Hailuodossa haahuilemassa

 

Kolmen viikon takaisella helleviikonlopun retkellä ja vielä muutamana päivänä sen jälkeen oli hetkiä, jolloin epäilin kovastikin omaa soveltuvuuttani pitkille vaelluksille. Nestehukka, rinkan paino ja rakot jalassa tekivät etenemisestä kovin raskasta, jopa tuskallista loppua kohden. Muutama päivä muutti kuitenkin tilanteen: nestetasapaino palautui, selkä ja hartiat vertyivät ja rakot paranivat. Samalla mieli alkoi palaa taas uudelle retkelle – täytyyhän edellisellä kerralla opitut asiat testata käytännössä.

Siispä suunnittelemaan. Lähivuosina tarkoitukseni on tehdä jokin pitkä vaellus, mutta jotta arvaisin sellaiselle lähteä, tarvitsen kokemusta ensin lyhyiltä retkiltä ja sitten niitä pikkuhiljaa pidentämällä hankin tarvittavan kestävyyden ja kokemuksen. Koska edellinen yhden yön retki sisälsi niin paljon asioita, jotka pitäisi saada onnistumaan paremmin, suunnittelen seuraavastakin retkestä vain yhden yön yli ulottuvan. Pysyn edelleen lähiretkimoodissa ja tällä kertaa valitsen kohteekseni Perämeren suurimman saaren, Hailuodon. Yleensä tuolla saarella käyvä turisti ajelee saaren itäkärjessä sijaitsevasta lauttarannasta saaren länsikärjessä sijaitsevaan Marjaniemeen, jonne lähes kaikki matkailupalvelutkin on keskitetty. Muut osat saaresta jäävät usein vaille ansaitsemaansa huomiota. Minä päätän nyt korjata tämän epäkohdan osaltani, ja suunnittelen retkireitin, joka kiertää saaren pohjoisreunaa pitkin.

Lauttarannasta Marjaniemeen tulisi matkaa ilman minkäänlaisia ylimääräisiä haahuiluja kolmekymmentä kilometriä, mikä on aivan liikaa, kun otan huomioon, että retken alussa minun on kuitenkin käveltävä ensin kotoa linja-autoasemalle, noin kaksi ja puoli kilometriä. Ja niitä haahuiluja tulee aina sen verran, että kartalta suorinta tietä mitattuun matkaan saan huoleti lisätä jopa kolmanneksen, jotta saan realistisen arvion matkasta. Koska tarkoitukseni on yöpyä Marjaniemessä, siirrän retkeni aloituspisteen kymmenen kilometrin päähän lauttarannasta, Potti –nimiseen paikkaan. Aikanaan, kun Santonen oli vielä erillinen saari, oli Potti pääsaaren itäkärjessä.

Yritän manata retkipäiville parempaa säätä kuin viimeksi. Sellainen 16-17 astetta ja puolipilvistä olisi hyvä; lisäksi jos saisi kohtalaisen tuulen viemään sääsket ja muut lentävät viholliset pois. Pieni sadekaan ei haittaisi, otan kuitenkin sadeviitan mukaan. Sanonta ”sitä saa, mitä tilaa” ei tällä kertaa toteudu, vaan tulossa on kaksi hellepäivää. Ikuisena optimistina ajattelen, että saaressa ei varmaan niin kuuma ole, kun on se meri vieressä. Just joo.

Retkelle valmistautuessani hyödynnän edelliseltä retkeltä saamiani oppeja ja pyrin minimoimaan mukaan otettavan tavaramäärän. Viime kerralla minulla oli liikaa ruokaa mukanani ja vettäkin oli aluksi paljon, koska minulla ei ollut tietoa juomavarojen täydennysmahdollisuuksista matkan varrella. Nyt suunnittelen retken jokaisen aterian tarkasti, ja otan mukaan vain sen, mitä näihin aterioihin tarvitsen – ja ihan vähän ylimääräistä, pelivaraa pitää aina olla. Juotavaa otan mukaan kaksi täyttä litran vesipulloa rinkan uumeniin pakattuna ja puolen litran hörppäyspullon sivutaskuun. Noista litraisista en koskaan juo suoraan, vaan kaadan veden niistä ensin pikkupulloon. Myös vaatetuksen suhteen noudatan tiukempaa linjaa, ja näin toimien saan kolme kiloa rinkan painosta pois.

Käyn myös torjuntataisteluun rakkoja vastaan. Ostan Partioaitasta kahdet hyvät vaellussukat, joissa ei ole koholla olevia saumoja varvasosan ja muun sukan välissä. Lisäksi hankin apteekista jalka-antiperspiranttia, jolla yritän vähentää hikoilua. Eikä tässäkään vielä kaikki – kun ostan apteekista Compeed –rakkolaastareita, tarttuu mukaan myös rakonestopuikko, jonka pitäisi tekemän ihosta liukas ja siten osaltaan vähentävän rakkojen muodostumisherkkyyttä. Pahimpaan paikkaan laitan vielä rakkolaastarin ihon suojaksi jo ennen retkeä. Onhan tämä vähän kärpästen ampumista tykillä, mutta haluan pelata varman päälle.

Pakkaan kantolaitteeni valmiiksi lähtö edeltävänä iltana. Aamulla herätys 7.15, kiireetön aamupala, ja 8.15 lähden kävelemään tyynessä, hellepäivää ennakoivassa kesäaamussa kohti linja-autoasemaa. Matka ei normaalisti kestäisi kuin vajaan puoli tuntia, mutta haluan edetä alusta alkaen maltillista vauhtia ja välttää hikoilua retken alussa. Myöhemmin päivällä siitä on turha edes haaveilla. Linja-autoasemalla minulla on siis reilusti aikaa. Hyödynnän sen istuskelemalla kaikessa rauhassa penkillä lähtölaiturin lähellä ja samalla kevennän vaatetusta, muutan retkihousujeni lahkeet shortsipituuteen. Katkolahjehousut on kyllä oivallinen keksintö! Bussi saapuu hyvissä ajoin ennen lähtöaikaa. Säilön rinkkani tavaratilaan ja koska matkustajia ei ole kuin kourallinen, saan valita mieleiseni istumapaikan: eturivistä oikealta puolelta.

