Haukiputaan huiputus

Oulun seudun kuntien huiputtaminen jatkuu. Sarjan aloitin syyskuussa 2013, kun kävin huiputtamassa vanhan Oulun. Tuolla vanhalla Oululla tarkoitan Oulun kaupungin aluetta ajalta ennen Ylikiimingin liittämistä Ouluun, mikä tapahtui vuonna 2009. Seuraava huiputuskohteeni oli Hailuoto heinäkuussa 2015. Sarjan kolmas osa toteutui elokuussa 2016 – silloin vuorossa oli Oulunsalo. Marraskuussa 2018 lähden huiputtamaan entisen kotikuntani Haukiputaan.

Vanhan Oulun korkeimman kohdan korkeus merenpinnan tasosta on 89,4 metriä. Hailuodossa huippulukema on 31 metriä ja Oulunsalossa huimat 21,4 metriä. Nyt on vuorossa todellinen vuoristokohde: Haukiputaan huippu raapii pilviä huimassa 95 metrin korkeudessa.

Kaikkitietävän Wikipedian mukaan ”Pääosa Haukiputaasta on loivaa tasankoa. Maaston korkeus meren pinnasta mitattuna vaihtelee 10–20 metrin välillä. Martimojoen alueella maasto kohoaa 50 metrin tasolle ja muuttuu samalla epätasaisemmaksi.”. Martimojoesta koillisen suuntaan jatkamalla päästään vielä tuostakin ylemmäs.

Äkkinäinen saattaisi luulla, että noin kauas mentäessä jouduttaisiin jo pois Haukiputaalta. Mutta ei. Haukiputaan alue ulottui yllättävänkin kauas itään:

By Pera7 – karttapohja Care ja Ningyou, Public Domain, Linkki

Kun edetään tuota itään kurkottavaa uloketta pitkin, maasto kohoaa koko ajan, ja aivan ulokkeen koillisnurkassa päästään edellä mainittuun 95 metrin korkeuslukemaan. Paikan nimi on Lakeistorvimaa. Netistä nykyään löytyvissä ajantasaisissa maastokartoissa ei Haukiputaan kunnan rajoja ole enää näkyvissä, mutta esimerkiksi vuoden 1991 kartalla ne näkyvät. Tämä ja paljon muita vanhoja karttoja on Maanmittauslaitoksen vanhojen painettujen karttojen sivulla.

Haukiputaan huiputus olisi mahdollinen esimerkiksi kaksi yöpymistä sisältävänä viikonloppuretkenä, jonka päätepisteet voisivat olla Kuusamontien varressa. Näin retkelle pääsisi julkisilla kulkuneuvoilla. Siinä tulisi kuitenkin sen verran pitkästi edestakaista kulkemista, etten lämpene ajatukselle. Päätän tehdä tämän huiputuksen päiväkäyntinä niin, että siirryn lähtöpaikalle omalla autolla. Ei aivan mieluinen ratkaisu tämäkään, mutta mm. ajankäytöllisesti tällä kertaa paras vaihtoehto.

Lauantaiaamuna, marraskuun neljäntenä päivänä, ajelen siis lähtöpaikkaan, joksi olen valinnut Loukkojärven pohjoispuolisen maaston. Etsin sieltä pysäköintiin sopivan levikkeen, jätän auton parkkiin ja lähden kulkemaan. Matkaa kohteeseen tulee tästä lähdettäessä noin kymmenen kilometriä.

Reittini on kahden ensimmäisen kilometrin osalta tuttu runsaan vuoden takaiselta retkeltä Hannusperältä Arkalaan. Autoja tulee vastaan ja menee ohi enemmän kuin olin odottanut. Selityksen saan, kun katson autoihin sisälle: oranssiin pukeutuneita ihmisiä. Tosiaan. Hirvenmetsästysaikahan se on nyt. Tätä en hoksannut ottaa huomioon. Jos olisin hoksannut, niin olisin pukenut päälleni kirkkaan oranssin takin tämän tummemman oranssi-harmaan Fjällrävenin sijaan. No, tuskinpa metsästäjät tien suuntaan ampuvat, ja onhan tässäkin takissa kuitenkin jonkinlaista oranssia.

Maaston korkeuden vaikutus näkyy jo: ympärilläni on harmaata sumua. Näinhän siinä usein käy, että kun tarpeeksi kiipeää, joutuu pilven sisälle. Ei tässä mitään valittamista ole. Marraskuussa sää voisi olla paljon huonompikin kuin tänään. On muutama lämpöaste, ilma on kostea, mutta ei sada. Mikäs täällä on kulkiessa.

Tieltä lähtee vasemmalle polku, jolle on viitta. ”Retkeilyreitti”, se sanoo. Polku vie Röytänkoskelle, joka vuonna 2012 valittiin ”uuden Oulun kätketyksi aarteeksi”. Tuolla täytyy joskus käydä, mutta ei tänään. Ei, vaikka koski on tästä vain kilometrin päässä. Tänään minulla on Tehtävä, ja keskityn täysillä siihen, ja vain siihen.

