Toukokuun puoliväli alkaa olla käsillä, enkä ole vielä avannut kesäretkeilykautta. Siis tehnyt retkeä, jolla kuljetan tavarat rinkassa ja jolla yövyn teltassa. Tai no, kyllähän pyöräretkikin kelpaisi kesäretkeilykauden avaukseksi, mutta on se oikeasti tehtävä rinkan kanssa.
Viikonloput tuntuvat täyttyvän muista mukavista puuhista, minkä vuoksi päätän tehdä kesäkauden avausretkeni arkena. En koe tarvetta sisällyttää tähän retkeeni pitkiä kävelymatkoja, joten toteutan retkeni kilometreinä mitaten hyvin lyhyenä, ja menen telttailemaan kahden työpäivän väliseksi yöksi. Yrittäjänä päätän omat työaikani itse, joten ei haittaa, jos jonain päivänä ehdin verstaalle vasta kymmenen maissa. Itse asiassa menen sinne harvoin ennen kymmentä. Olen nähnyt hyväksi aloittaa työpäivät kotona toimistotöillä ja mennä verstaalle myöhemmin, ja vastaavasti pidentää päivää lopusta. Tämä ihan sen vuoksi, että asiakkaani ovat enimmäkseen yksityishenkilöitä, ja työssäkäyvälle ihmiselle on luontevinta hoitaa omat asiat työpäivän jälkeen. Siksi Huonekaluverstas Hiukan huonekaluja on tiistaisin ja torstaisin auki kello 18 asti ja muinakin päivinä tarvittaessa.
Retkeni ajankohdaksi valikoituu toukokuun 14. ja 15. päivän välinen yö. Lähtöpäivä on tiistai, joten pääsen matkaan kuuden jälkeen – itse asiassa vasta lähempänä seitsemää, sillä teen hiukan ylitöitä ja sen jälkeen syön verstaalla vielä päivällisen. Täydellä vatsalla on kivempi lähteä retkelle.
Lähtöpaikkana on siis verstaani, joka sijaitsee Hiukkavaarassa. Oulun kaupunki on nähnyt hyväksi sotkea selkeätä paikannimistöä Hiukkavaaran seudulla. Se, minkä Oulussa pitkään asuneet tuntevat Hiukkavaarana, on nimenomaan tämä vanha kasarmialue, joka on ollut olemassa 1950-luvulta saakka. Parhaillaan kaupunki on kasvamassa voimakkaasti ”Hiukkavaaran aluekeskuksen” ympärille. Ei siinä mitään muuten, mutta kun tämä uusi Hiukkavaaran keskus ei ole Hiukkavaarassa, vaan siitä noin kilometrin päässä. Sekavuutta lisää viitoitus. Kun kasarmialuetta lähestytään Vaalantien puolelta, on risteyksessä tienviitta ”Hiukkavaara”. Raitotieltä samaan paikkaan käännyttäessä on viitassa teksti ”Vanha Hiukkavaara”. Ja kun Vaalantieltä käännytään Raitotielle, kohti Hiukkavaaran keskusta, lukee viitassa ”Hiukkavaaran keskus”. Samaisessa risteyksessä Vaalantielle käännyttäessä viitassa ei luekaan ”Hiukkavaara”, eikä ”Vanha Hiukkavaara”, vaan ”Myllyoja”. Mielestäni on pöljää antaa uudelle kaupunginosalle nimi, joka on vuosikymmenten ajan viitannut eri paikkaan. Ovathan nuo Hiukkavaarat – uusi ja vanha – toki suhteellisen lähellä toisiaan, mutta silti.
Nillitys sikseen. Mennään retkelle.
Retken yöpymispaikaksi olen valinnut saman paikan, jossa viime kesänä yövyin ensimmäisellä kesän kolmesta hellepakoretkestä. Matkaa sinne tulee verstaaltani hieman alle kolme kilometriä. Alkumatkan kuljen pitkin oikopolkua. Näin keväällä tähän reittivalintaan liittyy pieni epävarmuus: Raitotien ojat saattavat olla vielä niin täynnä vettä, että niistä ei pääse yli. Huoli on turha – ojan pohjalla lirisee vain pieni noro, josta on helppo astua yli.
Ojan jälkeen ylitän Raitotien, vähän edempänä pyörätien. Sitten taas polulle. Ja siellä äkkipysäys.
Muutaman kymmenen metrin päässä edessäni kolme riekkoa lehahtaa ilmaan. Niin lähellä, että pystyn ne tunnistamaan, mutta niin kaukana, ettei sen paremmin actionkameran kuin kännykkäkamerankaan optiikka riitä niiden kuvaamiseen. Linnut lennähtävät vähän matkaa eteenpäin, sitten juoksevat polkua pitkin ja lopuksi nousevat siivilleen ja katoavat metsään.
Ai että! Tällainen luontoelämys, enkä ole vielä kulkenut kilometrinkään päähän lähtöpisteestä.
Polku päättyy pian, ja matka jatkuu ulkoilureittiä pitkin. Parin mutkan jälkeen edessä on liki kaksikilometrinen suora, jota tosin en kulje loppuun saakka. Tämä suora on Hiukkavaaran varuskunnan ampumaradan ympäristössä olevan alueen raja – sen toiselle puolelle ei ole syytä mennä, sillä (a) alueelle on pääsy kielletty ja (b) maastossa voi olla räjähtämättömiä ammuksia.