Lähtöhetken lähestyessä radiosta tulee Junnu Vainion hauska kappale ”Käyn ahon laitaa” – tunnelmaan oivallisesti sopiva laulu! Bussi lähtee 9.15 ja sillä ehtii sopivasti tasan kymmeneltä lähtevälle lautalle. Ei siis mikään pikavuoro. Onnikan reitti kiertää Oulunsalossa pitemmän kaavan mukaisen reitin, jonka varrelle ei kukaan jää, eikä sieltä kukaan nouse kyytiin. Lauttarannassa on jo pitkä autojono, ja Merisilta tulee aivan täyteen. Muutama auto saa jäädä odottamaan lisälautan, Meriluodon lähtöä. Näin keskikesällä Hailuodon lautat kulkevat suurimman osan päivästä puolen tunnin välein. Lauttaosuuden jälkeen istun kyydissä vielä kymmenisen minuuttia, kunnes kuljettaja kysyy: ”jääkkönää täsä vai tuolla jyrkäsä mutkasa?” Jään mutkassa olevalla pysäkillä pois, poimin kuormani kyytiin ja aloitan kävelemisen.

Vajaan kilometrin käveltyäni olen ensimmäisessä valintatilanteessa: jatkanko tätä oikealle kaartuvaa soratietä, vai lähdenkö mutkasta suoraan eteenpäin jatkuvaa, pienempää tietä pitkin. Päätän jatkaa soratietä, vaikka se pidentääkin päivän kävelymatkaa noin kilometrillä. Kuvittelen, että rannempaa kulkevalta tieltä näkisi merelle. Näin ei kuitenkaan ole, vaan  tien ja rannan välinen metsä on niin tiheä, ettei sen läpi näe edes häivähdystä vedestä, vaikka tie kulkee lähimmillään kolmensadan metrin päässä rannasta. Sitten saan tämän retken ensimmäisen opetuksen.

En lue karttaa riittävän tarkasti, ja minulla jää huomaamatta, että kuiva kangasmetsä on vaihtumassa lehtimetsäksi. Tämä ei kuulosta merkittävältä muutokselta, mutta: kuiva kangasmetsä on harvaa ja siellä tuulee, lehtimetsä on tiheää ja siellä ei tuule. Ja missä ei tuule, siellä on sääskiä. Paljon. Aivan liian myöhään pysähdyn kaivamaan rinkasta hyttysmyrkkyä, ja ihollani on hetkessä kymmeniä sääskiä. Ne hakeutuvat lisäksi oikein mielellään myös silmälasien ja silmien väliin sekä nenään, suuhun ja korviin. Ripustan rinkan nopeasti takaisin selkään ja lähden ripein askelin jatkamaan matkaa päästäkseni pois tästä tiheiköstä. Vietän sääskipilvessä ehkä vain viitisen minuuttia, mutta se tuntuu viideltä ikuisuudelta. Lopulta pääsen avarampaan maastoon, ja pysähdyn uutta myrkyttämisyritystä varten. Ja saan toisen opetuksen.

Hailuodossa on muurahaisia. Jos sääskiä on paljon, niin muurahaisia on aivan hirveästi. Osa niistä pesii näkyvissä keoissa ja kulkee maassa selvästi näkyviä polkuja pitkin. Ne ovat melko harmittomia, koska niitä on helppo varoa. Osa taas pesii maan pinnan alla olevissa pesissä, joista näkyy pinnalle vain pieniä reikiä. Nämä muurahaiset viihtyvät hiekkaisilla alueilla, jossa niiden kulkemista ei estä aluskasvillisuus, ja niinpä niitä on kaikkialla. Ja näistä osa on vielä sellaisia puolen sentin mittaisia lilliputteja, joita ei näe, mutta jos pysähtyy paikalleen, lähtevät ne kiipeämään välittömästi kenkiä ja sukkia pitkin, kunnes löytävät paikan, josta voi puraista. Tai jos laskee rinkan maahan, on se hetkessä täynnä muurahaisia. Sieltä ne sitten matkan jatkuessa siirtyvät kulkijan niskaan.

Kun olen näistä vitsauksista selvinnyt – siis oppinut ymmärtämään oman paikkani sääskille ja muurahaisille kuuluvassa ekosysteemissä – voin ryhtyä ihmettelemään Hailuodon luontoa. Tämä polku kulkee todella hauskassa kohdassa: polun vasemmalla puolella maasto on kuivaa kangasmetsää, ja polun oikealla puolella kosteaa kangasmetsää. Vasemmalla siis havupuita ja jäkälää, oikealla lehtipuita ja mustikanvarpuja. Välissä kulkee osan matkasta kaksi polkua, vai ovatko nämä nyt kärryteitä tai jotain sen tapaisia. Kaksi pyöräuraa, ja niiden välissä korkeampi kohta. Lehtimetsän puolella kulkevan polun urat ovat kovapintaiset ja keskikorokkeella kasvaa heinää, havumetsän puoleinen polku on pehmeää hiekkaa. Kummassakin on puolensa: pinnaltaan paremmalla polulla syövät sääsket; hiekkaisella polulla tuulee, joten siellä ei ole itikoita, mutta pehmeä hiekka on raskas kävellä. En osaa päättää, joten kuljen vuoroin kumpaakin pitkin. Helpointa olisi kulkea ehjää jäkäläkangasta pitkin, mutta pyrin välttämään sitä, koska en halua rikkoa kaunista jäkälää, ja koska maasto on muutenkin täällä hyvin arkaa. Pintaturvekerros on todella ohut, ja kun se rikkoutuu, kestää tilanteen korjautuminen ikuisuuden – usein se ei korjaudu koskaan, vaan vaurio vain laajenee. Tämä näkyy hyvin paikoissa, joissa on ajettu autoilla, mönkijöillä ja ties millä. Ensin on tehty vaatimaton kulku-ura jäkälikköön. Se kuluu hetkessä paljaalle hiekalle. Sitten urat syvenevät niin, että niissä ei kohta enää pysty ajamaan. Tilanne ratkaistaan tekemällä uusi ajoura hieman sivummalle. Lopputuloksena metsää halkoo pahimmillaan parikymmentä metriä leveä hiekkabaana.