Lähestyn risteystä, jossa on autoja parkissa. Ihmisiäkin siellä on – neljä metsästäjää on siinä varmaan muita odottelemassa ja pieni nuotiokin on palamassa. Kun tulen kohdalle, minulta kysytään, minne olen matkalla. Kerron olevani huiputtamassa Haukipudasta. Yksi metsästäjistä oivaltaa heti, minne olen matkalla ja toinenkin pienellä viiveellä. Loput kaivavat kännykät esille ja arvatenkin avaavat karttasovelluksen. En ole ollenkaan yllättynyt, että kohteeni tunnistetaan näin helposti. Metsästäjät jos ketkä ovat tottuneita maastossa liikkujia ja tuntevat alueensa kuin omat taskunsa.

Juttelemme hetken ja sitten totean, että jatkan matkaa, jotta pääsen huipulle ennen pimeää. Hymyssä suin minulle toivotetaan hyvää retkeä.

Nyt on edessä retken tähän saakka suurin yksittäinen nousu: 400 metrin matkalla tie nousee viisitoista metriä. Siis lähes neljän prosentin jyrkänne. Sen kiivettyäni olen Palokankaalla ja katson ansainneeni lounaan. Grammanviilaushengessä olen ottanut mukaan pienen, omatekemän spriipolttimen, ja ruuaksi minulla on tänään nuudeleita ja kanasäilykettä. Nuo säilykepurkit eivät tietenkään ole grammanviilaajan evästä, koska pelkkä pakkaus painaa jo monta turhaa grammaa. Sisältö on kuitenkin tärkein – kana on hyvää ja mukana oleva öljy parantaa aterian energiasisältöä. Sitäpaitsi nuo peltipurkit ovat kierrätyksen kannalta parempi vaihtoehto kuin muovipussit.

Lounasta lopetellessani lähikuuseen lehahtaan ensin yksi töyhtötiainen ja sitten toinen. En nyt muista, olisiko tämä peräti ensimmäinen kerta, kun töyhtötiaisia näen. Ainakaan ne eivät ole koskaan tulleet noin lähelle. Kuvaa en edes yritä ottaa – ovat nuo tirpat niin vikkeläliikkeisiä, että niistä ei hyvää kuvaa ainakaan kännykän kameralla saa.

Lounaan jälkeen edessä on runsaan kilometrin pituinen suora, joka seurailee sähkölinjaa. Tie on suora kuitenkin vain ylhäältä katsoen – matkalla on niin myötä- kuin vastamäkiäkin. Parinsadan metrin päässä edessäni näkyy tien reunassa jotain, joka liikkuu. Hieman lähemmäs päästessäni se jokin nousee siivilleen ja lentää pois. Aivan satavarma en voi tunnistuksesta olla, mutta 95 % varmuudella väittäisin, että kyseessä oli metso. Enpä muista sellaistakaan ennen kohdanneeni. Ja hyvä, että kohtaaminen tapahtui näin syksyllä. Keväällähän soidinhuuruissa mellastavan ukkometson kohtaaminen voisi pahimmillaan estää etenemisen, tai ainakin olisi etsittävä kiertotie.

Suoran päätteeksi tie ylittää Röytänojan ja sen jälkeen kaartaa vasemmalle, poispäin sähkölinjasta. Vähän matkan päässä suoraan jatkuvan sähkölinjan alla näkyy oranssipukuinen hahmo – lienee metsästäjä. Toinen istuu autossa tien varressa. Heilautan kättä ohi mennessäni. Tämähän on yleinen tapa maaseudulla kuljettaessa – kättä heilautetaan kaikille vastaantulijoille. Tai ainakin minä teen niin.

Vähän ajan kuluttua äskeinen auto lähestyy takaapäin. Hidastaa kohdalla, pysähtyy. Ikkuna veivataan auki ja moottori sammutetaan. Mies kysyy, olenko Rauno. Vastaan, etten ole. Hän kertoo minulle Raunosta, joka on alueella tunnettu luonnossa liikkuja ja luontokuvaaja. Kerron, millaisella retkellä olen. Mies ottaa tiedon vastaan siitä sen suuremmin hämmästymättä. Hänkin kaivaa kännykän esiin ja katsoo, miltä Haukiputaan huippu siellä näyttää. Juttelemme vielä hetken ja sitten jatkamme matkaa, kumpikin samaan suuntaan. Mies tarjoaa kyytiä, josta kieltäydyn todeten olevani kävelyllä.

