instagramissa, Twitterissä ja Facebookissa – tunnisteella #päivänluontokuva.