Näissä hietikoissa on yksi hyväkin puoli ainakin retkeilijän kannalta: ne ovat taatusti turvallisia paikkoja retkikeittimen käytölle. Vaikka keitintä ei lasketakaan avotuleksi, on siinä silti liekki, jonka kanssa on syytä olla varovainen. Keskellä kuivaa hietikkoa ei ole pelkoa, että tuulenpuuska heilauttaisi liekin niin, että se sytyttäisi maastopalon. Kunhan löydän hietikolta sellaisen paikan, jossa ei ole aivan kauheasti muurahaisia, pysähdyn pitämään puurotauon. Lämmitän keittimelläni kahvikupillisen verran vettä, jonka sekoitan pikapuurohiutalepussilliseen. Hetken päästä puuro on valmista syötäväksi. Samalla pysähdyksellä täytän hörppäyspulloni rinkan sisällä kohtalaisen viileänä säilyneellä vedellä, ja vaihdan sukat. Vaelluskengät ovat kuumat, ja antiperspirantin käytöstä huolimatta jalat hikoavat jonkin verran. Mukana on kahdet hyvät sukat, joita vaihtelen jalassa noin tunnin välein – hikiset laitan rinkan päälle, jossa ne kuivuvat hetkessä.

Tämä käveleminen on kyllä minulle sopiva kulkumuoto. Siinä vauhdissa ehdin huomata kaikenlaista. Esimerkiksi noin kymmenen senttiä leveät halkeamat jäkäläpeitteessä, jotka osoittautuvat muurahaisten valtateiksi. Seuraan niitä vähän matkaa ja löydän valtavan muurahaiskeon. Jatkan matkaa, ja tien vasemmalta puolelta löytyy viiden betonianturan ryhmä. Anturat ovat isoja, juuresta noin puolitoista kertaa puolitoista metriä, korkeutta niillä on puolisen metriä, ja ne kapenevat hieman ylöspäin. Yläpinnassa on teräslevy, josta nousee katkaistuja kierretappeja. Kaverilta saamani tiedon mukaan kyseessä on ilmeisesti vuonna 2007 kaadetun Hiidenniemen rautapookin perustukset. Hetken päästä tien vieressä kohoaa valtavan suuri mänty. Sen rungon paksuus alhaalta on metrin luokkaa. Läheiseltä rannalta kuuluu ajoittain kovaa joutsenten mekastusta. Mieli tekisi mennä katsomaan, mutta lehtimetsä rannan puolella on niin tiheää, ettei sen läpi huvita lähteä rämpimään.

Maasto täällä saaren pohjoisosassa on vanhojen rantavallien hallitsemaa. Ne erottuvat muutaman metrin korkuisina, enimmäkseen rannan suuntaisina harjanteina. Saaren kohotessa hitaasti merestä nämä rantavallit ovat muodostuneet veden ja tuulen muovatessa kevyttä hiekkaa. Vähitellen rantakasvillisuus on levittäytynyt sitomaan harjanteiden pinnat paikalleen, ja jos ne ovat saaneet olla rauhassa, on kasvillisuus vähitellen muuttunut metsäisemmäksi harjanteen jäädessä yhä kauemmas rannasta. Tämän kehityksen eri vaiheet ovat helposti nähtävissä, jos kulkee saaren rannasta keskemmäs.

Edellisellä tauolla syömäni pieni puuroannos ei sinällään riitä lounaaksi, mutta ei sen tarvitsekaan. Kuumalla ilmalla ei tee mieli syödä paljon kerralla, ja taukoja on muutenkin hyvä pitää usein – varsinkin näin alkumatkasta. Etenen puuronsyöntipaikalta vain pari kilometriä, kun tulen paikkaan, joka on kuin luotu tauon pitämistä varten. Hakkuuaukion keskellä olevalla harjanteella on  kaksi isoa kantoa vierekkäin, toisesta tulee minulle istumapaikka ja toisesta pöytä. Käyn tähän syömään seuraavan välipalani, joka muodostuu näkkileivästä ja makrillisäilykkeestä. Yhdestä makrillipurkista riittää reilusti kolmelle näkkäriviipaleelle, ja täyssäilykkeinä nämä säilyvät kesäretkelläkin hyvin. Ainoa huono puoli näissä on takaisin kannettavan pakkausjätteen määrä.

Matka jatkuu välillä vähän tiheämmän metsän läpi. Muurahaisten ja itikoiden ohella myös isommista metsän asukeista on helppo tehdä havaintoja: tien pinnassa on tuoreita hirven jälkiä ja ainakin jäniksen ja teeren papanoita on paljon. Yhden teeren pesän ohi kuljen – parin metrin päässä tiestä rupeaa kuulumaan räpistelyn ääntä ja kasvillisuuden läpi näen kanan kokoisen hahmon siellä mellastavan. Räpiköintiä jatkuu kulkusuuntaani muutaman metrin, sitten otus pysähtyy, ja kohta räpistelee taas samaan suuntaan. Jälleen pysähdys, ja kohta lintu koheltaa toiseen suuntaan. Päättelen linnun käytöksestä, että sillä oli siellä pesä ja poikaset, ja metsäkanalintujen tapaan emo esitti siipirikkoa houkutellakseen kaksijalkaisen pedon itsensä perään ja siten suojeli poikasia. En minä toki varma ole, että se oli nimenomaan teeri, mutta jokin iso metsäkanalintu joka tapauksessa.

