Pääsiäisen neljän päivän vapaa on hyvä aloittaa kunnon retkellä. Jälleen kerran suuntaan jo tutuksi tulleeseen Oulun, Kiimingin ja Haukiputaan rajaamaan kolmioon, ja lähtöpaikkakin oli tuttu: Jäälin Shell. Tällä kertaa talviretkellä ei ole mukana lumikenkiä eikä suksia, vaan teen retken kokonaan kävellen. Siihen liittyy hieman jännitettävää: ovatko kaikki reittini tiet auratut, vai joudunko kulkemaan osan matkasta moottorikelkan jälkiä tai kerrassaan umpihangessa. Lunta tosin on tänä talvena niin paljon, että kahlaaminen umpihangessa ei käytännössä tulisi kyseeseen.
Koska teen retkeni täysin teitä pitkin, on tällä kertaa mahdollista tehdä suhteellisen tarkka kartta retkireitistä Googlen avulla. Tästä kuukkeli mittaa reitin pituudeksi 26,9 kilometriä – matkalle mahtuu kuitenkin sen verran satunnaista haahuilua, että kokonaismatkaksi tulee pari kilometriä enemmän.
Kuten tavaksi on tullut, aloitan retkeni bussimatkalla sopivaan paikkaan. Tällä kertaa kävely alkaa samasta paikasta kuin tammikuinen pakkasretki Jäälistä Herukkaan – sinne pääsen kotoa mukavasti linjan 8 bussilla.
Lähden kävelemään Takumaantietä, jonka tiedän olevan ainakin alkumatkasta aurattu – aivan varma en voi olla siitä, että se olisi aurattu perille asti.
Tien varrella on useita hiekkakuoppia, jotka ilmeisesti ovat käytössä myös näin talvella. Tarvitaanhan sitä hiekkaa ja soraa toki ympäri vuoden. Näillä kaivausalueilla töitä tehdään kahdella laahakaivinkoneella, jotka ovat siitä erikoisia laitteita, että niiden tekniikka – vaijerit hydrauliikan sijasta – vaikuttaa vanhanaikaiselta, mutta tällaisia valmistetaan vielä tänäkin päivänä ja tietyissä kaivuutehtävissä ne ovat paljon ”nykyaikaisia” hydrauliikkaan perustuvia kaivureita käyttökelpoisempia.
Tie jatkuu edelleen aurattuna, tosin vähän vaatimattomammalla talvikunnossapidolla tämä on. Tiellä on lunta ehkä parikymmentä senttiä, ja sen pinta on riittävän kova kantamaan kävelijän, mutta auto ei tuossa pinnalla pysy, vaan uppoaa paikoitellen syvällekin. Tällaisella tiellä ei olisi kiva ajaa: jos ajat hitaasti, vauhti hiipuu syvässä lumessa ja jäät kiinni – jos taas ajat lujempaa, on ohjaaminen vaikeaa, ja ennen pitkää lipsahdat tien reunaan ja jäät kiinni. Tällä osuudella on kiinnijääntejä harrastettu jäljistä päätellen kummallakin tekniikalla.
Hyvä tässä on kävellä ja samalla ihailla kevättalvisen metsän kauneutta. Keskitalvella metsässä liikkuja saa nauttia lumipeitteisten puiden kauneudesta – parhaimmillaan tykkymuodostelmat ovat suorastaan veret seisauttavia – mutta tähän aikaan vuodesta niiden puutteen korvaa sininen taivas ja auringonpaiste.
Lisäksi päivä päivältä lähemmäs hiipuva kevät ja auringon lämpö taikovat maastoon pieniä pälviä, joista lähikuukausina kasvaa jälleen uusi kesä.
Lisää hiekkakaivauksia laahakaivinkoneineen.
Näin kaunismuotoista (tikan?)koloa näkee harvoin.
Takumaantie on tosiaankin koko matkalta aurattu ja pääsen ongelmitta ensimmäisen metsäosuuden loppuun. Seuraavaksi reitilläni on vähemmän miellyttävä runsaan kilometrin mittainen pätkä maantietä – tämä tie vie Alakylään, mutta minulle riittää, että pääsen Hämeenjärventien risteykseen.
