Pyöräretki Hailuotoon

 

Hellekesä on jäänyt taakse ja sääolosuhteet ovat jälleen retkeilylle suotuisat. Elokuun viimeisenä viikonloppuna lähden työpäivän jälkeen pyöräretkelle Hailuotoon, Perämeren suurimmalle saarelle. Viime kesänä kävin Hailuodossa kaksipäiväisellä vaelluksella, jonka aikana kerkisin kiertää saaren pohjoisosat Potista Marjaniemeen sieltä vielä kirkonkylälle – nyt on vuorossa tutustuminen saaren eteläosiin.

Lähden siis liikkeelle perjantaina iltapäivällä, noin puoli kuuden aikoihin. Ensimmäinen etappi, kotoa lauttarantaan, on noin kolmekymmentä kilometriä. Oulunsalon Shellin kohdalle päästyäni näen tien sivussa olevalta valotaululta, että seuraava lautta lähtee kello 19.30 eli runsaan tunnin kuluttua. Jos ihan tarkkoja ollaan, lähtee seuraava lautta jo kahdentoista minuutin kuluttua, kello 18.30, mutta valotaulu ei enää kerro tästä lähdöstä. Tämä on hyvin ajateltu: matkaa valotaulun luota lauttarantaan on neljätoista kilometriä, joten tuolle lautalle ei käytännössä enää voi ehtiä. Ainakaan turvallisilla ajononopeuksilla.

Minä ehdin lauttarantaan juuri sopivasti – noin varttitunti ennen lautan lähtöä. Käyn rantakioskissa eväsostoksilla: suolalohi-kananmuna-rieska maksaa seitsemän euroa, ja on niin iso, että hädin tuskin lautaselle mahtuu. Otan leivän mukaan lautalle ja kyytiin päästyäni menen autokannen alla olevaan matkustamoon syömään. Leivän mukana tuli veitsi ja haarukka, jotka ovatkin näin ison evään siistiin syömiseen välttämättömät.

Useimmat näillä lautoilla matkustavat viettävät matka-ajan – noin 25 minuuttia – tiiviisti autossa istuen, mutta ainakin tällä Merisilta -lautalla on matkustamossa kiinnostava valokuvanäyttely Hailuodon lauttaliikenteen vaiheista. Hämmästyn huomatessani, että lauttaliikenne saareen on alkanut niinkin myöhään kuin vuonna 1968. Sitä ennen Hailuotoon on päässyt vain pienellä Hailuoto -höyrylaivalla ja talvisin jäätietä pitkin. Opin retkelläni myöhemmin lisää tästä liikenteestä, mutta palataan siihen vähän tuonnempana.

Hailuotoon saavutaan aikataulun mukaisesti noin viittä vaille kahdeksan. Aurinko laskee tänään vähän ennen yhdeksää, joten minulla on vajaa tunti aikaa hankkiutua yöpymispaikkaani – pidän tavoitteena, että ehtisin sinne viimeistään auringonlaskun aikaan. Näin saisin valita telttapaikan, pystyttää teltan ja valmistaa iltaruokani vielä ilman keinovaloa. Otsalamppu on kyllä mukana, joten pimeässäkin pärjään.

Olen valinnut yöpymispaikakseni Pökkö -nimisen alueen, jonka muistan viime kesän retkeltäni: kuivaa jäkäläkangasta, jossa on laajoja hiekkaisia alueita. Maan sisässä asuu paljon pieniä mustia muurahaisia, joiden vuoksi telttapaikka on hyvä päästä valitsemaan valoisassa. Samalla lauttavuorolla saareen tulleet autot menevät menojaan, ja saan ajella omassa rauhassani auringonlaskua ihaillen. Potin kohdalla käännyn pikkutielle, joka kohta kutistuu ajopoluksi. Se on enimmäkseen helposti ajettavissa, mutta leiripaikkaa lähestyessäni tie muuttuu vähitellen pehmeäksi, upottavaksi hiekaksi, ja lopulta joudun siirtymään tieltä pois ja taluttamaan pyörää jäkälikössä. Sopivannäköiseen paikkaan saavuttuani jätän pyörän nojaamaan puuta vasten ja lähden jalkaisin etsimään teltan paikkaa.