Yksi parikymmensenttinen tatti kasvaa varjoisassa paikassa tien reunassa. Eihän vielä ole tattiaika, tämä on vähän etuajassa. Yhtään lajitoveria sillä ei ole. Teen pienen mutkan metsään, lähemmäs suon laitaa. Muutama lintu, joiden lajeja en osaa nimetä, kokevat minut tunkeilijaksi ja aloittavat mahdottoman mekastuksen. Vaihdan nopeasti suuntaa. Myös yksi kurki näkee hyväksi töräyttää merkin, että ihminen voisi pysytellä kauempana. Pyydän anteeksi häiriötä ja jatkan kiltisti tietä pitkin. Maasto jatkuu vaihtelevana, mutta kuitenkin enimmäkseen kuivana kangasmetsänä, joten sääskistä ei ole harmia. Sen sijaan kärpäsiä ja varsinkin paarmoja on paljon, ja muurahaiset pyrkivät tekemään tarpeettoman läheistä tuttavuutta joka kerta, kun pysähdyn.

Saaren koillisosassa kulkureitiksi valitsemani Rantatie on kuitenkin siinä mielessä pettymys, että en näe rantaa mistään kohdin ja toive päästä näkemään Hailuodon pohjoispuolista merimaisemaa jää toteutumatta. Jatkan Pirttikaarankankaalla länsilounasta kohti. Maasto tien oikealla puolella viettää tasaisena loivasti alaspäin, vasemmalla jatkuvat vanhat rantavallit. Ken on kiinnostunut Hailuodon pinnanmuodoista, mutta ei pääse niitä paikan päälle ihailemaan, voi tutkia esimerkiksi www.retkikartta.fi–sivustolla olevaa karttaa, jonka karttatasovalikosta kannattaa poimia näkyviin ”vinovalovarjostus” – sen avulla korkeuserot on helpompi hahmottaa kuin vain korkeuskäyriä lukemalla.

Tällä retkellä jalkojeni alla on monenlaista tietä. On ollut karikkeen peittämää metsäpolkua, on ollut kovapintaista hiekkatietä, on ollut pehmeää irtohiekkaa, ja nyt kuljen soratietä pitkin. En voi sanoa pitäväni siitä – pinta on kova, ja irtokivien vuoksi kovin epätasainen. Parempi tämä silti on kuin asfaltti. Iltapäivän kuumimmat hetket ovat käsillä ja päätän pitää pienen siestan. Tie kulkee ison hakkuuaukean läpi, ja tien vieressä kohoava harjanne tarjoaa mukavan näkösuojan: sen takana voin levittää makuualustani varvikkoon, riisua kengät ja sukat, ja levähtää hetken ilman, että mahdolliset ohikulkijat tulisivat lepoani häiritsemään. Koska olen aukealla paikalla, siellä tuulee sen verran, että suurin osa öttiäisistä pysyy poissa. Ja koska olen aukealla paikalla, aurinko paistaa kuumasti – en siis viihdy tuossakaan kovin kauaa. Jos hakeutuisin varjoon, olisin samalla myös tuulensuojassa, ja sellaiseen paikkaan saisin heti siivekkäitä kavereita.

Haaralampinsuon jälkeen käännyn länttä kohti ja pääsen taas pois soratieltä. Jatkan matkaa ja kohta löydän tien vierestä kodan. Sen vieressä on risti ja muutama puusta rakennettu penkki, ristin edessä jopa alttari. Mielenkiintoista! Tämähän on kuin pieni kirkko. Istahdan penkille hetkeksi, mutta tässäkään en saa olla rauhassa kärpäsiltä. Edessäpäin tie kaartaisi hieman vasemmalle, kohti sisämaata, mutta päätän lähteä risteyksestävielä pienempää tietä kohti rantaa – yritän vielä kerran päästä meren äärelle. Tie on kapea ja vie suoraan erään mökin pihaan. Pihassa on auto, mutta yritän olla kuin en olisikaan, ja hipsin pihan poikki, koska tie jatkuu siellä ja kartalle on merkitty tältä, rantaan vievältä tieltä haarautuva polku, joka kulkee rannan suuntaisesti. Tie hupenee olemattomiin ennen merinäköalan aukeamista. Hädin tuskin löydän polun; se on lähes umpeen kasvanut, mutta kuitenkin juuri ja juuri tunnistettavissa. Lähden polulle, vaikka mielessä onkin vähän sellainen kutina, että joudunko kohta palaamaan häntä koipien välissä samoja jälkiä takaisin.

Polku käy koko ajan pienemmäksi ja pienemmäksi, se katoaa käytännössä kokonaan, mutta pääsen kuitenkin avarampaan paikkaan – tosin taas mökin pihaan. Tällä kertaa pihassa ei ole autoa, enkä näe muitakaan elonmerkkejä, joten onnistun jälleen livahtamaan sujuvasti karkuun. Polku jatkuisi ainakin kartalla samansuuntaisesti, mutta en halua enää seikkailla, vaan palaan tietä myöten keskemmäs saarta. Tälläkin tiellä on hyvin tuoreen näköisiä hirven jälkiä, mutta jälkien jättäjiä en näe. Meren ranta jää taas näkemättä.

Rantahaahuilun jälkeen jatkan Keskiniemen suuntaan vievää tietä, joka on taas monin paikoin kulunut pehmeälle hiekalle. Alan olla jo nälkäinen, joten pidän pienen välipalatauon. En halua tässä kohtaa laittaa varsinaista ruokaa, koska olen jo niin lähellä Mäntyniemen hiekkarantaa, että säästän kokkauksen sinne. Syön Maxi-Tuplan ja ennen rinkan selkään nostamista laitan taskuun pikkupaketin rusinoita, joita aion popsia kävellessäni. Oletan saavani näistä herkuista sen verran energiaa, että jaksan seuraavat kolme ja puoli kilometriä Mäntyniemeen.