Keskipäivän aurinko alkaa olla lämpimimmillään, ja sopivissa paikoissa se pääsee esteettä paistamaan. Vain tuuli verottaa lämpöä: se kun puhaltaa samasta suunnasta, josta aurinko paistaa, joten jos haluaisi löytää paikan, jossa aurinko paistaa, mutta ei tuule, on lähes mahdottoman tehtävän edessä. Reipas käveleminen tosin pitää retkeilijän lämpimänä, joten liikkeellä ollessa ei tuulesta ole harmia. Ja tauoillahan laitetaan tietysti taukotakki päälle.
Päivä alkaa olla niin pitkällä, että on aika pysähtyä lounastauolle. Sopiva paikka löytyy Hämeenjärventien varrelta, läheltä ravirataa, missä pikkutien risteykseen on aurattu isompi aukio – olisiko puutavaran varastointiin tarkoitettu. Lumivallit aukion reunoilla ovat yöpakkasten kovettamat, joten istumapaikka on helppo löytää. Rinkan edessä olevassa vihreässä termospurkissa on lounasruoka valmistumassa – puoli pakettia pikanuudeleita ja kuusi prinssinakkia. Toisen samanlaisen annoksen säästän myöhemmin pidettävää toista lämminruokataukoa varten.
Mukana olevan suklaalevyn olen tällä kertaa pakannut pieneen muovirasiaan valmiiksi annospaloiksi lohkottuna.
Lounaspaikka on hyvin valittu – tuuli pyörteilee tässä siihen malliin, että se ei ihan joka kohtaan osu, joten onnistuin kuin onnistuinkin löytämään istumapaikan, jossa aurinko paistaa, mutta johon ei tuule. Lounasta puputtaessani katselen, kuinka auringon lämpö haihduttaa vähäiset taivaalle uskaltautuneet pilvenhattarat näkymättömiin. Tässä on hyvä olla.
Lämpimän ruuan päälle kuppi kahvia ja vähän suklaata. Nyt jaksaa taas. Jalatkin ovat mielissään pienestä lepotauosta. Nyt kun tarkenee jo istuakin tauoilla, siihen ylellisyyteen ei keskitalven retkillä ollut varaa. Talvinen metsä on kaunis, ja onneksi ihan joka paikkaan eivät moottorikelkkailijatkaan ole ehtineet jälkiään tehdä.
Luontokappaleiden jälkiä lumella toki on – tässä ilmeisesti jokin isohko lintu on harrastanut matalalentoa.
Hyvin aurattu tie, luminen metsä, sininen taivas, lämmin auringonpaiste, ja lähes täydellinen hiljaisuus. Sen rikkoo vain satunnaisen kulkijan kengissä narskuva lumi ja pikkulintujen laulu.
Välillä taivasta halkoo korkealla kiitävä suihkukone, jonka vana kohta leviää ja haihtuu, ja sitten taivaan sinisyys on taas rikkumaton – kunnes tulee seuraava kone. Tähän aikaan päivästä näitä menee yli vähän väliä.
Matka etenee hitaasti, kun haluan ottaa tästä retkestä muistoksi kuvia näistä kauniista talvimaisemista. Maasto vaikuttaa sellaiselta, missä olisi kiva retkeillä myös maastopyörällä. Näin kuvittelen – tietää en voi, koska en tuollaista ajoneuvoa ole koskaan omistanut. Tänne pitää kuitenkin päästä kesällä retkeilemään, vaikka ihan teltan kanssa.