Sopiva paikka löytyy juuri auringon laskiessa. Pystytän teltan, heittelen tavarat sisään ja rupean valmistamaan iltaruokaa. Ruokalistalla on tänään lohikeittoa, jonka valmistan sekoittamalla pussillisen Lämmin kuppi -lohikeittoa ja purkillisen lohisäilykettä kuumaan veteen. Mukana olisi kuivattuja kasviksiakin, mutta unohdin laittaa ne veteen turpoamaan kotoa lähtiessäni. Ruokaillessani ja tavaroita telttaan järjestellessäni tulee vähitellen pimeä, ja ennen nukkumaanmenoa otan vielä pimeästä metsästä muutaman kuvan. Olen toivonut tähtitaivasta ja revontulia, mutta taivas vetäytyy auringonlaskun jälkeen pilveen. No, huomenna uusi yritys. Hyvää yötä!

Ensimmäisen päivän ajomatka: 43 km. 

– – –

Aamulla nousen ylös vähän ennen yhdeksää. Tunnustelen, ovatko teltassa sisällä olevat tavarani kosteita. Eivät ole. Kömmin ulos, irrotan ulkoteltan ja ripustan sen nurin käännettynä matalan männyn päälle tuulettumaan. Tunnustelen kankaan sisäpuolta – sekin on kuiva. Loistavaa! Olen nimittäin ennen tätä retkeä askarrellut ulkoteltan yläosaan tuuletusaukon ja sen päälle sateelta suojaavan lipan. Tällaisessa kupoliteltassahan ilmanvaihto on huono, jos yläosa on aivan umpinainen. Nyt kosteutta ei ole tiivistynyt sen paremmin tavaroihini kuin telttakankaaseenkaan, joten keksintö toimii.

Aamupalani on tavaomainen: Elovena -pikapuuro, Lämmin kuppi -marjakeitto ja kupillinen (pika)kahvia. Sitten vain tavarat kasaan ja taipaleelle. Matka alkaa hitaasti: tie on käytännössä vain ura pehmeässä hiekassa, eikä siinä kannata yrittääkään ajaa. Ehkä fatbikellä voisi onnistua, mutta sellaista ei nyt ole. Siirryn tieuralta sivummalle. Noin puolen kilometrin taluttamisen jälkeen tie vähän paranee, mutta edelleen joudun vähän väliä taluttamaan, kun pinta on niin pehmeää. Nämä ajopolut – maastokartassa paksulla katkoviivalla merkityt tiet – voivat olla ihan mitä tahansa: parhaimmillaan ne ovat hyviä sorateitä, toisessa ääripäässä taas pohjattomia hiekkakakkuja, joille ei autolla ole mitään asiaa. Ainahan voi toki yrittää, mutta ennemmin tai myöhemmin vauhti hiipuu, ja liikkeellelähtöyritys saa vetävät pyörät kaivautumaan hetkessä hiekkaan, eikä auto siitä ilman vinssiä liikahda minnekään. Nelivedosta ei muuta hyötyä ole kuin se, että sen saa kiinni paljon pahempaan paikkaan kuin mihin kaksipyörävedolla voi edes päästä.

Kuljen viime kesältä tuttua tietä länteen, kohti Ulkometsää. Pian tie kääntyy etelälounaaseen ja vähitellen paranee. Eivät nämä pienet soratietkään – kartassa yhtenäisellä mustalla viivalla merkityt – ole pyöräilijän kannalta kovin mukavia, mutta olen varustanut oman ajokkini tällaisilla teillä ajamista varten: joustokeula, jousitettu satulatolppa ja pehmeä geelisatula. Lisäksi valitsin pyörääni 40-milliset renkaat alkuperäisten 32-millisten sijaan juuri näitä vaatimattomampia tieosuuksia ajatellen.

