Retkeilyvuosi 2017 alkaa jo perinteeksi muodostuneella hiihtoretkellä Hämeenjärven etelä- ja länsipuolisille soille Haukiputaalla. Sarjan aikaisemmat osat ovat vuosilta 2013, 2015 ja 2016. Retki alkaa Alakylän läheltä, Takumaantien ja Alakyläntien risteyksestä. Siellä puran varusteet autosta, napsautan otsalampun päälle ja lähden lykkimään kohti Heinisuota.
Olen päässyt liikkelle jo neljän maissa perjantaina, joten minulla on aikaa muutaman kilometrin pituiseen matkaan tänä iltana. Reittini kulkee osittain suolla, osittain metsässä, ja koska kuvaan tälläkin retkellä filmin, ei keskinopeus nouse kovin suureksi. Näistä lähtökohdista kannattaa varautua kilometriin-puoleentoista tunnissa.
Pimeällä tapahtuvaa kuvaamista varten olen hankkinut tehokkaan kuvausvalon. Valitsemassani valaisimessa on seuraavat, tämän käyttötarkoituksen kannalta hyvät ominaisuudet:
- valoteho on riittävä
- valotehoa voi säätää pienemmäksi silloin, kun ei tarvita täyttä kirkkautta
- valaisin on helppo ripustaa esimerkiksi puuhun tai kameran jalustaan
- valaisimessa on USB-virralla ladattava akku
- valaisimessa ei ole luukkuja tms. herkästi rikkoutuvia irto-osia
Hiihtelen rauhallista vauhtia Heinisuolta Haravaselän kautta Nurmeslehdonsuolle asti. Sinne pystytän tämän vuoden ensimmäisen leirini. Avosuolla tuulee sopivasti. Tarkistan sääennusteesta, mihin suuntaan tuuli on kääntymässä yön aikana ja pystytän Erämaakaksion tämänhetkisen ja odotettavissa olevan tuulen suunnan mukaiseen asentoon. Telttapaikkaa tampatessani kuulen Nurmeslehdontieltä kolinaa ja näen siellä liikkuvan kirkkaan valon. Arvelen, että kyseessä on tietä lumilingolla auraava traktori, ja olen väärässä. Kun tie kulkee avarasta kohdasta suon vierestä, näen, että siellä menee täysperävaunullinen tukkiauto. Ohhoh. Nurmeslehdontie on mutkainen ja kapea, enkä ole siellä ennen noin isoa kulkijaa nähnyt. Viime vuosina tietä ei ole edes aurattu joka talvi. En pysty näkemään, minne asti rekka menee, mutta ehkä saan sen selville huomenna. Jatkan leiriytymistä. Täysikuu kurkkii puuhiani pilvipeitteen raoista.
Rutiinit ovat hyvin hallinnassa. Teltta pystyyn, tavarat sisälle, lumipussi täyteen, Whisperlite tulille ja ruokaa laittamaan. Kello on tässä vaiheessa noin kahdeksan, mikä on oikein sopiva aika. Käytän keittimen kanssa MSR:n pienintä, 325 ml polttoainepulloa. Sen sisältö riittää normaalikäytössä noin 3-3,5 tunniksi, joten yhdellä pullollisella pärjään hyvin sen ajan, mitä illalla on tarpeen pärjätä. Näitä pulloja on mukana kaksi – toinen on valmiina aamua varten. Molemmissa pikkupulloissa on korkin paikalla polttoainepumppu, minkä ansiosta mukana on aina varapumppu. Tällaisella viikonloppuretkellä matkassa on myös yksi iso, 0,9 litran pullo, josta täytän pikkupulloja niiden tyhjennyttyä.
Nukkumaanmenon ajoitus menee nappiin. Polttoainepullossa on vielä pohjanpeitto, kun sammutan keittimen ja käyn yöpuulle. Tai siis yöpussiin.
