Marraskuinen rantaloma

Alkuperäinen ajatukseni oli lähteä tässä marraskuun lopulla Lappiin pitkäksi viikonlopuksi tunturiretkelle, jonka tekisin lumikengillä. Mutta ei siitä nyt tule mitään: Lapissakaan ei ole lunta. Forecan lumensyvyyskartalla ainoa mittalukema näkyy Näkkälän kohdalla, ja siellä lunta on viisi senttiä. Siellä, minne haluaisin mennä (ei tarvinne sanoa paikkaa nimeltä), ei lunta ole yhtään.

Retkelle tekee kuitenkin mieli. Koska en pääse lumille, jatkan kesäretkeilykautta ja suunnittelen yhden yön pituisen retken, jonka teen rinkkaa kantaen ja Tunturiyksiössä (Tarptent Moment DW) yöpyen. Kohteeksi valitsen Isoniemen Haukiputaalla – tuttuakin tutumpi paikka, jonne on aina kiva mennä.

Oman erityispiirteensä tälle retkelle antaa sää. Luvassa on kovaa länsituulta: Ouluun ennustettu tuulen voimakkuus on 6 m/s, mikä meren rannalla voi tarkoittaa huomattavasti voimakkaampaakin puhuria. Samalla vedenkorkeus kasvaa huomattavasti. Ennusteessa vesi nousee retkeni aikana +80 senttiin, mistä se sitten tuulen suunnan muuttuessa pohjoiseksi alkaa nopeasti laskea ja seuraavan vuorokauden aikana painuu saman verran miinukselle. Tämä on täällä Perämeren alueella normaali ilmiö. Voimakkailla lännen ja lounaan puoleisilla tuulilla vesi ei pääse muualle kuin ylöspäin. Päinvastaisella tuulensuunnalla vesi puolestaan painuu etelämmäs Pohjanlahdella. Vedenkorkeuden vaihteluväli Oulun mittauspisteessä onkin peräti kolme metriä.

Pyrin mahdollisuuksien mukaan tekemään retkeni niin, etten joutuisi käyttämään siirtymätaipaleille omaa autoa. Näin nytkin. Lähden perjantai-iltana kuuden jälkeen Martinniemeen menevällä linja-autolla ja jään kyydistä Hookanan pysäkillä. Sieltä lähden kävelemään metsään vievää pikkutietä. Sitä ei ole valaistu, joten laitan otsalampun päähän jo ennen pysäkiltä lähtöä.

Metsään päästyäni huomaan unohtaneeni yhden asian: en ole vaihtanut otsalamppuun uusia pattereita edellisen retken jälkeen. Lampussani on neljä valotehoa, joista pienin riittää hyvin normaaliin kulkemiseen, mutta jos haluan nähdä kauemmas, tarvitsen isompia tehoja. Ne eivät nyt ole käytettävissä – lähes tyhjistä pattereista lähtee virtaa vain heikoimman valotehon tarpeisiin, eikä ihan kunnolla siihenkään.

Suurta harmia tästä ei ole. Minulla on varapatterit mukana. Sopivaan paikkaan päästyäni vaihdan ne ja jopa alkaa taas näkyä nenää pitemmälle.

Kuvaan retkivideon alkuun tulevat otokset pian metsään pääsyni jälkeen. Mukanani on näitä pimeävideointeja varten hankkimani tosikirkas kuvausvalo, jossa siinäkin on neljä tehoastetta. Hämmästyksekseni löydän lampusta nyt vain kolme tehoa. Niistä kirkkain ei ole niin kirkas kuin muistelen. Outoa.

Muisti palailee pätkittäin. Vasta myöhemmin illalla muistan, että se kaikken suurin teho saadaan lampustani esiin kaksoisnapsauttamalla virtapainiketta. Muut tehoalueet valitaan pitkällä painalluksella samasta painikkeesta. Virran päälle ja pois kytkeminen tapahtuu lyhyellä painalluksella.

Siinä on taas joku insinöörinketale ollut asialla. On haluttu suunnitella kokonaisuus, jossa yhdellä napilla hallitaan monta asiaa. Olisihan tuon kyllä voinut helpommaksikin tehdä. Ei mahdu minun päähän, miksi se suurin teho on pitänyt piilottaa kaksoisnapsautuksen taakse.

Eipä tästäkään varsinaisesti haittaa ole. Kyllä se valo riittää haluamieni otosten kuvaamiseen. Muuta en sitten tämäniltaisen kävelyn aikana kuvaakaan – näin pimeällä täällä ei oikeastaan ole mitään nähtävää.