Hieman ennen päätielle saapumistani huomaan tien vieressä oivallisen lounaspaikan: Vedenottamolle on tuotu uusia betonikansia. Nämä eivät ole mitä tahansa lättyjä, vaan läpimitaltaan noin kolmemetrisiä ja paksuuttakin on kolmisenkymmentä senttiä. Sellainen kelpaa kyllä lounaspöydäksi ja istuimeksikin. Valitsen lounaaksi eväistäni tukevimman kokonaisuuden: purkillinen nötköttiä, annos pikanuudeleita ja jälkiruuaksi kahvia. Näillä luulisi jaksavan muutaman tunnin eteenpäin.

Olen suunnitellut tälle päivälle noin 70-80 km mittaista matkaa, jonka päätteeksi etsisin yöpymispaikan jostain saaren pohjoisosista. Alkaa kuitenkin näyttää siltä, että suunnitelma on lievästi sanoen epärealistinen: olen edennyt kolmessa tunnissa vain kymmenen kilometriä.

Tällä retkelläni yritän vältellä saaren läpi kulkevaa päätietä. Ajan nytkin sitä vain hieman alle neljä kilometriä ja käännyn sitten vasemmalle, Ulkokarvoon vievälle Petsamontielle. Tämä on taas soratie, mutta parasta laatua: päällysteessä on riittävästi savea, joka tekee pinnasta kovan ja sileän. Katselen taivaalla lentäviä kurkia ja mietin samalla, miksi tien nimeksi on laitettu Petsamontie. Kohta saan tähän vastauksen.

Tie päättyy pienelle aukiolle, jonka reunalla on punainen tupa – Petsamon autiotupa. Opasteissa sitä kutsutaan taukotuvaksi, koska tuvassa ei saa yöpyä. Yöpymiskiellon perusteeksi tuvan seinällä on ilmoitettu, että tupa ei täytä majoitustiloille asetettuja paloturvallisuusmääräyksiä.

Tupaa tarkastellessani paikalle saapuu eläkeläisrouva koiransa kanssa. Ovat lähteneet lähitalosta päiväkävelylle. Rouva on kovin puhelias ja rupeaa kertomaan minulle paikan historiasta. Hän on itse asunut täällä jo neljäkymmentä vuotta. Hänen kertomansa mukaan paikan nimeksi annettiin Petsamo siksi, että samaan aikaan tänne vievän tien rakentamisen kanssa – vuonna 1929 – rakennettiin tie sinne vähän tunnetumpaan Petsamoon, ja joku sitten keksi tehdä tästä samannimisen paikan ja tiestä Petsamontien.

Niemen kärkeen rakennettiin tuolloin myös möljä – eli laituri – josta tuli edellä mainitsemani Hailuotolaivan reitin päätepiste. Siitä laiva kulki ensin Lumijoen Varjakan ja Oulunsalon Varjakan kautta Ouluun, kauppatorin rantaan, ja myöhemmin reittiä suoristettiin jättämällä Varjakat pois.

Rouva viittaa tuvan vierestä lähtevän polun suuntaan ja kehottaa tulemaan mukaan, ”Organiumia kattomaan”. En tiedä ollenkaan, mistä on kyse, ja ihmetykseni on suuri, kun rantapusikon takaa tulee näkyviin kolmiosainen betonista valettu iglu. Rouva kertoo rakennelman taustoista ja kotona opiskelen asiasta lisää. Sitten minulle selviää myös, että sen nimi ei ole Organium, vaan Organum, ilman iitä.

Juttelemme lähes tunnin, kunnes rouva muistaa katsoa kelloa ja toteaa, että hän on menossa kirkonkylälle tuttavan luo kahville. Toivotamme toisillemme hyvää jatkoa ja minä lähden vielä katsomaan möljää. Sieltä lähtiessäni totean, että kello on jo puoli kolme – tästä ei todellakaan tule seitsemänkymmenen kilometrin päivää. En ole siitä lainkaan pahoillani. Juuri tällaiset paikallisten ihmisten kanssa vietetyt juttutuokiot ovat retkien suola. He osaavat kertoa paljon asioita, joista en muuten tulisi koskaan tietämään. Lisäksi yksin retkeillessä tekee ihan hyvää välillä myös kohdata ihmisiä.