On nämä Hailuodon rantaseudut siinä määrin korpea, että täällä kännykkä hukkaa verkon vähän väliä. Operaattorin kuuluvuuskartan mukaan täällä kyllä pitäisi olla kenttä ihan joka paikassa, mutta teoria ja käytäntö ovat taas kerran pienen matkan päässä toisistaan. Muutenhan tuolla ei merkitystä ole, mutta mahdollisissa onnettomuustilanteissa avun kutsuminen ei onnistuisi. Siinä yksi hyvä syy kertoa retkireitti kohtalaisen tarkasti kotijoukoille ennen korpeen lähtemistä.

Täällä on taas tietä tien vieressä, eli kun yksi kohta on kulutettu ajokelvottomaksi, on uusi ura raivattu viereen. Pienellä pujottelulla löydän kävelykelpoiset urat. Teiden sokkelossa olisi helppo eksyä, mutta kartan ja kompassin avulla navigoin juuri tarkoittamaani reittiä, ja kulkusuuntani vaihtuu lännestä luoteen kautta lounaaseen. Eräässä mutkassa tieltä haarautuu oikealle pienempi väylä, josta melkein kävelen ohi. Huomaan erheeni pian, palaan muutaman askeleen takaisin ja käännyn tuolle pikkutielle. Kuulen ja haistan meren läheisyyden. Kiipeän muutaman, kasvillisuuden peittämän hiekkadyynin ylitse, ja hetken päästä uurastukseni palkitaan: saavun meren rantaan, upealle Mäntyniemen hiekkarannalle, jota näyttäisi jatkuvan loputtomiin kumpaankin suuntaan. Vesi on matalalla ja paljastaa vielä tavallistakin leveämmän kaistaleen hiekkaa. Käyn aivan vesirajassa, mutta en mene vielä kahlaamaan; ensin pitää syödä.

Haen dyynien välistä sopivan tuulensuojaisen paikan, johon viritän retkikeittimeni, ja lämmitän pienen määrän vettä, johon sekoitan pussillisen pikanuudeleita. Proteiinitarpeen tyydyttämiseksi mukana on pari ilmakuivattua olutmakkaran nimellä myytävää pötköä; ne eivät vaadi kylmäsäilytystä, ja ovat kevyttä kannettavaa. Nuudelikeiton valmistumista odotellessani puputan makkaran. Syötyäni otan kengät ja sukat pois jalasta ja menen kahlaamaan. Miten ihanalta vesi tuntuukaan! Jatkan rantaa pitkin ”avojalloin” ja nautin kesästä. Tuulen ansiosta tässä ei ole liian kuuma. Ja mikä parasta: olen yksin koko valtavalla hiekkarannalla.

Kävelen muutaman sata metriä hietikolla, kunnes totean, että ei tämä nyt niin kivaa ole. Hiekan pinta on kantapään alla kova kuin asfaltti, mutta murtuu kuitenkin painon siirtyessä varpaille, ja pehmeä hiekka antaa joka askeleella periksi kuin kävelisin vastasataneella lumella. Lisäksi yhdessä kohdassa rantaa haisee kuin vieressä olisi avoin jätevesiviemäri. Ihmettelen hajun lähdettä, sillä tuuli käy tuossa kohtaa mereltä päin, enkä näe siellä mitään viemäriputken päähän viittaavaa. Jätän kuitenkin tarkemmat tutkimukset tekemättä ja palaan takaisin tielle.

Metsässä yksin kävellessä ehtii ajatella kaikenlaista. Joskus ajatukset ovat järkeviä, jopa niin, että saatan pysähtyä kirjoittamaan niitä muistiin. Joskus taas ne ovat niin päättömiä, ettei niitä kehtaa toistaa tässä. Jostain keskivaiheilta lienee se ajatus, joka putkahti päähäni eräässä risteyksessä tänään. Carl Barksin Ankkatarinaa ”Tietokilpailu” mukaillen pohdin seuraavasti: ”Vasemmalle vai oikealle? Isoa tietä vai pientä polkua? Rahat vai kolmipyörä? Katsokaa, kävelen ilman päätä!”.

Tie on jälleen sellaista ärsyttävää pehmeää hiekkaa, mutta onneksi sen vieressä on aukeaa jäkäläkangasta, jolla menee pieni polku. Siirryn polulle ja taas on kivaa. Saan lisävoimia siitä, että päivän urakka alkaa olla loppusuoralla – Marjaniemeen on linnuntietä enää pari kilometriä, ja haahuilijantietäkin enää jotain kolme ja puoli tai ehkä neljä. Toki sen jälkeen kävelen vielä kilometrin päähän leirintäalueelle. Alun perin olin ajatellut, että yöpyisin maastossa, mutta näin kuuman päivän jälkeen ajatus suihkussa käynnistä tuntuu perin houkuttelevalta.

Mieleen juolahtaa Lapinlahden Lintujen laulu Katselen urheilua: ”Joskus kyllä tulee ajatelleeksi, mikä se ihmisen pistää noin hikoilemaan, kun voisi kotona istua rauhassa, ja litkiä olutta”. Nyt se kylmä olut tosiaan tekisi hyvää. Edellisellä retkelläni se jäi haaveeksi, mutta minähän saavun muutaman kilometrin päästä Marjaniemeen, jossa Luotsihotellin ravintola on vielä auki. Sieltä voisi kyllä yhden pitkän huurteisen itselleen lunastaa.