Aamulla, kun herään, sataa. Lämpötila on lähellä nollaa – hiukan sen alapuolella – joten sade tulee jonkinlaisessa lumen ja rännän välimuodossa. Teltasta poistuttuani huomaan yhden laiminlyönnin: majoitteen viimeinen kiristäminen illalla on unohtunut. Eivät ne rutiinit ihan täydellisesti siis olleetkaan hallinnassa. Näin talvella telttaa ei voi heti pystytyksen alkuvaiheessa kiristää loppuun saakka, koska kiilat eivät vielä pidä lumessa. Pitää odotella hetki, jotta kiilojen ympärille tiiviiksi tampattu lumi ehtii kunnolla kiteytyä. Ei se kauaa vie. Yleensä pyrin tällaiseen marssijärjestykseen:
- pystytän teltan; kaivan kiilat lumen sisään poikittain sekä kerään niiden ympärille riittävästi lunta, jonka tamppaan tiiviiksi
- siirrän ahkion teltan eteiseen
- tyhjennän yön aikana tarvittavat varusteet ahkiosta herrasväen puolelle
- pumppaan ilmapatjan täyteen (en puhalla, jotta patjan sisään ei menisi kosteutta)
- siirrän sukset ja sauvat teltan eteiseen, ahkion päälle
- täytän lumipussin ja asetan sen paikalleen teltan väliseinän lähelle eteisen puolelle
- palaan pihalle, käyn kusella ja kiristän teltan narut tiukalle
Tällä kertaa siis tuo viimeinen vaihe jäi tekemättä loppuun saakka ja sen seurauksena majoitteeni on aamulla notkoselkäinen. Tänä iltana teen tämänkin asian kunnolla.
Aamupalan, vesipullojen täyttämisen ja leirin purkamisen jälkeen lähden taas matkaan. Päivän ensimmäinen tavoite on Kantoperä ja siellä menevä sähkölinja, jota seuraillen lähden sitten kohti pohjoista ja vakosuota. Sähkölinjan alla kulkee moottorikelkkareitti. Kapean kelkkauran sijaan tässä on nyt leveäksi aurattu baana. Asia selvä. Tämä on sitä tukkirekkaa varten aurattu.
Aurattua tietä on minunkin mukava edetä. Vaikka olen umpihankihiihtäjä, niin on minustakin kivaa, kun joskus on helppoa. Aurattu tie jatkuu Murhasaareen saakka. Siellä on parkissa telaketjuin varustettu metsätraktori, hieman edempänä tien vieressä on isot pinot metsästä kaadettuja puita ja lopulta tie päättyy aurattuun kääntöpaikkaan. Traktorin kohdalle pysähtyessäni kuuluu metsästä rääkymistä. Saan ääntä talteen videokameralla ja ääninäyte on kuunneltavissa retkifilmiltä. Kotiin palattuani saan sosiaalisen median avulla selvitettyä, että kyse on närhen varoitushuudosta. Olihan karsea ääni.
Jatkan matkaa sähkölinjaa pitkin aina Vakosuolle saakka. Siellä pidän kahvitauon paikassa, jossa sähkölinja kulkee Lintumaansuontien yli. Tässä minä pidän aina kahvitauon, kun täällä liikun – oli kyse sitten hiihtämällä, lumikengillä, polkupyörällä tai kävellen tehtävästä retkestä tai vaikkapa marjanpoimintareissusta. Rutiineja on asiallista noudattaa.
Kun lähden taukopaikalta hiihtämään kohti suon pohjoisosaa, kuvaan taas yhden otoksen retkifilmiä varten. Pystytän kameran jalustan varaan ja lähden lykkimään kamerasta poispäin. Kun olen saanut haluamani pituisen otoksen kuvattua, jätän ahkion odottamaan ja palaan hakemaan kameraa. Kaksi moottorikelkkaa tulee pitkin Lintumaansuontietä. Ne pysähtyvät sähkölinjan kohdalla. Kuljettajat sammuttavat moottorit ja rupeavat juttelemaan jostain. He eivät huomaa minua ennen kuin olen aivan kameran lähellä. Välimatkaa on silti parikymmentä metriä, joten en saa heidän puheestaan selvää – erotan vain kaksi sanaa: ”joku luontokuvvaaja”. Tyydyn tähän arvioon enkä mene miesten kanssa juttelemaan tarkentaakseni asiaa. Eihän tänne puhumaan ole tultu, vaan hiihtämään.
Vaikka olen suksinut näille soille jo monta kertaa, on minulla vielä käymättömiä paikkoja. Tavoitteenani on päästä päivänvalon aikana ainakin Ristinsuon koilliskärkeen. Olisi hienoa päästä vielä suon luoteiskärkeenkin, mutta valoisaa aikaa ei taida sinne asti riittää.
Näinhän siinä käy. Pääsen vain suon koilliskärkeen ja kun hiihdän Ristinsuolle raivatun pellon vierestä, alkaa olla jo niin hämärää, että otan otsalampun taas käyttöön. Kyllähän tässä hämärässä vielä näkisi jotain, mutta on mukavampaa, kun erottaa lumipeitteen yksityiskohdat suksenkärkien edessä. Tuo pelto on ilmeisesti aika tuore tapaus, koska sitä ei kaikkien maastokarttapalveluiden aineistoista löydy. Kansalaisen karttapaikan kartassa se on – esimerkiksi Retkikartta.fi -palvelun kartassa ei. Tästä olen maininnut blogissani aiemminkin, mutta asia on sen verran tärkeä, että se kannattaa toistaa: netistä löytyvät kartta-aineistot voivat perustua hyvinkin vanhoihin tietoihin, eikä niihin kannata sokeasti luottaa. Hakkuualue voi olla täynnä läpitunkematonta nuorta metsää, ojia ja teitä on saattanut ilmeistyä paikkoihin, joissa niitä ei kartalla ole. Ja niin edelleen.