Asetan itselleni uudeksi tavoitteeksi Marjaniemen ja siellä olevan leirintäalueen. Leirintäalueyöpyminen toki vähän latistaa retken tunnelmaa, mutta toisaalta minun pitäisi kuitenkin käydä tänään jossain täydentämässä vesivarastoni. Olen sitä mieltä, että jos haluaa palveluja käyttää – vaikka vain vesihanaa – on oltava niistä jotain valmis maksamaankin. Pidän kuitenkin mielessäni myös vaihtoehdon: vesitäydennys vaikka Luotsihotellilla ja sitten siitä pieni polkaisu jonnekin metsään yöpymään.

Ajelen Petsamontietä vähän takaisinpäin. Tien reunassa on kissa. Pysähdyn kokeilemaan, olisiko se juttuseuraa vailla: ”No mutta kuka te tiinä”, lepertelen. Kissa katselee ja kuuntelee ihmeissään, mutta ei sano mitään. Ehkä se ei tykkää lässyttävistä sedistä. Vaihdan tyyliä. ”Käytsä usein täällä?” Ei vastausta. Kuulen lähestyvän auton äänen. ”Tulee auto”, sanon kissalle. Katti singahtaa välittömästi pöpelikköön. Kas ihmettä! Aivan selvästi se ymmärsi. Ei tainnut olla ensimmäinen kerta, kun joku puhuu sille autoista.

Käännyn etelää kohti, Kangastielle. Polkeminen tuntuu tänään ihmeen tukkoiselta. Hetken asiaa mietittyäni oivallan, että tämä on välitön seuraus pitkän hellejakson aikana kovin vähiin jääneestä liikunnasta. En ole läheskään yhtä hyvässä kunnossa kuin vielä alkukesästä. Pelkkä työmatkapyöräily ja satunnaiset pitemmät lenkit ei riitä pitämään tämän ikäistä äijää hyvässä kunnossa.

Marjaniemenkorven – joka ei ole lähelläkään Marjaniemeä – ja Äijänkankaan maastot eivät tarjoa mitään erityisiä elämyksiä sellaiselle kulkijalle, joka on ennenkin käynyt Hailuodossa. Maisemat ovat kauniita, mutta samanlaisia on muuallakin saaressa. Tie käy lähimmillään kolmensadan metrin päässä rannasta, mutta vettä ei näy. Siitä pitää rantapusikko huolen.

Metsä on täynnä puolukoita – sen, mitä tateilta sinne mahtuu. Näen muutamia isoja herkkutatteja ja lukemattomia punikki- ja kangastatteja. Puolukat ovat vielä enimmäkseen hiukan raakoja, mutta hyytelömarjoiksi nämä olisivat juuri nyt parahultaisia.

Hailuoto on muodostunut useasta saaresta – Luoto, Hanhinen, Santonen ja Syökari – jotka ovat maankohoamisen vuoksi kasvaneet kiinni toisiinsa. Luodon ja Hanhisen väli on vielä helposti erotettavissa; näitä saaria erottaa kapeimmillaan vain muutaman metrin levyinen kanava, joka on siihen kaivettu sen jälkeen, kun luonnollinen vesikaistale saarien väliltä oli jo kuivahtanut. Tämä käy ilmi esim. vuoden 1956 kartasta, jossa Kirkkosalmi on kyllä huomattavasti nykyistä leveämpi, mutta paljoa sen edemmäs koilliseen ei vesiyhteys jatku.

Hanhisjärvensuon suunnalta kuuluu laukaus, ja kohta ylitseni lentää viisi kurkea Maasyvänlahdelle päin. En lähde käymään Syökarin eteläosissa, vaikka siellä näkemisen arvoisia paikkoja olisikin – todennäköisesti ainakin Tömpässä on tähän aikaan vuodesta sen verran sorsastajia, että alueelle ei ole järkevää mennä seikkailemaan. Ei, vaikka oranssissa takissani näkyisinkin kauas.