Kuljen likimain suorinta mahdollista reittiä Isoniemeen. Tämä Isoniemen, Virpiniemen ja Annalankankaan muodostama kolmio on äärimmäisen helppokulkuista maastoa. Se on suurimmaksi osaksi kuivaa mäntykangasta, jota itä-länsisuuntaiset tiet, ajopolut ja polut halkovat. Ja koska tällä retkellä kuljen tänään enimmäkseen idästä länteen ja huomenna lännestä itään, voin vain valita mieleiseni polun ja sitten pysyä sillä, kunnes olen perillä.

Tänään helpotan taivallustani kulkemalla loppumatkan Isoniemeen vievää soratietä pitkin. Perille päästyäni etsin mieluisen telttapaikan sopivan matkan päästä rannasta. Aivan rantaan en telttaa halua pystyttää kovan tuulen vuoksi. Löydän mukavan pikku aukion rantametsiköstä. Meri pauhaa kuudenkymmenen metrin päässä. Pystytän teltan, asettelen tavarat sisälle ja rupean valmistelemaan päivällistä. Ruokalistalla on tänään kanasäilykettä öljyssä ja aromisuolalla maustettua pikariisiä.

Syötyäni lähden rantaan katsomaan merenkäyntiä ja kuvaamaan siitä pätkän videolle. Tuuli puhaltaa nyt lounaasta ja vesi on vauhdilla nousemassa. Viivyn rannalla varttitunnin verran ja sinä aikana vesiraja kiipeää loivaa rantaa pitkin noin kolmen metrin pituisen matkan.

Säähän liittyy toinenkin odotus kovan tuulen lisäksi: tuulen pitäisi viedä pilvet mennessään ja siten tässä olisi mahdollista päästä ihailemaan tähtitaivasta valosaastettomassa ympäristössä. Taivas on kuitenkin vielä pilvessä, joten tähän täytyy palata myöhemmin illalla. Tähtien sijaan katselen pohjoisessa taivaanrannassa näkyviä punaisia valoja – ne ovat Iissä olevien tuulimyllyjen merkkivaloja. Lasken niitä kaksikymmentäseitsemän kappaletta.

Palaan telttaan. En vielä rupea nukkumaan, koska haluan vielä myöhemmin yrittää saada sen tähtitaivaan näkyviin. Odotellessani laitan kupillisen kaakaota ja syön vähän iltapalaa.

Kymmenen jälkeen odotukseni palkitaan. Tuuli on tehnyt mitä siltä odotin, ja yläpuolellani on täysin pilvetön taivas. Siirryn vähäksi aikaa ulos ihailemaan tähtitaivasta ja samalla kiinnitän telttaa tukevoittamaan kaksi tukinarua. Majoitteeni on nyt tukevimmassa muodossaan, sillä jo pystytysvaiheessa laitoin pitkittäiskaaren paikalleen. Kyllä tämä tässä nyt pysyy, vaikka hiekkainen maaperä ei kovin tukevaa kiinnitysalustaa kiiloille tarjoakaan.

Tähtitaivaan nähtyäni olen tyytyväinen. Toki olisi ollut hienoa nähdä vielä revontuliakin, mutta ei kaikkea voi saada. Palaan sisälle telttaan ja käyn nukkumaan.

---

Yö on tuulinen, mutta lämmin. Rannikon lähimmällä virallisella sääasemalla Oulun Vihreäsaaressa tuulen voimakkuus on yön aikana ollut 12 m/s, puuskissa 15 m/s. Teltassa sisällä lämpömittarini näyttää yhdeksää lämpöastetta, mikä tarkoittaa, että ulkona on nelisen astetta. Plussaa. Ei tästä tällä menolla talvea tule.

Aamutoimet vievät jälleen sen saman puolitoista tuntia, mikä niihin rinkkaretkillä aina menee. Siten kello on puoli yksitoista, kun lähden liikkeelle. Menen ensin rantaan, jossa kuvaan muutaman otoksen lisää retkivideota varten. Sitten menen katsomaan vieressä olevaa Isoniemen leirikeskusta – se on Haukiputaan seurakunnan leirikeskus, johon liittyy paljon muistoja nuoruudestani: rippileiri kesällä 1979 ja monet partiolippukunnan tapahtumat. Nyt leirikeskus on sisäilmaongelmien vuoksi käyttökiellossa ja ilmeisesti tänne on lähivuosina tulossa uusi.