Taivaalle alkaa kertyä pilviä, mutta sateentekijäksi niistä ei ole. Ehtivät kuitenkin edes hetkeksi auringon eteen, ja loppumatkan saan kävellä aavistuksen siedettävämmissä oloissa. Toki myös meren läheisyys vaikuttaa. Löydän kartalta oikotien, joka vie vajaan puolen kilometrin päähän Luotsihotellista. Siitä loppumatka on kovaa asfalttia pitkin, mutta tässä vaiheessa päivää se ei tunnu enää missään. Hotellin baari on auki, joten saan kaipaamani virvokkeen. Menen sen kanssa terassille istumaan. Mallasjuomaa siemaillessani juttelen viereisessä pöydässä samalla asialla olevan miehen kanssa – hän on tullut saareen veneellä ja kauniin sään innoittamana jäänyt muutamaksi päiväksi oleskelemaan. Ei hullumpaa elämää sekään.

Tarkoitus ei ole jäädä ryyppäämään, joten oluen nautittuani jatkan taas matkaa. Ranta-Sumpun leirintäalueelle on matkaa enää kilometri, ja sen kuljen rannalle rakennettuja pitkospuita myöten. Tämä Marjaniemen ranta – kuten oikeastaan koko saari – on pinnaltaan todella hauras, ja kulkemista muualla kuin valmiilla poluilla on syytä välttää. Kaikki se vähäinenkin kasvillisuus, joka rantadyyneillä on, tarvitaan sitomaan hiekka paikalleen. Sisempänä puolestaan maasto muodostuu monin paikoin pehmeästä hiekasta, jonka päällä on vain olemattoman ohut turvekerros. Jos tuo kerros menee rikki, kestää sen uusiutuminen ikuisuuden, eikä se välttämättä uusiudu koskaan.

Saavun leirintäalueelle vähän yhdeksän jälkeen, ja vastaanotto on jo kiinni. Mitä ihmettä? Rymistelen ovella vähän aikaa, ja omistaja tulee vielä avaamaan, ja saan telttapaikan lunastettua. Alueella on muutama muukin telttailija, mutta tilaa on paljon, ja saan teltan pystyyn mieleiselleni paikalle – kauas naapureista, lähelle sellaisia puita, jotka aamulla varjostavat ja pitävät majoitteeni viileänä. Sitten käyn suihkussa, syön muutaman makrillileivän iltapalaksi, kirjoitan vähän retkipäiväkirjaa ja ennen nukkumaanmenoa käyn ottamassa vielä pakollisen iltahaaveilukuvan rannalla.

Seuraava aamu koittaa puolipilvisenä ja aivan riittävän lämpimänä. Taitaa tästäkin tulla hellepäivä. Syön leirintäalueen keittokatoksessa pikapuuro- ja kahviaamupalan, puran teltan, pakkaan tavarat ja täytän vesipullot raikkaalla vedellä. Rinkka selkään ja menoksi. Tälle päivälle on valittavana monta eripituista reittiä – pisin vaihtoehto kulkisi rantaa pitkin Sunikarin ja Pöllän kautta kirkonkylälle, lyhin puolestaan suoraan isoa tietä kylälle. Lyhin vaihtoehto tarkoittaisi yhdeksän kilometrin asfalttimarssia, pisimmälle kertyisi matkaa parikymmentä kilometriä. Eiliselle kertyi kävelyä peräti 35 kilometriä, joten katson ansainneeni tälle päivälle lyhyemmän taipaleen. Ja täytyy muistaa, että bussimatkan takana on vielä sama runsaan kahden kilometrin kävelymatka kotiin.

Yhdeksän kilometriä asfaltilla ei kiinnosta, joten jokin pitemmistä vaihtoehdoista menee toteutukseen. Leirintäalueelta parin kilometrin päässä etelän suunnalla on hyvänä kiintopisteenä kaivo, joka on merkitty kartalle. Päätän kävellä ensin sinne, ja pohtia jatkoreittiä vasta siellä. Ilahdun huomatessani, että eilisen mammuttimarssi – 35 kilometriä, pisin koskaan yhden päivän aikana kävelemäni matka – ei tunnu jaloissa juuri lainkaan. Askel on kevyt ja mieli iloinen.

Reittini vie minut läheltä Pajuperän hiekkarantoja, mutta ranta jää dyynien taakse piiloon, enkä viitsi tehdä enää mutkaa sen nähdäkseni. Johan minä eilen kävin rannalla, enkä usko tämän rannan olevan mitenkään erilainen. Matkana rannalla käynti ei olisi pitkä, mutta biitsillä kävellessä kenkiin ja sitä kautta sukkiin kulkeutuu aina sen verran hiekkaa, että sen kaiken pois saamisessa on oma vaivansa.

Tien varressa oleva viitta kertoo, että jos lähtisin vasemmalle, päätyisin kahden ja puolen kilometrin päässä laavulle. Sunikariin olisi tästä 6,9 kilometriä. Kumpikaan näistä kohteista ei nyt kiinnosta, mutta jatkan Sunikarin tietä kuitenkin vähän matkaa. Löydettyäni sopivan paikan pysähdyn lounastauolle. En ole vielä kävellyt pitkästikään, mutta aamiainen oli kevyt ja kello näyttää jo normaalia lounasaikaa. Ruokalistalla on tänäänkin nuudeleita ja ilmakuivattua makkaraa. Teen samalla päätöksen reitistä – käännyn seuraavasta risteyksestä itäkaakkoon, Koivukylää sivuten Kujalannurkkaan, josta ei ole enää pitkästi kirkonkylälle. Linja-auto Ouluun lähtee vasta puoli seitsemältä illalla, minkä ansiosta minulla on aikaa edetä hitaasti ja käydä kylällä vielä syömässäkin.