Ylitän Hanhisen ja Luodon välisen Kirkkosalmen kapeata siltaa myöten. Yritän tähyillä, näkyisikö lintuja, mutta en näe ainuttakaan. Jatkan matkaa Patelanselän länsipuolista tietä pitkin, ja täällähän niitä lintuja onkin! Pysähdyn ja rupean kaivamaan kameraa repusta. En ehdi saada sitä edes kunnolla esille, kun linnut päättävät yksissä tuumin pyrähtää lentoon ja paeta jonnekin kameran ulottumattomiin. Tää on niin tätä.

Pian olen taas kestopäällystetyllä tiellä. Sitä herkkua on nyt tarjolla Pöllään asti. Paikka on minulle tuttu jo 1970-luvulta saakka: silloin siellä pidettiin Pohjois-Pohjanmaan partiopiirin kesäleiri. Panen merkille, että lentokenttää ollaan kunnostamassa – viimeksi täällä käydessäni kiitotie oli joka kohdasta samanlaista ruohikkoa, mutta nyt sen keskiosa on paljaalla hiekalla ja reunoiltakin on kasvillisuus hävitetty ja tilalla on ruskeansävyistä silppua. Käyn pienen tarkistuskierroksen Pöllännokan hietikolla, ja huomaan siellä ensin papanakasoja ja sitten noin 5-senttisiä sorkanjälkiä. Olisivatko valkohäntäkauriiden (jollaisiksi ilmeisesti nykyään pitäisi valkohäntäpeuraa kutsua) aikaansaannoksia?

Aikani lentokenttää ihmeteltyäni jatkan matkaa taas pienempää – mutta yllättävän hyväkuntoista – soratietä pitkin kohti Isoa Sunikaria. Olen päättänyt pitää päivällistauon Sunikarin venesatamassa, joka kartassani on merkitty kalasatamaksi. Epäilen, että direktiivit ovat tappaneet kalanmyynnin täältäkin, mutta paikka on hyvin kaunis ja tuulen lähes tyynnyttyä meri näyttää perin seesteiseltä.

Ruokailun jälkeen matka jatkuu taas pienemmäksi käyvää tietä myöten. Ajopoluksi merkitty ura on tässä kohden muutaman sadan metrin matkalta hyvin vaikeakulkuinen ja pehmeän hiekan takia joudun jalkautumaan jäkälikköön useammassakin kohdassa.

Tie paranee taas ja pitkällä suoralla näkyy jotain. Se jokin pysähtyy, ja minä teen samoin. Vastaantulija ottaa muutaman askeleen ja pysähtyy taas. Se on vielä niin kaukana, että en erota, mikä se on. Pysyn liikkumatta paikallani ja odotan kaverin verkkaista lähestymistä. Se jolkottelee aina muutaman metrin kerrallaan, pysähtyy ihmettelemään, ja jatkaa taas. Lopulta se on riittävän lähellä, ja pystyn tunnistamaan otuksen: iso koira. Pöh. Ei minulla mitään koiria vastaan ole, mutta olisin mieluummin nähnyt vaikka kauriin- tai hirvenvasan. Nousen taas pyörän päälle ja jatkan matkaa jutellen samalla koiralle rauhallisella äänellä siltä varalta, että se sattuisi pitämään minua pelottavana. Kerran on kaupunkialueella pihalla irrallaan ollut iso koira lähtenyt minun perääni, kun olen pyöräillyt ohi. Rakki juoksi minut kiinni ja puri pohkeeseen. Sen kokemuksen jälkeen olen suhtautunut irrallaan oleviin isoihin koiriin aina varauksella. Tällä sessulla on kaulassa antennilla varustettu panta, joten omistaja lienee tietoinen piskinsä sijainnista. Kohtaaminen sujuu ilman kummempaa dramatiikkaa – jatkamme kumpikin matkaa omiin suuntiimme.

Koivukylän länsipuolella saavun tutulle tielle, jota kuljin viime kesänä. Tässä ympyrä sulkeutuu, eli nyt nämä kaksi retkeä yhdistämällä voin sanoa kiertäneeni Hailuodon ympäri. En tosin joka kohdassa aivan reunoja pitkin, mutta olen silti nähnyt saaresta enemmän kuin useimmat täällä käyvät turistit.