Lähden siis paluumatkalle ja jätän suon luoteiskärjen seuraavalla tänne suuntautuvalla retkellä tarkastettavaksi. Hiihdän Ristinsuon halki kohti suolla olevaa saarta. Otan tavoitteeksi palata ainakin Nurmeslehdonsuolle asti, mutta ensin täytyy toki tulla pois täältä Ristinsuolta. Oikaisen Vakosuolle Tarhakankaan läpi – tai siis yritän oikaista. Metsä on monin paikoin niin tiheää, että joudun vaihtelemaan suuntaa monta kertaa ja lopulta harhaudun kulkemaan likimain etelään, kun tarkoitus oli mennä itäkaakkoon. Saavun tielle paikassa, jonka tunnistan lähes pimeäksi edenneestä hämärästä huolimatta heti, koska tien vieressä on tuttu tervahauta – niin monesti olen täällä liikkunut, että tunnen paikat jo lähes yhtä hyvin kuin Virpiniemen – Isoniemen maastot merenrannan lähellä.
Kuljen vähän matkaa tietä pitkin, kunnes saan Vakosuon näkyville tien oikealla puolella. Haluan kuvata retkifilmiin otoksen, jossa hiihdän kohti pimeää avosuota, ja tämä paikka sopii tarkoitukseen erinomaisesti. Kauempana suolla oleva sähkölinja ei filmillä erotu, joten siitä ei ole nyt haittaa. Otoksen kuvattuani jatkan sähkölinjalle asti ja sitten lähden lykkimään sitä pitkin kohti etelää.
Olen saanut umpihankihiihtoa tälle päivälle jo lähes tarpeeksi. Koska sitä on vielä loppumatkasta hiukan edessä, sallin itselleni hetken helpotuksen ja kuljen Kantoperältä itään pitkin Nurmeslehdontietä. Suunnittelen eteneväni tietä pitkin aina Haravaselkään vievän polun risteykseen asti.
Löydän polun alkukohdan ja lähden taas umpihankeen. Polku on kasvanut umpeen ja sitä pitkin eteneminen on hyvin vaivalloista. Vain neljäkymmentä metriä kuljettuani totean olevani sivussa polulta. Palaan takaisin paikkaan, jossa olen varmasti polulla, mutta en kykene hahmottamaan, missä polku menee tästä eteenpäin. Kaikkien ei tarvitse, eikä minunkaan aina, totean itselleni, ja päätän palata tielle ja hakeutua suolle muualta.
Niin, minulla oli tavoitteena edetä tänään Nurmeslehdonsuolle asti, mutta olen sen jo ohittanut. Otan uudeksi tavoitteeksi Heinisuon länsiosan pohjoisosan, joka vaikuttaisi soveltuvan vallitsevat tuuliolosuhteet huomioiden oivallisesti retken toiseksi leiripaikaksi. Kun näen tien vasemmalla puolella sopivan väljää metsää, lähden etsimään reittiä suolle. Tässä on jonkinlainen tieura, jota pitkin pääsen ensimmäiset kymmenet metrit. Sitten ura katoaa ja metsä muuttuu taas tiheiköksi. Lisähaastetta tuo maanpinnan muoto, joka kielii metsän uudistamisen tapahtuneen auraamalla. On kuin kulkisi harvaan kynnetyssä pellossa, jossa kasvaa pientä puuta vieri vieressä.
Avosuo häämöttää jo edessä, kun etsin viidakosta kulkijan mentävää välmää. Olen tyytyväinen valitsemaani tapaan vetää ahkiota narulla. Aisojen kanssa olisin kusessa. Nyt voin ensin ujuttaa itseni puiden välistä läpi ja sitten vetää pulkan samasta raosta siinä asennossa ja suunnassa kuin se sattuu mahtumaan. Aisavedolla ahkio takertuisi näreisiin vähän väliä ja olisi todennäköisesti kaatunut näillä metsäosuuksilla tämän retken aikana jo niin monta kertaa, ettei se enää tässä vaiheessa jaksaisi naurattaa.
