Talviyö? Eihän tätä oikein talveksi voi kutsua, mutta kun siitä on tullut ruikutettua jo ihan tarpeeksi, annetaan aiheen nyt jo olla ja kerrotaan mieluummin tästä retkestä. Yleensä tekemilläni retkillä pääasiana on kulkeminen ja sen aikana tapahtuvat asiat, mutta tällä kertaa polttopisteessä on yöpyminen. Viime aikoina olen tehnyt yöretkeni Kalimeen-Isokankaan alueelle ja yöpynyt laavuissa. Vaikka tuolla alueella monta laavua onkin, ovat ne äkkiä läpikäydyt. Oulun lähiympäristössä on toki laavuja muuallakin, mutta ne eivät ole yhtä helposti saavutettavissa kuin edellä mainitut. Lisäksi laavulla yöpymiseen liittyy aina se pieni mahdollisuus, että joku on jo siellä, ja silloin täytyy joko hakeutua muualle tai pystyttää teltta tai jokin muu sääsuoja. Voidakseni retkeillä myös talvella vapaasti, vailla laavujen asettamia reittirajoituksia, haluan opetella yöpymään talvella teltassa.
Kesäretkillä käyttämäni sooloteltta (Jack Wolfskin Gossamer) ei mielestäni sovellu talvikäyttöön. Se on talvella mukana kuljetettava tavaramäärä huomioiden aivan liian pieni, ja mataluutensa vuoksi siinä ei juuri voi oleskella sisällä – korkeus ei riitä istumiseen. Mutta ei hätää, varastostani löytyy vanha, isompi teltta – Haltin vaelluskupoli. Teltalla on ikää jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta kaaret uusimalla ja pari repeämää korjaamalla siitä saa täysin käyttökelpoisen. Teltta on tarkoitettu 2-3 hengelle, joten yksin liikkuva talviretkeilijä saa varusteensa hyvin väljästi sisälle ja pystyy tarvittaessa myös oleskelemaan ja vaihtamaan vaatetusta teltassa sisällä. Teltassa mahtuu hyvin istumaan ja silloinkin pään yläpuolelle jää reilusti tilaa.
Maaston vähälumisuuden vuoksi en voi ottaa ahkiota, vaan joudun kantamaan kaikki tavarat rinkassa. Sille tuleekin painoa melkoisesti: teltta painaa 3,0 kg, talvimakuupussi (Haglöfs Zensor Nordic Winter) 2,7 kiloa ja makuualusta (Jack Wolfskin Wolfmat Camp) 1,8 kg – yhteensä siis 7,5 kg pelkistä majoitusvarusteista. Vertailun vuoksi: kesällä käyttämäni teltta (1,8 kg), makuupussi (0,9 kg) ja alusta (0,6 kg) painavat yhteensä vaivaiset 3,3 kg. Nyt selässä on siis yli neljä kiloa enemmän tavaraa vain yöpymistarvikkeista. Siihen päälle vaatetus, ruuat, ruuanvalmistusvälineet, kamera ja muu sälä sekä tietysti itse rinkka. Kantamuksen kokonaispainoksi tulee noin 18 kiloa. Painavan rinkan vuoksi ja myös siksi, että retken ainoa tarkoitus on telttailun harjoittelu, valitsen reitin ja kohteen niin, ettei kumpanakaan päivänä tarvitse kävellä kuin noin kymmenen kilometriä.
Palaan tällä retkellä taas tuttuihin maisemiin, mutta tällä kertaa en mene Isokankaalle, vaan Kalimeenkylän takamaastoon. Millähän nimellä kutsuisin tuota aluetta? Kalimeenkylän-Hämeenjärven alue? No, tarvinneeko tuota aluetta varsinaisesti nimetä. Aloitan retken paikasta, johon olen sen monesti päättänyt, eli Herukan kaupunginosasta, ja päätepisteeksi valitsen monella retkellä alkupisteenä olleen Jäälin Shellin. Teltta on tarkoitus pystyttää viime syksynä tekemälläni Maratonin mittaisella retkellä miellyttäväksi havaitsemalleni paikalle Kantoperän hiekkakuoppien länsipuolella.