Viimeiset kilometrit ennen Marjaniemeä ajan taas päätietä pitkin – tiedän kyllä toisenkin, rantaa myötäilevän reitin, mutta siellä tiet ovat monin paikoin taas sellaisia ajopolkuja, joille ei enää tähän aikaan illasta tee mieli mennä seikkailemaan. Ilta viilenee vauhdilla – lämpötila on laskenut parissa tunnissa 15 asteesta alle kymmeneen.

Ilta on jo niin pitkällä, että aurinko laskee aivan pian. Päätän pysyä aiemmin tekemässäni päätöksessä jäädä Marjaniemen leirintäalueelle yöksi – saanpa näin itselleni vähän pitemmän vapaaillan leiriytymisen ja nukkumaanmenon välissä. Leirintäaluelle vievän tien risteyksessä olevat kyltit opastavat Luotsihotellissa sijaitsevaan vastaanottoon. Ajelen sinne ja käyn lunastamassa itselleni telttailuoikeuden. Vastaanoton neitokainen kertoo, että leirintäalueen päärakennus on purettu, ja wc- sekä suihkutilat ovat konteissa. Tällä tavoin supistettujen palveluiden vuoksi myös hintaa on supistettu: maksan yöpymisestä vaivaiset viisi euroa!

Ennen leirintäalueelle menoa käyn vielä katsomassa merta aallonmurtajan päästä, ainoan enää pystyssä olevan tuulivoimalan luota. Aurinko on laskemaisillaan ja tyyni merenpinta on kaunis. Muutaman haaveilukuvan otettuani polkaisen leirintäalueelle pystyttämään teltan – hieman huvittaa kyltti, jossa muistutetaan telttailijoita neljän metrin turvavälistä. Eipä täällä ahdasta ole. Ennen teltan pystyttämistä kaivan repusta vielä kompassin ja tarkistan ilmansuunnat: haluan sellaisen paikan, johon aurinko ei aamulla ala paistaa liian varhain.

Käyn kontissa iltapesulla ja sitten siirryn keittiörakennukseen iltapalalle. Aion käydä vielä pimeän laskeuduttua rannassa kokeilemassa, miten pitkän valotuksen tunnelmakuvat onnistuisivat. Ennen sitä täytyy kuitenkin pukea kaikki mukana olevat vaatekerrokset päälle, sillä lämpötila on jatkanut laskuaan, ja on jo alle neljä astetta.

Minulla ei ole nyt jalustaa mukana, mutta pitkospuiden varrella oleva penkki kelpaa korvikkeeksi. Otan muutamia kuvia, joihin saan vaatimattomana vihertävät revontuletkin näkyviin – ei mikään spektaakkeli, mutta onpahan jotain. Palaan teltalle puolenyön aikaan ja nyt lämpömittarini näyttää enää 2,3 astetta. Tuleekohan tästä hallayö?

Mielenkiintoista muuten, miten lämpötila täällä vaihtelee lyhyellä matkalla selvästi: rannassa olevat muutaman metrin korkuiset hiekkadyynit ja kaksikerroksiset rakennukset muodostavat barrikadin, joka estää tällaisella tyynellä säällä meren yllä olevaa lämmintä ilmamassaa sekoittumasta sisämaan kylmään yöilmaan.

Huomiselle jää sitten paluumatka kotiin Ouluun – matkaa sinne on noin kuusikymmentä kilometriä, mutta se on kaikki asfaltoitua tietä pitkin. Nyt nukkumaan!

Toisen päivän ajomatka: 56 km.

– – –

Herään aamulla ensimmäisen kerran seitsemän aikoihin, käännän kylkeä ja jatkan unia. Nousen lopulta yhdeksän aikoihin ja totean nukkuneeni oikein mainiosti. Yö on ollut hyvin kylmä, mutta minä olen tarennut makuupussissani erinomaisesti, vaikka ylläni on ollut vain lyhyet alushousut. Tämän kokemuksen perusteella voin todeta, että Haglöfs Zensor 1S on erittäin hyvä ja lämmin kolmen vuodenajan makuupussi. Toki osansa tarkenemisessa on hyvällä, peräti 7 cm paksuisella makuualustallani (Jack Wolfskin Wolfmat Camp).