Hämeenjärven pohjoispään ohitettuani edessä on retken suurin jännityksen kohde: onko Lintumaansuontie aurattu? Huoleni osoittautuu turhaksi, tie on yhtä hyvässä kunnossa kuin muutkin tällä retkellä käyttämäni kulkuväylät. Ohitan kaksi isoa suota – ensin Vakosuon, joka levittäytyy kahdessa osassa kapean kannaksen molemmin puolin, ja tie kulkee noiden osien välistä. Puolitoista kilometriä myöhemmin avautuu tien oikealla puolella Ristinsuo, joka jatkuisi runsaan kilometrin päähän pohjoiseen. Nämä suot ovat kartan ja ilmakuvan perusteella niin vetisiä, että kesällä niiden läpi ei ole menemistä. Täytyy joskus tulla tänne metsäsuksien kanssa.
Ristinsuon jälkeen tien vasemmalla puolella – aivan tien vieressä – on karttaan merkitty tervahauta. Ja tosiaan: tässähän se aivan selvästi on.
Runsas kilometri Ristinsuon jälkeen tie kääntyy vasemmalle – lounaaseen – eli alan kaartaa taas maalikyliä kohti. Aurinko paistaa tässä kohtaa suoraan edestä, mutta tähän aikaan iltapäivästä se ei enää kovasti tunnu lämmittävän, mikä voi johtua myös siitä, että auringon ohella tuulikin tulee nyt suoraan edestä.
Tielle on muutamin paikoin aurattu pieniä, yhden auton kokoisia pysäköintilevikkeitä, joilta lähtee polku tai suksilla tehty latu metsään. Ovatko nämä kenties ansoja kokemaan menevien metsästäjien tekosia?
Auringonlaskuun on vielä muutama tunti, mutta päivän lämpö ja valo alkavat jo vähitellen hiipua. Kirkas taivas enteilee kylmää yötä.
Päivän viimeinen tauko on ”vauhdissa” pidetty kahvipaussi, eli en etsi enää istumapaikkaa, vaan tyydyn vain ottamaan rinkan selästä ja valmistamaan kupillisen kahvia, jonka nautin muutaman suklaarivin kera. Jospa näillä jaksaisi viimeiset kilometrit.
Koukkaan retkeni lopuksi vielä Kalimeenkylän kautta. Kalimeenkyläntien pitkän suoran valaistusolosuhteissa on jo lähestyvän illan tuntua.
Alun perin oli tarkoitus kävellä Herukan kaupunginosassa lähimmälle bussipysäkille ja palata sieltä taas onnikalla kotiin. Näin pyhäpäivänä ne kuitenkin kulkevat harvennetulla aikataululla, mikä Oulussa tarkoittaa sitä, että jos jostain suunnasta tulee keskustaa kohti useampia busseja, ne ajavat peräkkäin, ja sitten on pitkä tauko. Herukastakin pääsisi tänä iltana keskustan suuntaan kahdella bussilla, jotka menevät ”nelijän minnuutin vällein” ja sitten tulee ”viijenkymmenenkuuen minnuutin tauko”. Totean ehtiväni pysäkille juuri sopivasti 10 minuuttia bussien jälkeen, joten soitan kotiin ja pyydän hakemaan.
– – –
Tein tältä retkeltä myös videon. Kuvasin pitkin matkaa pieniä pätkiä otsalle ripustamallani action-kameralla, joka on helppo laittaa päälle ja pois pienen kaukosäätimen avulla. Kameran suuntausta ei voi nähdä samalla kun sillä kuvaa, joten se pitää vain opetella tekemään sokkona. Kohtuullisen hyvin sen jo osaan, mutta vielä tätä pitää opetella. Kameran akku riitti lähes koko retken ajaksi – ehkä se olisi riittänyt ihan loppuun asti, jos olisin aina otosten välissä sammuttanut sen kokonaan. Nyt annoin sen olla valmiustilassa. Tärkeimmät paikat sain kuitenkin kuvattua, koska virtanen loppui vasta muutama metri ennen Kalimeenojan ylitystä.
Tähän loppukevennykseksi vielä kuva retkeilijästä videointivalmiudessa.
Kauniissa säässä on pääsiäistä näköjään vietetty sielläkin päin Suomea! Hauska kamerateline. Talvella suklaa onkin hyvä pilkkoa valmiiksi; pakkasen kovettaman suklaan kanssa olen joskus ollut liki pulassa.