Taivas on osittain pilvessä, ja ehtivätpä nuo vesihöyrymuodostelmat ajoittain myös auringon eteen. Kulkeminen ei siis ole aivan yhtä tukalaa kuin eilen, vaikka kyllä sitä lämpöä nytkin riittää. Huomaan jälleen asian, jonka olen havainnut aikaisemmillakin retkilläni ja melkein jokaisella muullakin matkalla: viimeisenä päivänä ei enää oikein jaksa innostua kulkemisesta, vaan mieli askartelee jo kotiinpaluussa, tavaroiden purkamisessa ja arkeen paluussa. Laitan korvan taakse ajatuksen, että jatkossa suunnittelisin retkeni niin, että viimeiselle päivälle jäisi vain jotain kymmenisen kilometriä käveltävää ja jos olen julkisen liikenteen varassa, paluukyyti kotiin saisi kernaasti olla perillä jo alkuillasta.

Löydän jälleen ison, tuulisen hakkuuaukean, ja pienen hakemisen jälkeen sieltä löytyy myös istumapaikaksi sopiva kanto. Vielä en tarvitse syötävää, joten pidän tämän ihan vain istuskelutaukona – toki otan kengät ja sukat pois, ja annan jalkojeni tuulettua. Vaikka taukopaikkani on jo kohtalaisen kokoisen tien varressa, ei kukaan kulje ohi. Muutenkaan en ole tällä retkelläni liiemmin ihmisiä kohdannut; eilisillä poluillani ei kahta autoa lukuun ottamatta muita näkynyt. Toki Marjaniemessä ja Ranta-Sumpussa oli sitten jo muitakin.

Pölläntielle saavuttuani näen pellon takana valtavan kokoisen navetan. Olen saapunut tehomaatalouden äärelle. Ei näy laitumella rauhassa käyskenteleviä lehmiä, vaan tuotantoeläimet ovat jättikokoisissa halleissa. Peltotöistä ei selviä enää piikkilangankiristäjällä, vaan tarvitaan sata tuhatta euroa maksava nelivetomonsteritraktori, jonka hytissä on haitekkiä enemmän kuin kaupunkilaisella kotona, autossa ja työpaikalla yhteensä. Se siitä maalaisromantiikasta.

Asfaltti on jälleen kova kävellä, ja nämä retken kolme viimeistä kilometriä ovat retken pisimmät. Pieninä palasina saan nekin selätettyä, ja saavun määränpäähän, Sale-kaupan kohdalle. Haen kaupasta jäätelön, puolen litran vissypullon ja iltapäivälehden, ja istun tien varren penkille nauttimaan ansaitusta tauosta. Juoma hupenee hetkessä, jäätelöön menee vähän kauemmin, ja lehden kanssa viihdyn pisimpään. Lehden luettuani rupean suunnittelemaan päivällisen syöntiä. Läheisessä risteyksessä on lupaava opaste – bed & breakfast ja ravintola Sinisen Pyörän Kievari. Kun vielä huomaan kevyen A-telineen, jossa oleva mainos kertoo lounasajan jatkuvan klo 17:ään saakka, päätän kävellä vielä tuon vaadittavan puoli kilometriä lupaavalta kuulostavaan syöntipaikkaan. Kylläpä aika rientää, kun toimii tarkoituksellisen hitaasti. Kello oli nimittäin vasta vähän yli kolme, kun saavuin kylälle – onnistuin nysväämään jäätelön, vissyn ja lehden kanssa toista tuntia.

Pettymys on suuri, kun kievarin ovi on lukossa eikä ketään näy missään. Yhtä pettynyt on autolla saapunut nelihenkinen seurue. Lähdemme pois ja kohtaamme seuraavan kerran Salea vastapäätä olevassa ravintola Iltalennossa. Ruokalista ei suuria tunteita herätä – samoja ruokia voisi löytää miltä tahansa isolta liikenneasemalta. Tilaan jauhelihapihvin. Annoksesta saa kyllä vatsan täyteen, mutta eipä siitä juuri muuta sanottavaa jää.

Näissä syöntiseikkailuissa hupenee jälleen mukavasti aikaa, enkä ehdi pitkästyä odotellessani bussia, jolla palaan kaupunkiin. Taivas on vetäytynyt pilveen, mutta sade osuu kohdalle vasta Oulunsalossa, jossa vettä tuleekin sitten kunnolla. Hetken mietin, että näinköhän saan sittenkin ottaa sadeviitan vielä tällä retkellä käyttöön. Sade on kuitenkin kuuroluonteista, ja ehtii loppua ennen kuin bussi on kaupungissa – alkaakseen taas vähän ennen linja-autoasemalle saapumista. Taivas valuttaa vettä rankemman kaavan mukaan, kun nousen bussista. Siirryn tavaroineni katoksen alle ja kaivan sadeviitan esille. Sade lakkaa. Niinpä tietysti. Lähden kävelemään kotia kohti, sadeviitta käärönä kädessä, nopeasti päälle laitettavissa, jos sade taas alkaa. Ukkospilvet pimentävät läntisen taivaan ja jyrinä saattelee matkaani, mutta sadetta ei enää tule. Muutaman tunnin tauko kävelemisessä on palauttanut voimat ja kulkeminen maistuu taas. Puoli yhdeksän aikaan olen kotona.

Retkeni kokonaispituudeksi tuli 55 kilometriä – ensimmäisenä päivänä 35 ja toisena 20. Pidän tätä itselleni jo aivan riittävänä suorituksena; tämän pitempiä päivämatkoja ei minun tarvitsekaan jaksaa kulkea. Erityisen tyytyväinen olen siihen, että onnistuin välttämään rakot ja muut jalkaongelmat. Tämän kokemuksen valossa tiedän, että voin huoletta suunnitella pitempiäkin retkiä niin, että päivämatkat ovat 25 kilometrin luokkaa – sellaisen kävelemiseen ei mene aivan koko päivää, ja seuraavana päivänä pystyy kulkemaan taas. Jokohan ensi kerralla olisi kolmipäiväisen retken vuoro?