Teltasta ulos kömpiessäni huomaan kauempana toisen teltan ja sen vieressä polkupyörän. Täällähän on lajitoveri! Se on varmasti tullut paikalle hyvin myöhään illalla, kun en sitä nähnyt. On siis muitakin, jotka pyöräretkeilevät vielä tähän aikaan vuodesta.

Menen keittiörakennukseen aamupalalle ja sen jälkeen rupean taas purkamaan leiriä. Vilkuilen toisen pyöräilijän suuntaan nähdäkseni, tulisiko lajitoveri ulos, mutta se näkyy nukkuvan pitkään. Ei mikään ihme, kun niin myöhään tuli paikalle.

Päätielle päästyäni huomaan, että tuuli on vastainen. Jahas, sellainen päivä siis tulossa. No, eipä tässä ole mitään erityistä kiirettä. Ajellaan pienissä pätkissä ja huilataan välillä; eiköhän se matka sillä tavoin taitu.

Kirkonkylällä on erään talon pihassa lampaita. Ne ovat viisaita eläimiä, joiden kanssa on mahdollista keskustella. Pysähdyn. ”Kuka haluaa jutella?”, kysyn. ”Mää”, vastaa lampaista puheliain ja tulee lähemmäs. Yritän sitten kysellä lampaalta mielipidettä viime yön mahdollisesta hallasta, mutta ei se vastaa. Yritän vielä virittää keskustelua valtion taloudesta ja Ukrainan tilanteesta, mutta kumpikaan aihe ei tunnu kiinnostavan. Lopulta teen virheen, kun tiedustelen, millaisiksi lammas arvelee Suomen koripallojoukkueen mahdollisuudet MM-kisoissa. Lammas pakenee luimistellen pihan takaosaan. Osuin arkaan paikkaan: eihän lampaalle sovi jutella susijengistä. Ei minusta taida olla small talkin harrastajaksi.

Seuraavaksi pysähdyn kylällä Salen kohdalle ja käyn ostamassa jäätelön. Istahdan penkille kaupan ja pankin väliin ja katselen kylänraitin verkkaista liikennettä sunnuntaiaamupäivän rauhassa.

Pian kirkonkylän jälkeen tulee vastaan nelijalkainen ja kaksipäinen retkipyöräilijä. Lähempää näen paremmin: kyse on tandemista. Noita näkee harvoin. Vaihdamme iloiset tervehdykset, mutta emme pysähdy juttelemaan, koska kohtaaminen tapahtuu kapealla tiellä mutkassa.

Pysähdyn lounaalle samaan paikkaan kuin eilen – se kun on vain parinsadan metrin päässä isolta tieltä, mutta näkösuojassa. Ja se hyvä pöytä! Potinlahden pohjukassa käyn katsomassa venesatamaa ja tarkastelemassa, miltä rannat näyttävät. Panen tyytyväisenä merkille, että rannat ovat matalahkon ruohikon peitossa pitkän matkaa molempiin suuntiin. Talvella siis oletettavasti kulkukelpoista maastoa, jos tänne vaikka tulisi metsäsuksilla tai lumikengillä ja ahkion kanssa. Joskus voisi tehdä sen.

Saavun lauttarantaan yli puoli tuntia ennen seuraavan kyydin lähtöä. On siis aika tukea taas yhtä paikallista yrittäjää: ostan kahvilasta korvapuustin ja kahvin. Kun siirryn sivummalle niitä nauttimaan, huomaan maassa erikoisen roskan: se on 50 euron seteli. Poimin rahan talteen. Tämä retkihän menee nyt taloudellisesti plussan puolelle, eikä ihan vähän!