Eteneminen on hidasta, mutta kuljettava matka on lyhyt. Siitäkin siis selviän ja palkinnoksi pääsen loppuillaksi avosuolle, jossa hiihtäminen on niin nautinnollista, että sitä tekisi mieli jatkaa vielä pitemmästikin. Silloin ei kyllä huomiseksi jäisi edes sitä puolentoista kilometrin matkaa, joka nyt on jäämässä jäljelle, kun ryhdyn pystyttämään leiriä suon pohjoisreunan tuntumaan. Avosuota tämäkin kohta on, mutta karttamerkkien ja ilmakuvan perusteella kyse on ympäristöään kuivemmasta kannaksesta.
Tässä on hyvä. Tuuli on hieman voimakkaampi kuin eilen ja lämpötila alempi. Ollaan siis hiukan talvisemmissa olosuhteissa, joskaan ei tätä nyt kunnon talvikeliksi voi sanoa. Pakkasta on viitisen astetta. Nyt olen leiriytymisen kanssa huolellisempi kuin eilen enkä unohda teltan loppukiristystä. Kello on jälleen noin kahdeksan, kun kaikki on valmista. Aamulla lähdin liikkeelle puoli kahdentoista aikaan, joten tästä tuli mukava kahdeksan ja puolen tunnin hiihtopäivä.
Kovin paljoa tätä pitempiä päiviä en talviretkillä halua kulkeakaan, sillä riittävän yöunen lisäksi leirissä kuluu aikaa syömiseen, juomiseen ja etenkin lumen sulattamiseen. Usein syön päivällisen vasta leirissä ja sen lisäksi myös iltapalan. Nestettä pitää nauttia riittävästi, sillä vaikka minulla on päivän taipaleelle lähtiessä mukanani kolme litraa vettä – litra kylmää ja kaksi kuumaa – tarvitsen lisää juotavaa illalla, jotta nestehukka ei ala vaivata. Iltaruokien mukana tulevan nesteen lisäksi juon vähintään litran, joskus menee illan aikana enemmänkin. Lisäksi pyrin siihen, että nukkumaan mennessä minulla olisi vähintään litra kuumaa vettä valmiina aamupalaa varten, joten illan aikana minun on sulatettava lunta vähintään kolme litraa. Sama homma on edessä sitten aamulla, jotta voin lähteä liikkeelle täysien astioiden kanssa.
Yhdellä keittimellä ja vajaan litran vetoisella vesipannulla lumen sulatukseen menee aikaa. Isompi kattila nopeuttaisi asioita, mutta se olisi myös turvallisuusriski. Jos kuumaa vettä täynnä oleva kattila kaatuu, tulee melkoisella varmuudella vesivahingon lisäksi palovammoja. Vesipannu on turvallisempi. Mitään erityistä kiirettähän minulla ei näillä retkillä ole, eikä tarvetta ahnehtia kilometrejä. Siten voin käyttää leiriaskareisiin sen ajan, mikä niihin luontaisesti kuluu.
Sunnuntaiaamun omistan vetelehtimiselle. Koska matkaa on jäljellä vain puolitoista kilometriä, päätän lähteä liikkeelle vasta lounaan jälkeen. Kun sitten syötyäni viimeistelen tavaroiden pakkaamista, kuulen ulkoa ääniä. Kuulostaa hiihtäjältä. Äänet lähestyvät ja sitten lakkaavat. Hiihtäjä on pysähtynyt. Hetken päästä ääni alkaa taas ja lähtee loitontumaan. Leiriäni käytiin katsomassa.
Leirin purkaminen tapahtuu muuten normaalin kaavan mukaan, mutta nyt asetan videokameran kuvaamaan touhujani. Lopputulos on nähtävissä retkifilmillä noin seitsenkertaiseksi nopeutettuna. Lännen puolelta puhaltava tuuli tuo sumua suolle. Se ei kuitenkaan kehity niin sakeaksi, että pääsisin harjoittelemaan whiteoutissa kulkemista.
Pian leiripaikasta lähdettyäni yhytän perjantai-iltaiset jälkeni. Telttani luona käynyt hiihtäjä on sivakoinut osittain minun jälkiäni pitkin ja osittain ihan koskemattomassa umpihangessa. En minäkään koko matkaa kulje tulojälkiäni pitkin, koska nyt päivänvalossa näen helpomman reitin tien varteen. Takumaantien risteykseen saavuttuani järjestelen varusteet automatkaa varten ja jään odottelemaan sovittua kyytiä kotiin. Siinä odotellessani metsästä tulee hiihtäjä pitkillä metsäsuksilla. Hänellä on auto parkissa vähän matkan päässä. Tervehdimme. Sinäkö se kävit minun leiriä katsomassa, kysyn. Hänhän se oli. Juttelemme hetken aikaa, kunnes kyytini saapuu. Nostan tavarat autoon ja näin on tämäkin retki tehty.
