Tälle kesälle en ole suunnitellut mitään isompaa moporeissua, joten teen vain pieniä, parin kolmen päivän mittaisia retkiä. Yksi niistä ajoittui heinäkuun ensimmäiselle viikolle ja suuntautui Luulajaan. Sää suosi koko retken ajan – jopa liikaakin: kun lämpötila alkaa hipoa hellelukemia, tulee ajoasun alla kuuma, vaikka olisi kuinka ohuet kerrokset päällä. Mutta tällaisina päivinä sopii muistella tammikuuta 1999, jolloin Oulussa oli 37 astetta pakkasta, ja lähtiessäni työreissulle Ruotsiin olivat Tukholmasta edellisenä yönä Ouluun saapuneen Saab 2000 -potkuriturbiinikoneen laskutelineet jäätyneet niin tiukkaan jäähän, että niiden sulattamiseen meni kokonainen tunti. Ei siinä muuten mitään, mutta kun koneen ovi oli koko tämän ajan auki ja me matkustajat koneessa. Silloin päätin, että en enää ikinä valita, että olisi liian kuuma!
Alkumatkasta keksin käydä katsomassa Iin lentokenttää, jonka olemassa olosta olin tullut tietoiseksi vasta pari päivää aikaisemmin, kun olin tutkinut Oulun pohjoispuolisten seutujen karttoja. Lentokentän turvatoimet olivat kuitenkin sitä luokkaa, että en päässyt edes näköetäisyydelle kentästä. Jos olisin ollut hiukan huolellisempi kartan luvussa, olisin toki voinut huomata karttaan merkityn portin jo etukäteen, eikä se siten olisi tullut yllätyksenä.
Jatkoin siis matkaa. Oulun ja Kemin välisellä tieosuudella ei mitään erityisiä kohokohtia ole, mutta aina mukava taukopaikka on Merihelmi Olhavan ja Kuivaniemen puolivälissä. Siellä pysähdyin tälläkin kertaa – sopivasti lounasaikaan, joten tilasin kalakeiton. Sopassa oli kiitettävän paljon lohta, mutta moitittavan paljon suolaa. Maisemat Merihelmestä ovat upeat, varsinkin ravintolarakennuksen terassin kupeeseen rakennetusta lintutornista käsin.
Uimarannan suojaisassa ja matalassa lahdessa vesi on lämmintä.
Pohjoisen suuntaan katsoen näkyvät Vatunginnokan tuulivoimalat selvästi.
Simon jälkeen voivat kiireiset kulkijat siirtyä moottoritielle, mutta minä pidän enemmän vanhasta tiestä. Laurilassa pysähdyin hetkeksi Isohaaran voimalaitoksen kohdalle odottamaan pohjoisesta tulevaa tavarajunaa. Odottellessani otin kuvan kalaportaasta – kyllä siinä melkoisen työn lohi saa tehdä, jos mielii tästä nousta jokeen.
Pienen odottelun jälkeen juna tuli, ja sattuipa vielä Iso Vaalee (Dr16) 2806 sitä vetämään – tämä on yksi viimeisistä punavalkoiseen väritykseen isossa huollossa maalatuista Isoista Vaaleista, nykyisinhän nämäkin koneet turmellaan keskiohjaamolliseen veturiin täysin sopimattomalla vihervalkoisella värityksellä (värit sinänsä ovat ok, mutta kuvio ei sovi tuohon konetyyppiin lainkaan). Tällä kertaa en ottanut junasta yhtään kuvaa, vaan videoin sen.
Matka jatkui vanhaa tietä kohti Torniota. Läheisen paloaseman takapihalla oli vanha linja-auto, jota lienee käytetty pelastusharjoituksissa rekvisiittana. Tämä yksilö lienee ehtinyt palvella vielä ”postiautona” ennen kuin tämä aikoinaan niin miellyttävä joukkoliikennepalvelu lakkasi olemasta.
Bussin luona lymynnyt pupu pinkaisi karkuun, mutta sain siitä kuitenkin kuvan otettua.
Jäätelötauko ja vähän ruokaostoksia Torniossa, ja sitten siirtyminen Ruotsin puolelle. Pian Haaparannan jälkeen tie käy aivan meren rannassa – en tiedä, onko tällä paikalla mitään erityistä nimeä, mutta lähistön tiennimien perusteella tämä voisi olla nimeltään Vuono.
Kalixissa jouduin sillan alle. Tai ei se joutumista ollut, vaan ihan tarkoituksella menin sinne pitämään taukoa, koska siinä paikassa yhdistyi kaunis jokimaisema ja varjo. Googlen kuvausauto on saanut tuosta paikasta otetuksi varsin kauniita kuvia lokakuisena aamuna 2009. Minä tyydyin kuvaamaan vain siltarakenteita.