Pakkausvaiheessa yöpymisvarusteet harmaannuttavat hiuksiani entisestäänkin: makuupussi on niin iso, ettei se mahdu kyytiin oikein mitenkään. Ei se mahdu rinkan alaosastoon – semminkään, kun siellä on jo teltta – eikä kyllä yläosastoonkaan. Voisikohan sen laittaa rinkan päälle keikkumaan. Ei oikein voi – se todellakin keikkuisi siellä. Pussikäärö on niin painava, etten saa sitä pysymään tukevasti paikallaan rinkan päällä. Kokeilen ripustaa sen roikkumaan rinkan alapuolelle. Siihen saan sen kyllä hyvin asettumaan, mutta bussipysäkille kävellessäni totean, että ei tämäkään toimi. Vaikka en erityisen persevä olekaan, niin käärö painaa hanuriani ikävästi. Ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kiinnittää se rinkan taakse, missä se kyllä pysyy hyvin, mutta rinkan tasapainon kannalta sijoitus on huonoin mahdollinen. Parempaankaan en nyt kykene, joten näillä mennään.
Jään siis bussista Herukassa, ja lähden kävelemään. Ensin rautatien alitse ja sitten moottoritien ali. Vielä lyhyt pätkä asfaltoitua Kalimeenkyläntietä, ja sitten pääsen metsään. Retken ensimmäinen virhearvio alkaa paljastua: Olen nimittäin kuvitellut käveleväni koko matkan hyvin sulaneita hiekka- ja sorateitä pitkin. Virhe on siinä, että en ole ottanut huomioon näiden teiden olevan harvoin aurattavia, minkä vuoksi niille satanut lumi – se vähä, mitä tänä talvena on saatu – on pakkautunut autojen ja metsäkoneiden pyörien alla niin tiiviiksi kerrokseksi, että varjoisista paikoista se sulaa vasta myöhään keväällä. Viime päivinä nollan molemmin puolin kieppuvat lämpötilat ovat aiheuttaneet sen, että tämä lumikerros on päivällä vähän sulanut ja yöllä taas jäätynyt. Liukuesteet jäivät tarpeettomina kotiin – todellisuudessa olisin tällä retkellä tarvinnut niitä enemmän kuin koko talvena muutoin yhteensä.
Koska matka ei ole pitkä, olen aloittanut retkeni vasta puoli kuuden aikaan illalla. Niinpä pysähdyn tässä matkan varrella syömään päivällisen. Reitilläni on hyväksi havaittu taukopaikka: pressulaavu, joka tosin on hyvää kyytiä rapistumassa, mutta kyllä se minulle kelpaa. Sateelta en tarvitse suojaa, mutta pieni tuulensuoja on kyllä tarpeen. Haudutan pussillisen pikanuudeleita kuumassa vedessä, jota otin kotoa mukaan pienen termospullollisen. Lisään soppaan einesjauhelihapihvin pieninä paloina ja hörppään lopuksi haaleaa vettä, jonka olen valmistanut seuraavan reseptin mukaisesti: Otetaan yksi (1) muki. Kaadetaan mukiin suunnilleen jonkinverran kuumaa vettä. Lisätään veteen sen verran lunta kuin siihen saadaan sulamaan. Sekoitetaan ja nautitaan välittömästi.
Syötyäni otan vielä kaksi valokuvaa erikoisesta näkymästä, joka kuvaa tämänhetkistä lumitilannetta hyvin: samoilta jalansijoilta vasemmalle katsoessani maastossa on parikymmentä senttiä lunta, ja oikealle katsoessani näen täysin lumettoman metsän.
Matka jatkuu. Tie on paikoin sula, paikoin jäinen. Tiiviiksi pakkautuneen lumijään liukkaus on varmistettu vielä ajamalla tietä edestakaisin jollain öljyä tiputtavalla ajoneuvolla. Tien pinta on täynnä ruskeita pilkkuja, joiden muodosta on pääteltävissä tiellä ajaneen ajoneuvon kulkusuunta.