Lautalle tulee kolme muutakin pyöräilijää. Kahdella tytöllä on niin kiire kyytiin, että he sujahtavat lautalle ensimmäisinä, ennen autoja. Mikäs siinä, jos haluaa pyörälleen suolavesisuihkun. Itse odottelen kaikessa rauhassa, että autot ja yksi moottoripyörä menevät ensin, ja siirryn lautalle viimeisenä. Se tuleekin aivan täyteen, ja seitsemän autoa jää vielä rannalle.

Olen jälleen päälautan, Merisillan kyydissä. Puolessamatkassa vastaan tulee lisälautta, Meriluoto. Loppumatka Riutunkarista kotiin on sitten lähinnä pakkopullaa – tuttujen maisemien läpi vastatuulessa punnertamista. Kotiin päästessäni olen aika puhki. Tästä täytyy taas oppia jotain: kävelyharrastusta ei pidä jatkossa laiminlyödä edes pyöräilykauden aikana.

Tämä oli näillä näkymin kesän 2014 viimeinen pyöräretki. Nyt alan taas kävellä ja pikkuhiljaa houkuttelen takaisin sen kävelykunnon, joka on kesän aikana päässyt hupenemaan. Samalla saan toivottavasti keväästä asti vaivanneen plantaarifaskiittini rauhoittumaan. Syksyn aikana on tarkoitus myös kokeilla grammanviilausta eli retkeilyä mahdollisimman kevyen kantamuksen kanssa.

Kolmannen päivän ajomatka: 62 km.



Reittini Hailuodossa: ensimmäinen päivä sinisellä, toinen vihreällä ja kolmas punaisella.



Merisilta -lautan matkustamossa autokannen alla on seinällä kuvia ja tekstiä Hailuodon lauttaliikenteen historiasta.



Perjantai-iltana ajan kilpaa laskevan auringon kanssa. 



Tieltä löytämäni sammakko näyttää elävältä, mutta on kuollut.



Ensimmäisen yön leiripaikkani.



Pieni käkkärämänty.



Olen askarrellut vanhaan kupolitelttaani tuuletusaukon sateensuojalippoineen. Toimii hyvin: nyt teltassa vaihtuu ilma.



Toinen käkkärämänty.



Toinen retkipäiväni, 30.8.2014, joka sattuu olemaan myös Suomen luonnon päivä, alkaa aurinkoisesti.



Ajopolku voi hankalimmillaan olla tällaista pehmeää hiekkaa.



Tällaista soratietä voi jo ihan kohtuudella ajella.



Metsään hylätty Sisu. Näitä on siellä enemmänkin – jos joku on kiinnostunut tarkemmasta sijainnista, ottakoot minuun yhteyttä. Romut olisi hyvä saada pois maastosta ja ehkä näistä saisi ainakin osia entisöintiprojekteihin.



Molemmat tämän retken lounaat syön tässä. On ainakin jämäkkä pöytä.



Petsamontie on hyvää ja suurimmaksi osaksi sileää savisoraa.



Petsamon autiotupa.



Petsamon Organum.



Kurkistus Organumin sisälle.



Petsamon möljä. Tästä se Hailuotolaiva aikoinaan lähti.



Möljälle vievä tie on kestänyt vuosikymmenten myrskyt hyvin.



Tattiaika on parhaimmillaan, mutta isot yksilöt ovat jo tulleet syödyiksi. Saisikohan tästä palapelistä vielä kokonaisen tatin?



Tällaista soratietä kelpaa kyllä ajella pyörälläkin.



Maastoon hylätty lumiaura jää vähitellen pusikon taakse piiloon. 



Kirkkosalmi.



Pöllän rantaa.



Valkohäntäkauriin (-peuran) jälkiä?



Pöllä International Airport.



Sunikarin venesatama.



Puolukoita tulee tänä vuonna paljon.



Hetki ennen auringonlaskua.



Marjaniemi.



Ainoa Marjaniemessä pystyssä oleva tuulivoimala, Marja 3. Jännät siivekkeet siipien kärjissä.



Vähän yrittää revontulia.



Kylmä yö tulossa.



Lajitoverin teltta. 



Maalaismaisemaa.



Potinlahden venesataman laituri.



Santosenmatala on joutsenten kokoontumispaikkana.



Lisälautta Meriluoto.