Seuraava pysähdyspaikka oli Töressä sijaitseva viehättävä levähdyspaikka.
Siistit vessat käsienpesumahdollisuudella ovat harvinaista herkkua matkalaiselle. Paikka kelpaisi hyvin myös yöpymiseen matkailuautossa tai -vaunussa, mutta tienpitäjäkin on tämän hoksannut, ja päättänyt kieltää moisen. Ihan asiallinen kielto, sillä lyhyen matkan päässä kumpaan tahansa suuntaan (Kalix pohjoisessa ja Luulaja etelässä) on majoittumiseen paremmin sopivat, hyvin varustetut leirintäalueet.
Tällaisella matkailuautolla voisi etsiä yöpymispaikan myös vähän haastavampien kulkuyhteyksien takaa.
Perillä Luulajassa. Majapaikaksi olin valinnut tällä kertaa Gammelstad Gästhemin.
Valitsemani yösija osoittautuikin vallan loistavaksi valinnaksi. Ensinnäkin paikan sijainti Gammelstadin kirkkokaupungissa on mitä miellyttävin – ainakin, jos arvostaa vanhan ympäristön säilyttämistä. Toiseksi siellä on tarjolla monen tasoista majoitusta: halvimmalla pääsee, jos majoittuu neljän hengen retkeilymajahuoneeseen (200 SEK/henkilö), mutta eivät hotellihuoneetkaan kalliita ole. Minä yövyin yhden hengen huoneessa, josta aamiaisineen maksoin 500 SEK. Yksi selitys edulliselle hintatasolle on se, että illalla paikalla ei ollut lainkaan henkilökuntaa. Olin saanut huoneen varauksen yhteydessä ovikoodin, jolla pääsin ulko-ovesta sisään, ja aulassa odotti opaste, joka kertoi, missä huoneeni on. Huoneen ovi oli auki, ja avain löytyi pöydältä.
Lisää positiivisia asioita: huone oli varustukseltaan vaatimaton, mutta yksi tärkeimmistä, eli kunnon ikkunaverho sieltä löytyi – minä en nuku hyvin, jos huoneessa on liian valoisaa. Ja etelän maista tulevalle turistille kesäyön valkeus voi olla vielä vaikeampi asia. Ja lisää: koska samoissa tiloissa on sekä hotelli että retkeilymaja, on kaikkien asiakkaiden käytössä keittiö ruokailutiloineen. Minäkin valmistin tuossa itselleni päivällisen.
Kierrätys oli järjestetty asianmukaisesti.
Iltakävelyllä tutustuin läheiseen teollisuusalueeseen. Sellaista voi moni pitää ankeana kävelypaikkana, mutta noilta alueilta löytyy usein kaikenlaista jännää. Niinkuin nytkin. Tässä hauskan näköinen tuuletin erään rakennuksen katolla.
Kyseisessä rakennuksessa toimi mielenkiintoinen yritys: seinässä olevassa taulussa lukee ”INDEX Braille Printer Company”. Nyt siis tiedän, mistä pistekirjoitustulostimia saa.
Naapurissa puolestaan oli urkutehdas.
Läheisen kuljetusfirman pihassa oli parkissa tällainen perävaunu, joita ei Suomessa pahemmin harrasteta.
Mikä on mielestäni hölmöä, sillä tällaisten käyttö lisäisi liikenneturvallisuutta. Vaunun kyydissä on kahdenkymmenen jalan kontti, eli pituutta sillä on noin kuusi metriä. Suomalaisessa täysperävaunuyhdistelmässä on yleensä vetoautossa tilaa yhdelle tällaiselle, ja perävaunussa kahdelle. Täysperävaunuyhdistelmä taittuu kahdesta kohdasta – vetoaisan etupäästä ja perävaunun etuakselin kohdalta – jolloin se menee helposti linkkuun. Jos nuo kuormat vaihdettaisiin toisin päin, eli vetoautoon kaksi konttia ja perävaunuun yksi, olisi tuloksena vain yhdestä kohdasta taittuva yhdistelmä, joka olisi vaikeissa olosuhteissa helpommin hallittava. ”Mutta silloinhan vetoautosta tulee liian pitkä”, sanovat tämän ajatuksen vastustajat. Miten sen nyt ottaa: kuormatilan pituus 2 x 20 jalkaa = 40 jalkaa eli noin 12 metriä. Siihen ohjaamo päälle eli lisätään 2,5 metriä. Yhteensä 14,5 metriä, eli sama pituus kuin 3-akselisella linja-autolla. Ei siis mikään mahdottomuus.
Kävely jatkuu. Rautatieharrastaja tietysti toivoi näkevänsä junia, ja toive toteutuikin – tosin vähän huonolla hetkellä, eli olin väärällä puolella siltaa, ja jouduin ottamaan kuvan tästä IORE-vetoisesta malmijunasta vastavaloon.