Aurinko laskee. Päivällä lämpötila on ollut muutaman asteen plussan puolella, mutta nyt se laskee vauhdilla. Lätäköt alkavat jäätyä. Taivas on lähes pilvetön, mikä on oikein hyvä asia: haaveilen yöpymisestä tähtitaivaan alla. Vielä kun olisi revontulia. Matkaa on jäljellä sen verran, että ehtinen ainakin aloittaa leiriytymisen ennen kuin tulee pimeä. On minulla toki hyvä otsalamppu mukana, mutta onhan luonnonvalossa toki mukavampi touhuta kuin keinovalossa.
Perille päästyäni rupean mittailemaan metsästä löytyviä aukioita sillä silmällä, että mihin telttani mahtuisi. Pienellä etsimisellä löydän läpimitaltaan noin 5-metrisen aukion, jolla on luntakin sopivasti eli 10-15 senttiä. Kuvitelmani päivänvalossa touhuamisesta saa vähän nolon lopun: telttapaikkaa etsiessäni en huomaa 40 sentin korkeudella poikittain makaavaa puunrunkoa, ja mätkähdän vähemmän elegantisti turvalleni. Täytyy tosin olla tyytyväinen siihen, että en kaatunut tiellä kertaakaan. Lähellä se oli useasti, kun tarkkaavaisuus jalansijojen suhteen hetkeksi herpaantui. Ei ole ollenkaan kiva tunne, kun jalka meinaa lähteä alta – varsinkaan, jos se tapahtuu väärään suuntaan, eli oikea jalka lipeää vasemmalle tai vasen oikealle. Tuollaisissa tilanteissa kun ei ole enää toista jalkaa ottamassa tukea, vaan kaatuminen johtaa todennäköisesti siihen, että ottaa refleksinomaisesti kädellä vastaan. Moni on tänäkin talvena murtanut luitansa tuolla tavoin. Oikea tapa kaatua on sellainen, että viedään kädet vartalon suojaksi, kiinni vartaloon, ja samalla yritetään kierähtää niin, että alastulo tapahtuisi mahdollisimman kivuttomasti. Opin tämän eräästä aamu-tv -lähetyksestä, jossa Suomen Judoliiton koulutus- ja nuorisopäällikkö Sanna Pyykönen oli opettamassa, miten kaadutaan oikein. Terveisiä vaan Sannalle. Olisipa muuten hyvä, jos koululiikunnassa otettaisiin kaatumisen opettaminen ihan opetussuunnitelmaan. Jokainen kaatuu kuitenkin niin monta kertaa elämänsä aikana, että se olisi hyvä osata. Opetetaan siellä koulussa turhempiakin asioita.
Teltan pystyttäminen käy helposti. Olen – kerrankin – kuivaharjoitellut asiaa kotona ja samalla tarkistanut, että teltta on kaikin puolin ehjä ja käyttökelpoinen. Yksi pieni repeämä kaaritunnelissa on jäänyt silti huomaamatta, mutta se ei pystytystä haittaa. Laitan kuitenkin korvan taakse, että vaurio on korjattava ennen teltan seuraavaa käyttökertaa. Huomaan tuulen tyyntyneen, ja viritän ulkoteltan liepeet niin, että sekä teltan ovipäätyyn että päinvastaiselle puolelle jää liepeen ja lumen väliin reilu tuuletusrako. Heti, kun saan teltan pystyyn, vien makuualustani sisälle ja avaan ilmaventtiilit. Siitä pitäisi pullistuman peräti seitsemän sentin paksuinen peti.
Puuhaillessani havainnoin samalla lämpötiloja. Mukanani on langan päässä olevalla anturilla varustettu sisä/ulkolämpömittari, joten näen siitä lämpötilan sekä teltan sisällä että ulkona. Ripustan ulkoanturin teltan nurkkaan, noin puolen metrin korkeuteen maan pinnasta. Pakkasta on nyt jo viisi astetta, mutta teltan sisällä on vielä kokonainen lämpöaste.
Termospullossani on vielä juuri yhteen teekupilliseen riittävä määrä kuumaa vettä, joten kerään kattilan täyteen lunta ja rupean sulattamaan siitä lisää vettä. Lämmitän paistinpannulla yhden einespihvin ja lisäksi syön rusinoita ja cashew-pähkinöitä. Veden lämmetessä otan tähtitaivaasta muutaman kuvan. Kun saan termarini täyteen, pesen vielä hampaat ja sitten on aika sukeltaa makuupussiin. Vilkaisen kelloa ja totean sen olevan jo puoli yksitoista. Olen varannut mukaani pienen kirjan, kun kuvittelin, että minulla olisi tässä ennen nukkumaanmenoa niin paljon joutoaikaa, että tarvitsisin jotain ajankulua. Hah!
