Jatketaan elämäntapakävelijä-teemaa. Tällä kertaa menen rautakauppaan ostamaan purkillisen AquaClou-petsilakkaa. Sitä ei Oulusta saa muualta kuin Bauhausista, jonne on kotoani kymmenen kilometriä. Siis varsin passeli käyntikohde tammikuisen lauantai-iltapäivän pakkassäässä.
Älköön lukija huolestuko siitä, että nämä kirjoitukseni pyörivät tällä hetkellä enimmäkseen kävelyteeman ympärillä – kyllä niitä retkikertomuksiakin vielä tulee. Juuri nyt minulla vain ei oikein ole mahdollisuutta lähteä kunnon yöretkelle. Yrittäjän vapaa-aika on rajallinen ja kun varsinkin ahkion kanssa tehtäviin yöretkiin liittyy runsaasti nysväämistä sekä ennen lähtöä että kotiinpaluun jälkeen, en jaksa innostua kaiken tuon vaivan näkemisestä vain yhden tai kahden yön pituisen retken vuoksi. Tällaisen retken toteuttamiseen hupenisi käytännössä kaikki tavallisen viikonlopun vapaa-aika, ja kun päivätyöni omalla huonekaluverstaalla on fyysisesti suhteellisen raskasta, olen nähnyt viisaaksi pyrkiä siihen, että viikonloppuihin jää aikaa myös ihan oikealle lepäämiselle.
Vuodenvaihteessahan minä yritin tehdä kolmen yön pituisen retken, mutta suksen siteen rikkoutuminen pakotti keskeyttämään tehtävän. Oma vaikutuksensa tilanteeseen on myös pilkkiharrastuksella – jos viikonlopuksi tulee mukava sää, käytän vapaapäiväni ennemmin pilkkimiseen kuin ahkion kiskomiseen. Ainakin nyt alkutalvesta, kun noita pilkkireissuja ei vielä kovin monta ole ehtinyt olla.
Mutta tosiaan rautakauppaan olen nyt menossa. Minulla on nyt menossa yhdenlainen testi – haluan selvittää, missä määrin pärjään ilman autoa. Auto on olemassa ja käytettävissä lähes joka päivä, mutta en haluaisi sitä käyttää yhtään enempää kuin on oikeasti välttämätöntä. Tavallisena työpäivänä en autoa tarvitsekaan. Koska haluan kävellä töistä kotiin, olen ottanut tavaksi mennä töihin linja-autolla. Yleensä minun ei tarvitse viedä mukanani verstaalle kuin lounas- ja välipalaeväät, ja niiden kuljettamiseen riittää pieni reppu. Joskus kuljetettavaa on enemmän – saatan tarvita verstaalle rautakaupasta jotain pientä kuten liimaa, maalia tai muuta vastaavaa. Nekin hankinnat pystyn yleensä tekemään ilman autoa. Tämän mahdollistaa Välivainion K-rauta, jossa voin pistäytyä helposti töistä kotiin kävellessäni – siitä ei tule kuin muutama sata metriä ylimääräistä kävelyä.
Aivan kaikkea en Välivainiolta saa, ja nyt on siis haettava sitä petsilakkaa. Ostospäiväksi valikoituu lauantai, tammikuun yhdeksästoista päivä. Sää on rautakauppakävelyä ajatellen oivallinen: pakkasta kuusitoista astetta, tyyntä, lievästi pilvistä ja silloin tällöin leijailee pilvistä jokunen kevyt pakkaslumihiutale. Lounaan jälkeen lähden kävelemään.
Merikosken voimalaitoksen yläkanavaa seurailevalla kevyen liikenteen väylällä ei ole virallista talvikunnossapitoa, mutta reitti on sen verran suosittu kävelijöiden keskuudessa, että tie pysyy kulkukelpoisena myös ilman aurausta. Kanavasta nouseva kosteus kuorruttaa puut kauniisti.
Reittini kulkee keskustan läpi, mutta pian sen selvitettyäni pääsen viehättävälle metsäpolulle. Polku menee aivan rautatien varressa.
Yhden junan ohimarssista kerkisin kuvata videopätkän. Video avautuu kuvaa napsauttamalla.
Tätä lähdin hakemaan. Tuote on nimeltään petsilakkaa, mutta ei tässä värittömässä versiossa mitään petsiä ole – ihan pelkkää lakkaa se minun mielestäni on. Sopivalla tekniikalla levitettynä tällä saa aikaan tosi kauniin pinnan.
Kotiin päin kävelen hiukan eri reittiä, mutta löydän sieltäkin metsäpolun.
Kahvitauko on olennainen osa kävelyä, ja parhaimmillaan se on rähmäpullan kera. Nämä pysähdyn nauttimaan Hiirosen Nesteellä.
Sinisen hetken koittaessa olen Karjasillalla. Tämä rauhallinen katu on nimeltään Artturintie.
Rautakauppareissu alkaa olla loppusuoralla. Kun kuvassa näkyy saastuttava tehdas ja muutakin rakennettua kaupunkiympäristöä, ei luonnonystävä voi sanoa maisemaa kauniiksi. Mutta ei tämä nyt ihan kamalakaan ole.
Ja tässä se loppusuora. Kuvassa on siis se sama Merikosken voimalaitoksen yläkanavan vieressä kulkeva kevyen liikenteen väylä.
Tässä reittini. Menomatka punaisella, paluumatka sinisellä. Molemmat pituudeltaan noin kymmenen kilometriä.