Sitten takaisin kirkkokaupunkiin, jota tyydyin tällä kertaa ihailemaan vain tämän iltakävelyn verran – sinne voisi joskus mennä vaikka koko päiväksi.
Seuraavana aamuna jatkoin rautatieteemalla eli kävin Luulajan rautatieasemalla. Tässä taajamajuna Kiirunaan. Vaunujen töhriminen näkyy täällä olevan huomattavasti suurempi ongelma kuin Suomessa.
Työkonekäyttöön otettu veturi on maalattu työkoneväreihin.
Suomessa VR:ää on kritisoitu maisemasta huonosti erottuvasta – ja siten liikenneturvallisuuden kannalta arveluttavasta – vihervalkoisesta värityksestä. Enpä tiedä, onko tämä kokomusta sen parempi.
Musta bistrovaunu.
Musta makuuvaunu.
Myös Luulajassa onnistuin videoimaan junan – olin paikalla juuri sopivasti, kun Göteborgista lähtenyt yöpikajuna saapui perille.
Rautatieaseman lähellä on linja-autoasema, ja sen lähellä puolestaan parkkipaikka, jossa tämä rahtiperällä varustettu yksilö odotti seuraavaa keikkaa. Tällaisia busseja näkyy kulkevan varsin lyhyin vuorovälein Haaparannan eteläpuolella, osa niistä menee Uumajaan asti.
Sitten oli aika lähteä kotia kohti. Pysähdyin jälleen Tören levähdyspaikalla, jossa pari norjalaisturistia oli katsonut asialliseksi pestä matkailuautonsa. Lienevät norjalaiset sukua saksalaisille ainakin toimintavoista päätellen.
Mieleen juolahti, että jospa ajaisin Tören ja Kalixin välillä vähän matkaa pikkuteitä pitkin. Kunnollista karttaa ei ollut mukana, joten korjasin puutteen ottamalla kuvan levähdyspaikan kartasta. Harmi vain, että tienviitoissa oli aivan eri tekstit kuin mitä odotin, joten risteys, josta olisi pitänyt kääntyä, meni ohi, enkä sitten viitsinyt enää kääntyä takaisin.
Yksi mutka jäi siis tekemättä, mutta teinpä toisen. Parin vuoden takaa muistin Haaparannan lähellä olevan Seskarön saaren kauniiksi paikaksi, joten kävin siellä. Paitsi että itse saari on viehättävä, on jo matkalla sinne hienoja maisemia. Parhaat maisemat avautuvat tämän sillan huipulta – olisipa tienpitäjä raskinut rakentaa tuohon korkeimmalle kohdalle pysäköintilevikkeen, niin olisin saanut hienoja kuvia. Nyt ne jäivät ottamatta, sillä kapealla sillalla ei ole turvallista pysähtyä edes hetkeksi.
Saaressa ajoin niin pitkälle kuin pääsin – tässä kohdassa yleinen tie päättyy.
Pikkuisen takaisin päin palaamalla löytää tien, jota pitkin pääsee venesatamaan.
Jos veneily ei kiinnosta, voi kääntyä kannoillaan 180 astetta ja nauttia näistä seesteisistä saaristomaisemista.
Haaparannassa ajelin vielä rannan kautta. Kuvassa näkyvät sillat ovat jo Suomen puolella, kameraa lähempänä kevyen liikenteen silta ja sen takana valtatien 29/E4 silta.
Tässä puolestaan Ruotsin ja Suomen välinen rautatiesilta.
Tämmöinen pikku Hymer olisi kiva.
Tornion jälkeen olin taas vähän huolimaton, ja ajauduin vahingossa moottoritielle. Se hyvä puoli siinä oli, että saatoin pitää tauon Luukkaankankaan levähdyspaikalla, joka on noin periaatteessa ihan hyvä, mutta vähemmän pusikoita siellä saisi olla. Nyt se on vähän turhan suojainen paikka – pensaikot suojaavat tuulelta, joka veisi sääsket pois, minkä lisäksi ne tarjoavat hyvää näkösuojaa erinäisille epämääräisille toimille, joiden seurauksena paikka oli huomattavastikin nuhjuisempi kuin vaikkapa Tören vastaava. Tällaista kallista konetta en minä kyllä jättäisi tuonne – tuossa ilkivallantekijät pääsevät aika vapaasti mellastamaan.
Vanha tie on hiljainen – kuvanottohetkellä ei kummassakaan suunnassa näkynyt ainuttakaan autoa.
Lopetetaan tämä kertomus rautietieaiheeseen – monesti Oulun ja Kemin väliä ajellessa on käynyt mielessä, että voisi poiketa katsomaan, miltä Myllykankaan liikennepaikka näyttää junan ulkopuolelta katsoen. Nyt se tiedetään – ei paljon miltään.