Kun silmäni tottuvat pimeään, huomaan, että ei ole oikeastaan pimeää. Kirkas tähtitaivas loistaa niin paljon valoa, että pystyn näkemään, missä kohdassa teltan kattoa tuuletusverkko on. Pehmeällä makuualustalla ja lämpimässä pussissa on hyvä olla. Joudun jopa vähentämään vaatetta, ettei olisi liian lämmin. Ainoa vähän viileältä tuntuva paikka on jalkopää – villasukat olisi kannattanut ottaa mukaan, mutta enpä muistanut. Kun käväisen aamuviideltä hereillä, katson lämpömittaria. Ulkona -8,4 ja sisällä -2,7. Hämmästyn suurta lämpötilaeroa – vaikuttaa siltä, että teltassa on jopa lämpimämpi nukkua kuin laavussa.
Aamulla heräilen kahdeksan jälkeen ja lopulta puoli yhdeksän aikaan saan itseni ulos pussista. Sitä ennen olen ottanut fleece-kerraston makuupussiin sisälle, jotta minun ei tarvitsisi pukea kylmiä vaatekappaleita ylleni. Aurinko lämmittää jo, eikä pakkasta ole kuin pari astetta. Makuupussin ulkopinta tuntuu kostealta, joten kiikutan sen puun oksille tuulettumaan heti, kun pääsen teltasta ulos. Otan myös ulkoteltan heti pois ja ripustan sen niin ikään tuulettumaan. Jos olisin ahkion kanssa liikkeellä, kuuluisi varustukseeni pieni harja, jolla harjaisin kuuran pois kankaasta. Nyt tyydyn ravistamaan enimmät pois. Aivan ilmeisesti ilmanvaihto on teltassa ollut puutteellinen. Koska yöllä oli aivan tyyntä, ei kahdella vastakkaisella puolella olleet tuuletusraot riittäneet – olisi kannattanut virittää narut niin, että ulkoteltan liepeet olisivat olleet joka puolelta irti lumen pinnasta. Nythän tämä ei haittaa, kun olen maastossa vain yhden yön. Pitemmällä retkellä asia pitää hoitaa paremmin. Tämä oli siis retken virhearvio numero kaksi.
Valmistan aamupalakseni annoksen pikapuuroa ja sen perään marjakeiton, ja lopuksi kupillisen kahvia. Sulatan samalla lumesta lisää vettä. Painon säästämiseksi mukanani on vain puolen litran termospullo, joten saan olla usen sulatuspuuhissa. Ahkiossa kulkisi mukana litran vetoinen puteli.
Virhearvio numero kolme liittyy makuualustaan, jota rupean tyhjentämään vasta, kun olen jo lähes valmis pistämään teltan kasaan. Tämä olisi kannattanut tehdä heti makuupussista poistumisen jälkeen: patjan alapuoli on aivan märkä, kun kylmää teltan pohjaa vasten olleeseen pintaan on tiivistynyt kosteutta. Tähän kohtaan on ehkä paikallaan laittaa tulevilla retkillä yksi lisäkerros – ei varsinaisesti tarkenemisen vuoksi, vaan siksi, että saisi kosteuden tiivistymään helpommin kuivattavaan pintaan. En tiedä, kuinka vesitiivis makuualustani kangas on, mutta jos saisin tiivistymisen tapahtumaan makuualustan alla olevan ohuen solumuovikerroksen alapuolelle, olisi tilanne kuitenkin parempi.
Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Ainoa pieni miinus tulee siitä, että kulkusuuntani on päin aurinkoa eli kävelen koko ajan vastavaloon. Lippalakki olisi kova sana. Laitetaanpa muistiin, että jo seuraavalla kerralla on otettava sellainen mukaan.