Hailuodosta jäi päällimmäisenä mieleen luonnon monimuotoisuus. Erityisesti saaren pohjoisella rannalla on hyvin nähtävissä maankohoamisen eri vaiheisiin liittyvät kasvillisuusvyöhykkeet: rantaviivassa – jonka sijainti on usein epämääräinen – on upottavaa lillinkiä, sitten tulee kaislikkoa ja heinikkoa, lehtipensaita ja –puita, kosteaa kangasmetsää ja lopulta kuivaa kangasmetsää jäkälikköineen. Saaren eteläosasta puolestaan löytyy tunnettuja lintukosteikkoja, kuten kirkonkylän eteläpuolinen Patelanselän – Perukan alue sekä aivan saaren etelärannikolla sijaitseva Tömppä. Tällä retkellä tutustuin saaren pohjoisiin ja läntisiin osiin. Itäiset ja eteläiset alueet pitää tulla joskus erikseen tutkimaan, mutta sen retken ajankohta täytyy valita huolella. Alku- ja keskikesällä ei kannata mennä lintujen pesintärauhaa häiritsemään, eikä syksyn linnustusaikaan ole myöskään terveellistä haahuilla haulien tiellä. Kovasti kiinnostaisi myös harkita talviretkeä Hailuotoon, mutta sitä varten on ratkaistava yöpymiskysymys. Tosikarpaasithan yöpyvät talvellakin teltassa, mutta ehkä minä en ihan niin kova jätkä ole. Siinäpä loppukesälle ja syksylle miettimistä.

Seuraavaksi Satunnainen haahuilija pitää pienen tauon vaeltamisessa ja lähtee moottoripyörällä Lappiin.

Kuvia retkeltä

Kesäaamu on tyyni, kun kävelen Merikosken voimalaitoksen ohi kohti linja-autoasemaa.

Merellä lepäävä aamusumu haihtuu nopeasti ja Petsamonmatalan vanha linjaloistokin erottuu taivaanrantaa vasten.

Alkumatka Potista Pökköön sujuu mukavasti soratietä pitkin; mereltä puhaltava tuuli karkottaa öttiäiset.

Ensimmäinen valinta: jatkanko rantaa kohti kaartuvaa soratietä vai menenkö suoraan pienempää tietä pitkin.

Hailuodon luonto on arka eikä kestä paljoakaan kulutusta. Mönkijät ja muut moottoriajoneuvot ovat uurtaneet maastoon pahimmillaan yli kymmenen metriä leveän hiekkabaanan.

Teeret pysyttelevät enimmäkseen piilossa, mutta papanakasoja on paljon.

Isommat muurahaiset kipittävät siististi polkuja pitkin.

Osa Hiidenniemen pookin perustuksista. Tällaisia anturoita siellä on ryhmässä viisi kappaletta.

Tie kulkee maastotyyppien rajaa pitkin – toisella puolella kuiva jäkäläkangas, toisella kostea mustikkametsä.

Jättimänty.

Oivallinen taukopaikka: tuulinen harjanne, ja kaksi kantoa sopivasti istumapaikaksi ja pöydäksi.

Rannan suuntaiset harjanteet kertovat Hailuodon historiasta – ranta on ollut joskus tässä.

Välillä pitää vähän huilata.

Luonnossa ei tunneta sääliä – joko syöt itse tai tulet syödyksi.

Tällaisella tiellä kelpaa kävellä.

Pieni metsäkirkko risteineen ja alttareineen.

Kartan mukaan tässä menee polku…

… mutta kyllä se aika olemattomaksi hupenee.

Tuoreita jälkiä, mutta niiden jättäjät pysyvät piilossa.

Tällainen pehmeä hiekkatie ei ole kovin kiva kävellä.

Pienet mustat muurahaiset asuvat maan sisässä ja ovat kovia puremaan.

Telttailuun sopivaa maastoa olisi vaikka kuinka paljon.

Vielä yhden harjanteen yli ja sitten olen rannassa.

Katson autiota hiekkarantaa… Mäntyniemi beach.

Hiekalla on kiva tepastella avojalloin.

Vähäinen kasvillisuus yrittää pitää hietikon paikallaan.

Virpiniementie ja Mäntyniementie – tuttuja tiennimiä aiemmilta retkikltäni Haukiputaalta.

Paikoitellen vanhat tiet ovat vielä näkyvissä, kun uutta tehtäessä on vedetty kurvit suoriksi. Usein vanha tie on pinnaltaan vaeltajaystävällisempi.

Illan mittaan taivaalle kertyvät pilvet antavat pienen lupauksen sään viilenemisestä – toisin kuitenkin käy.

Marjaniemen sääasema.

Marjaniemen arkaa luontoa pyritään suojaamaan rakentamalla kulkureiteiksi pitkospuut.

Teltta pystytettynä Ranta-Sumpun leirintäalueella.

Tunnelmointia iltavalaistuksessa merenrannalla.

Uusi aamu, matka alkaa kapeaa polkua pitkin suoraan leirintäalueen nurkasta.

Tuolla takana olisi ranta, mutta koska se on jo nähty, en mene lähemmäs.

Kaivo. Kansi ei ole lukossa, joten tätä voisi kai retkeilijäkin hyödyntää. Minulla on kuitenkin vesivarastot täynnä, kun juuri lähdin leirintäalueelta.

Retkeilyreittien viitoitusta.

Ojia on siellä täällä, ja niissä vettäkin, mutta se ei virtaa eikä siten kelvanne juotavaksi.

Satunnainen haahuilija tauolla.

Soratie metsän keskellä. Vähän tylsä reitti, mutta pituudeltaan miellyttävä vaihtoehto retken tässä vaiheessa.

Hiekkaa Hailuodossa riittää kaivettavaksi asti.

Saaren keskiosien harjannemuodostelmia.

Vaihteeksi hyväkuntoinen hirsilato.

Saapuminen tehomaatalousalueelle.

Pölläntien maalaismaisemaa.

Yleensä en halua kuvata ihmisten pihoja, mutta tämä pihapiiri on niin kivan näköinen, että teen poikkeuksen.

Jäätelökauppa.

Paluu sateiselle mantereelle.