Ensimmäinen muistoni tältä reitiltä on syksyltä 2013, Vanhan Oulun huiputus -retkeltä. Tuossa retkikertomuksessa on muuten kuva pusikon keskellä olevasta sillasta – kyseessä on sama silta, joka näkyy retkivideolla kohdassa 2.00 ja uudelleen kohdassa 9.40. Sillan ympäristö on hivenen muuttunut tässä vajaan kuuden vuoden aikana.
Leiripaikalle päästyäni teen sen, mitä teen lähes joka retkellä lähes joka yöpymisen yhteydessä. Kun olen löytänyt hyvän paikan teltalle, lähden etsimään vielä sitä parasta paikkaa. Jota yleensä ei löydy, vaan joudun palaamaan sille ensimmäiselle ehdokkaalle. Siis jos vielä löydän sen. Tällä kertaa selitän tämän turhankävelyn itselleni sillä, että nyt minulla ei ole erityistä tarvetta auringonpaisteen välttelylle. Sillä hellepakoretkellähän olennaista oli löytää teltalle paikka, joka olisi suojassa auringolta aamullakin niin pitkään, että kuumuus ei herätä liian aikaisin.
Yleensä retkilläni ensimmäinen asia leiriytymisen jälkeen on päivällisen valmistus. Tällä kertaa syön leirissä vain iltapalan – sen päivällisenhän minä puputin jo verstaalla. Muuten kulutan tätä kauden ensimmäistä retki-iltaa linnunlaulua kuunnellen ja ulkonaolosta nauttien. Nythän on siinä mielessä vuoden paras aika ulkoiluun, että on muuten kuin kesällä, mutta ei vielä hyttysiä. Eikä toukokuussa yleensä ole vielä kovin tukalia helteitäkään. Verstaalta lähtiessäni lämpömittari näytti kahdeksaa astetta ja yöllä on odotettavissa nollakeliä. Maltilliset päivälämpötilat ja viileät yöt – mikäs sen parempaa! Voi miten toivonkaan, että tästä ei tulisi samanlaista hellekesää kuin viimevuotinen. Se oli kamala.
Nukun yön kohtalaisesti. Hiukan palelen, vaikka lämpötila ei nollan alapuolelle laskekaan. Minulla on kesämakuupussissa lisälämpöä tuomassa ”extreme” -makuupussilakanani, ja kokemuksesta tiedän tarkenevani tällä yhdistelmällä muutamaan pakkasasteeseen saakka. Selitys paleluun on kosteus. Yöllä ei ole tuullut lainkaan, joten lämpötilan laskiessa kosteutta on tiivistynyt telttaan niin, että ulomman kankaan sisäpinta on aamulla aivan märkä. Näin siitä huolimatta, että avasin illalla sekä molemmat päätyräppänät että keskellä telttaa olevat aukot. Tämän takia olisi hyvä, että leiripaikalla kävisi pieni tuuli.
Herättyäni kahdeksalta nautin aamiaisen – annos pikapuuroa ja kupillinen kahvia – teltassa. Sen jälkeen ryhdyn purkamaan leiriä ja pakkautumaan kotityömatkalle. Kun kaikki on valmista ja lähden kävelemään. Kello on puoli kymmenen. Niinpä tietysti. Aamutoimet kesäretkillä vievät aina tämän saman ajan, puolitoista tuntia, kun teen asiat rauhallisesti, kiirehtimättä ja kerralla oikein.
Sää on eilisen kaltainen – aurinkoinen, heikkotuulinen ja mukavan viileä. Saan laittaa pipon päähän ja hanskat käteen. Tällaisesta pidän. Kuten olen tainnut jokusen kerran todeta, tykkään vilpoisesta kesästä paljon enemmän kuin helteisestä. Tällekin kesälle olen tilannut enimmäkseen 17 asteen päivälämpötiloja puolipilvisyyden kera. Sadetta sopivasti, ettei puutarhaviljelijöiden tarvitse turvautua keinokasteluun. Ja tuulta sen verran, että ilma liikkuu, mutta ei liikaa esimerkiksi pyöräilyyn tai souteluun. Tai perhokalastukseen.
Paluumatka verstaalle tapahtuu täsmälleen samaa reittiä kuin eilinen tulomatka. Tällä kertaa en kohtaa riekkoja enkä muitakaan merkittäviä luontokappaleita. Työpaikalleni saavun vähän kymmenen jälkeen, mikä on oikein sopiva aika. Ensi töikseni laitan kupillisen kahvia – aamu- ja iltapäivän kahvitauot sekä lounastauko ovat tärkeitä asioita, joita ei sovi laiminlyödä – ja kahviteltuani ryhdyn töihin.
Kesäretkeilykausi on nyt korkattu. Verstaani lähiympäristössä on useita lyhytaikaiseen telttailuun sopivia paikkoja, joten tällaiset lyhyet arkiyöretket on jatkossakin helppo toteuttaa, eikä aina tarvitse mennä samaan paikkaan. Tietenkään nämä eivät korvaa oikeata viikonloppuretkeä – tunturivaelluksesta puhumattakaan – mutta kun aikaa on rajallisesti ja mukavaa tekemistä paljon, on jostain tingittävä. Näillä mennään.
Kuvia tässä retkikertomuksessa ei monta ole – kuten niin usein aiemminkin, jää valokuvaaminen retkellä herkästi vähiin, kun keskityn videointiin.
