Ailigastunturin huiputus

Kesän 2014 Lapin-matkani pääkohteeksi valikoitui Karigasniemen kylän lähellä sijaitsevan Ailigastunturin korkein huippu, Láŋká, joka kohoaa 620,2 metrin korkeuteen. Olen tullut Karigasniemelle pyörällä Inarista ja leiriytynyt eilen illalla Tenorinne -leirintäalueelle. Huomenna matkani jatkuu linja-autokyydillä Ivaloon. Ailigastunturin nimestä näkee muuten monta erilaista kirjoitusasua – kartoissa suomenkielinen nimi on yleensä Ailikas, mutta esimerkiksi Karigasniemellä sijaitsevan Skalonjuovččan retkeilyreitin opastaulussa käytetään muotoa Ailigastunturi. Saamenkielinen kirjoitusasu on Áilegas. Eri vaihtoehdoista minua eniten miellyttää reittiopastaulussa käytetty muoto, joten puhun sitten Ailigastunturista. 

Voisin aloittaa retkeni pyöräilemällä tunturiin nousevan polun alkupäähän, mutta olen päättänyt pitää tänään pyöräilystä välipäivän. Lähden siis kävelemään. Olen pakannut mukaani päivärepun, jossa on vaatetta sekä kylmyyden että sateen varalta, ja evästä, joka muodostuu pähkinöistä, rusinoista ja poron kuivalihasta. Kamerat tietysti myös mukana ja kännykkä. Ja kartta. Juotavaksi varaan mukaani puolitoista litraa vettä.

Retki alkaa neljän ja puolen kilometrin mittaisella asfalttiosuudella, jonka päätepiste on erittäin helppo havaita: ensimmäinen P-paikka Karigasniemeltä tultaessa tien oikealla puolella. Siitä vasemmalle, kohti tunturia, lähtee soratie, jonka vasemmalla puolella on punainen rakennus. Autolla liikkuva voi joko jättää auton tähän tai jatkaa vielä soratietä pitkin 1,6 km päässä olevalle lukitulle puomille. Puomin luona on pieni levike, johon mahtuu parkkiin muutama auto.

Minä en kävele aivan sinne asti, koska parisataa metriä aiemmin tieltä erkanee polku, joka lähtee nousemaan suoraan kohti huippua. Polun alkukohdan tunnistaa helposti siitä, että soratietä seuraillut sähkölinja päättyy tuossa kohdin ja kaapeli siirtyy kulkemaan maan alla. 

Polun alussa on pieni, helposti ohitettava märkä kohta, ja sen jälkeen eteneminen on varsin helppoa. Polun jyrkkyys on alussa kymmenen prosentin luokkaa, mutta korkeuskäyrät tihenevät vähitellen ja juuri ennen huipulle saapumista on jyrkin, noin 30-prosenttinen osuus. Siinä kohden polku tosin hupenee näkymättömiin, ja kulkureittiä saa jonkin verran hakea kivikon seasta. Noin polun puolivälissä tulee kaksi retkeilijää vastaan ja toinen kaksikko on menossa ylöspäin parin sadan metrin etäisyydellä vasemmalla kulkusuuntaani katsottuna. 

Alueen ilmakuvissa polku ei juurikaan erotu – sen sijaan niissä näkyy suora, vaalea viiva. Siinä kohtaa menee ura, johon sähkökaapeli on upotettu, ja kun ura on täytetty, on siihen jäänyt päällimmäiseksi vaaleaa kiviainesta, jossa maanpintaa muutoin hallitseva varvikko ei kasva.

Tällä etelän puoleisella rinteellä on muutama painanne, jossa on vielä nytkin, kesäkuun viimeisenä päivänä, lunta. Oikea kiipeämissuunta on helppo säilyttää, koska tunturin laella oleva tv-masto näkyy melkein joka paikkaan. Vain kaikkein jyrkimmän kohdan alla se katoaa vähäksi aikaa näkyvistä.