Maisemallisesti tämä toinen päivä ei tarjoa mitään erityistä. Kantoperän alueen hiekkakuopat ovat jäässä ollessaan ehkä vähemmän epämiellyttävän näköisiä kuin kesällä. Tie on samanlaista jäärataa kuin eilinenkin osuus, paitsi ne kohdat, jotka ovat sulia – ne ovat sitten kunnolla märkiä ja pehmeitäkin. Viimeistään tämän retken jälkeen uusimmat kenkäni eivät ole enää uudet. Myös housunlahkeet saavat sellaisen rapakylvyn, että ne on syytä pestä heti kotiin päästyä.
Välillä kävelen runsaan kilometrin mittaisen matkan pientä polkua pitkin. Tai sitten en kävele. Nimittäin tämä polku-urakin on suurimmaksi osaksi jäätyneen lumen tai ihan silkan jään peitossa. Mutta eihän se haittaa: kun maastossa ei ole lunta, voin vallan hyvin kävellä polun vieressä. Tämän polun jälkeen saan kävellä muutaman sata metriä asfaltoitua tietä pitkin. Niin, todellakin: saan kävellä asfaltoitua tietä. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen moittinut asfalttia kovaksi kävellä. Sitä se onkin, mutta silti: Siperia opettaa. Kovalla asfaltilla ei sentään tarvitse liukastella. Huonostakin tulee hyvä, kun sitä vertaa sopivaan kohteeseen.
Loppumatka Takumaantietä Jäälin Shellille on aika lailla pakkopullaa – tie ja sen varren näkymät ovat tuttuja. Aivan viimeinen kilometri on raskaiden sorarekkojen pehmeäksi möyhentämä ja välillä pakenen rekkoja sivummalle, jotta en saisi kuravesikylpyä. Isolle tielle saapuessani näen linja-auton menevän ohi juuri muutamaa minuuttia ennen kuin saavun pysäkille. Tämä ei haittaa, koska nyt minulla on mukavasti vajaa puoli tuntia aikaa palkita itseni reippaasta kävelystä pullakahvilla. Taas on yksi retki tehty. Enkä muuten kaatunut tiellä kertaakaan!
Ensimmäisen päivän reitti punaisella, toisen sinisellä.
Aukeilla paikoilla vallitsee märkä kesäkeli…
… kun taas varjoisissa kohdissa on vielä täysi talvi…
… monin paikoin pinta on päivällä sulanut ja yöllä jäätynyt. Liukuesteet kengissä olisivat enemmän kuin tarpeen.
Tuttu pressulaavu hapertuu vähitellen olemattomiin, mutta vielä siitä riittää tuulensuojaksi.
Keväisen metsän kahdet kasvot. Yhtäälle katsoessa lunta on vielä 10-20 senttiä…
… ja samoilta jalansijoilta toisaalle katsoessa metsä on lumeton.
Auringonlaskun värileikkiä läntisellä taivaalla.
Öljypisaroitu tienpinta.
Leiripaikan tähtitaivas.
Aamutuuletus.
Kuuraa ulkoteltan sisäpinnalla.
Takapainoinen rinkka.
Aamupäivän auringonpaisteessa on mukava kävellä. Tien pinnan liukkaus pakottaa herkeämättömään tarkkaavaisuuteen, mikä vähän himmentää nautintoa.
Jään ja lumen peittämä hiekkakuoppa. Kesällä nämä ovat pieniä lampia.
Aurinkoisimmilla paikoilla vallitsee jo täysin kesäinen keli.
Seuraavan mutkan takana tilanne on jälleen aivan toinen.
Myös pieni polku on jäässä.
Mutta kuka tarvitsee polkuja, kun metsä on näin helppokulkuisessa kunnossa?
Kevättalven ilma on kuulas ja taivaan sävyt kuin postikortista.
Pieni tervahauta polun varressa.
Jäisten metsäteiden jälkeen oli kiva kävellä asfaltilla. Siperia opettaa – haahuilijankin.
Kiehtovasti kuvioitunut kivi.
Oivallinen taukopaikka. On aurinkoinen istumapaikka ja riittävästi työskentelytasoja kahvinkeittoa ja muita aktiviteetteja varten.
Yksi alkuiltapäivän monista pyrstötähdistä halkoo sinistä taivasta.
Kuraveden virtausta.
Selfiet ovat kuulemma muotia, joten otin minäkin sellaisen.