Kahden kilometrin päässä kohtaamme jälleen. Ollaan risteyksessä, josta käännyn Lakeistorvimaalle vievälle pistotielle. Risteyksessä on äskeisen auton lisäksi toinenkin. Tien päähän on matkaa tästä puolisentoista kilometriä ja sieltä huipulle on enää reilut sata metriä. Mies veivaa ikkunan jälleen auki ja nyt saan arvokasta tietoa. Hän kertoo minulle, että toinen metsästäjä lähtee kohta tien päähän, jossa hän päästää koiran maastoon. Ennen kuin ehdin huolestua tiedosta, mies toteaa minulla menevän matkaan sen verran aikaa, että siinä vaiheessa, kun kerkiän tien päähän, koira on jo kaukana.

Tällaisesta pidän. Olen ennenkin tullut hyvin juttuun metsästäjien kanssa ja kun puolin ja toisin kerrotaan, mitä aiotaan tehdä, ei tule ikäviä yllätyksiä. Toteamme, että meille kaikille on täällä hyvin tilaa emmekä häiritse toisiamme.

Tien päähän saavuttuani edessä on huiputuksen huipennus: satakaksikymmentä metriä vaakasuoraan ja lähes kolme metriä pystysuoraan.

Miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä.

Vedän syvään henkeä ja lähden kiipeämään.

Askel kerrallaan huippu lähestyy.

Joko se olisi tässä?

Ei, vielä maasto nousee hiukan.

Vielä vähän.

Tässä on kivi.

Katselen ympärilleni. Jyrkät rinteet putoavat kaukaisuuteen joka puolella ympärilläni.

Kyllä.

Tämä kivi (joka näkyy otsikkokuvassa) on Haukiputaan huippu.

Olen perillä!

Tätä Haukiputaan korkeinta kohtaa ei ole mitenkään erityisesti merkitty. Tässä ei ole monikulmiopistettä, vaikka sellaisia yleensä on juuri korkeimmilla kohdilla. Varmaan tämän paikan syrjäinen sijainti on syynä siihen, että pistettä ei ole tähän laitettu. Vanhan Oulun huipulla samoin kuin Hailuodon ja Oulunsalon huipuilla sellaiset on.

Perillepääsyä on juhlistettava asianmukaisesti. Kaivan repusta Jallupullon ja otan huiputusryypyn. Mutta vain yhden. Edessähän on vielä koko päivän vaarallisin osuus: laskeutuminen huipulta ja paluumatka autolle. Tuon 10 kilometrin pituisen matkan aikana ehtii tulla pimeäkin. Moiselle taipaleelle ei kannata lähteä kuin selvin päin.

Paluumatkasta ei sitten paljoa kerrottavaa olekaan. Kuljen saman reitin kuin tullessani, nyt vain päinvastaiseen suuntaan. Matkan aikana aurinko laskee. Ensin tulee hämärä, joka vähitellen syvenee pimeydeksi. Otsalampussani on vanhat patterit, mutta pienintä valotehoa käyttämällä ne juuri riittävät koko matkalle. Olisi minulla repussa uudetkin, mutta puristetaan nämä vanhat nyt kuiviksi asti.

Saavun autolle noin kahdeksan tuntia sieltä lähtöni jälkeen. Kahdeksan tuntia kahdenkymmenen kilometrin matkaan. Ei paha. Keskinopeus 2,5 km/h on aika normaali tällaisella videointia sisältävällä retkellä. Tästähän on tosiaan videokin olemassa:

Ihmisiä monesti hymyilyttää, kun kerron näistä huiputuksistani. Onhan se yhdenlainen vitsi käydä huiputtamassa näitä Perämeren rannikon matalia paikkoja. Mutta se on myös yksi tapa valita retkikohteita. Minusta on kivaa, jos retkellä on jokin teema – tosin joskus on kiva myös vain lähteä kulkemaan. Ovathan erityisesti tunturiretkeni sellaisia, joilla tärkeintä on vain olla kohdealueella – reitti on sivuseikka, eikä noilla retkillä yleensä ole edes mitään etukäteen päätettyä ”kohdetta”.

Olen tyytyväinen, kun sain tämän retken tehtyä. Suunnitelma tästä on ollut minulla olemassa jo usean vuoden ajan, mutta en ollut saanut sitä toteutettua, kun ajatus pitkän matkan edestakaisin kulkemisesta ei innostanut. Vähän toki ontuu tämä selitys, kun otetaan huomioon hiljattain tekemäni tuplamaratonkävely, jolla kävelin saman 53 kilometriä pitkän matkan edestakaisin peräkkäisinä päivinä. No, saan minäkin joskus olla epälooginen.

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, mikä on seuraava retkeni. Mieli tekisi Lappiin, mutta seuraavan sinne suuntautuvan retkeni haluaisin tehdä lumikengillä, eikä lunta ole vielä tarpeeksi. Kävellen tehtävien yöretkien aika alkaa pikkuhiljaa olla ohi, kun eletään jo marraskuuta, mutta jos lunta ei lähiaikoina tule, ei mikään estä tekemästä tälle syksylle vielä yhtä telttailupatikointia. Aika näyttää.