Nyt sitten pitäisi lähteä kotiin. Eilen, pimeässä, oli parempi kulkea osin tietäkin pitkin, mutta nyt, kun on valoisaa, voin mennä oikestaan ihan mistä vain. Lähden kulkemaan ajatuksella mennä, mistä huvittaa, kunhan suunta on koko ajan enimmäkseen itään päin. Monella aiemmalla retkellä olen mennyt Isoniemestä ensin Runteliin ja sieltä sitten kohti itää – nyt voisin yrittää hakeutua pohjoisemmalle reitille. Sillä alueella en ole niin paljoa liikkunut.

Sanottu ja tehty. Alkumatkasta haahuilen vähän matkaa metsässä, kunnes löydän ajopolun, joka näyttää vievän suoraan kohti Annalankangasta. Tämä sopii oikein hyvin – voin sitten päättää retkeni Annalankankaan pysäkille eli yhtä pysäkinväliä pohjoisemmas kuin mistä sen aloitin.

Valitsemani reitti näkyy olevan pyöräilijöiden suosiossa. Vastaan tulee maasto- ja läskipyörillä liikkuvia pyöräilijöitä. Läskipyörää olisi kyllä kiva joskus kokeilla, mutta en taida uskaltaa. Siinä voi käydä huonosti: jos se on oikeasti yhtä kivaa kuin miltä se näyttää, pitäisi minun tietysti saada sellainen omaksi. Ja se taas tekisi turhan ison loven pankkitiliini.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Tätä onkin odotettu. Lokakuun loppu ja marraskuun alku ovat olleet kovin harmaita yleisilmeeltään. Sään selkenemisen myötä odotettavissa on myös lämpötilojen laskua, mutta nyt sitten sateetkin ovat joksikin aikaa loppumassa. Taidetaan taas saada pitkä, lumeton syksy, kuten niin monesti aiemminkin. Näillä mennään.

Loppumatkasta sattuu vielä hauska asia. Näen edessäni auton ja kaksi ihmistä, joista toinen menee autoon, mutta toinen jää ulos ikään kuin odottamaan. Kun tulen lähemmäs, hän lähtee vastaan ja tervehtii. Tutunnäköinen mies, mutta sen verran hitaalla käyn, että en saa tunnistusta valmiiksi ennen kuin mies sanoo nimensä. No tietysti. Vähän noloa. Onhan kyse kuitenkin ihmisestä, jonka olen tuntenut alakoulusta asti. Toki edellisestä kohtaamisesta on jo varmaan kymmenen vuotta, joten olkoon se tässä lieventävänä asianhaarana.

Eipä tämä ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta kun tällaista sattuu.

Annalankankaan teollisuusalueen kautta kulkeminen ei välttämättä ole fiksuin reittivalinta. Saan silmieni eteen asioita, joita en välittäisi varsinkaan näin retkipäivänä nähdä. Kuljen pitkin tietä, jonka viereisessä ojassa on autonromu kyljellään. Vähän edempänä mutkassa on toinen romuauto ja sen vieressä pari irrallista moottoria. Ja mutkan jälkeen tulevalla suoralla koko tien toinen reuna on täynnä vaihtelevassa kunnossa olevia autonraatoja. Näistä on kirjoitettu sanomalehti Kalevassa viime helmikuussa. En tarkemmin tiedä, mistä tässä on kyse, mutta ei tämä asialliselta tunnu.

Linja-autopysäkille saavuttuani tarkistan netistä, kuinka pitkä odotus on edessä. Ei pitkäkään: seuraava auto on tulossa minuutin päästä. Ja sitä seuraava muutamaa minuuttia myöhemmin. Tästä ei näköjään Oulussa päästä eroon: samasta suunnasta tulevat linja-autot ajavat peräkkäin ja sitten on pitkä väli ennen seuraavaa nippua. Minuutin päästä saapuva auto tulee todellisuudessa kolmen minuutin päästä, mutta muutamalla minuutilla ei tässä hommassa ole mitään väliä. Pääasia, etten joutunut odottelemaan esimerkiksi puolta tuntia, eikä sekään olisi mikään varsinainen harmi ollut. Siinä tilanteessa olisin vain kävellyt aikani kuluksi seuraavalle tai sitä seuraavalle pysäkille. Näin kauniilla ilmalla olisin senkin tehnyt ihan mielelläni.

Tämä oli hyvä retki. Tutulla alueella, mukavassa maastossa on kiva liikkua ja löytyyhän täältäkin vielä monia paikkoja, joissa en ole käynyt. Tuulinen sää lisäsi retken kiinnostavuutta ja lauantainen auringonpaiste teki sekin hyvää. Kulkiessani sain myös mietittyä retkeilysuunnitelmiani tästä eteenpäin ja muutenkin metsässä oleminen tekee aina hyvää.