Jyrkimmän kohdan jälkeen nousu loivenee huomattavasti ja tunturin korkeimmalla kohdalla oleva monikulmiopiste on etelästä päin tultaessa 120 metriä ennen mastoa. Tunturin pitkulaiselle laella, joka on itä-länsisuunnassa noin sata metriä leveä ja pohjois-eteläsuunnassa noin kolmesataa metriä pitkä, on kiviröykkiöitä. Epäilen, että ainakin osa röykkiöistä on ajattelemattomien tunturissakävijöiden kasaamia. Tällaiset – tai mitkä tahansa muutkin – ihmisen maastoon huvikseen tai typeryyttään jättämät jäljet eivät ole hyvä asia. Jotkut suosittelevat tällaisten röykkiöiden hajottamista. Itsekin ajattelin ensin niin, mutta sitten asioista paremmin perillä olevat tahot valistivat minua: röykkiöistä osa voi olla hyvinkin vanhoja, mahdollisesti arvokkaita muinaisjäännöksiä, ja sellaisiin ei pidä missään nimessä kajota. Jos et siis ole varma, saako röykkiön purkaa, älä koske siihen. Voit muuten tietämättömyyttäsi aiheuttaa korjaamattoman vahingon.

Monikulmiopisteen ja tv-maston välille on kasattu kivistä soikea, muurin tapainen rakennelma, jonka sisällä on nuotiopaikka ja pari lankkua istumista varten. Tätä rakennelmaa voi pitää hyvinkin hyödyllisenä: nyt ihmiset eivät niin herkästi virittele nuotioitaan minne sattuu, vaan vain tähän yhteen paikkaan. Muurin sisäpuolella on tiiliskiven alla myös alumiininen laatikko, jossa on vieraskirja. Kirjaan oman käyntini siihen.

Sopivasti juuri, kun olen ottanut haluamani kuvat tunturin huipulla, saapuvat toiset kiipeilijät sinne. Näytän heille, missä korkein kohta on, ja tarjoudun ottamaan heidän kamerallaan kuvan heistä. Tilanteen ikuistamisen jälkeen he tarjoavat minulle kupillisen kahvia termospullostaan, ja minä puolestani tarjoan heille kuivalihaa. Etelän ihmiset – Kouvolasta – vierastavat tätä Lapin herkkua sen verran, että eivät tohdi ottaa tarjoustani vastaan. Juttelemme hetken, minkä jälkeen jätän heidät ottamaan lisää kuvia ja siirryn itse nuotiopaikalle tuulensuojaan syömään eväitäni.

Olen jo ylöspäin tullessani päättänyt, että palaan tietä pitkin. Rinne ei ollut mitenkään erityisen vaikea kiivettävä, mutta alaspäin on aina hankalampi tulla ja väsyneillä jaloilla kuljettaessa kompurointivaara on myös hyvä ottaa huomioon. Tietä pitkin reitti on pitempi – se lähtee mastolta ensin koilliseen ja laskeutuu samalla 150 metriä alemmas, kaartaa sitten luoteeseen ja sen jälkeen lounaaseen, ja nousee uudelleen 70 metriä ylemmäs ennen kuin alkaa lopullisen laskeutumisensa kohti isoa tietä. 

Suunnilleen laskeutumisen puolivälissä huomaan tien länsipuolella pienen kurun, ja päätän käydä sitä katsomassa. Se on tieltä vain 150 metrin päässä ja tässä kohden maan pinta on helppokulkuista kanervikkoa. Maassa on jotain, mikä ei siihen kuulu – tässä taitaa olla tv-maston vanhan kaapelin alapää. Sen vieressä on myös lähes maanpinnan tasalta poikki sahattuja sähkölinjan puupylväitä. 

Kurussa on vielä lunta, ja lumen sulamisvesi virtaa kurun pohjaa pitkin lounaaseen. Vesi on kylmää ja kirkasta, mutta koska lumi on tähän aikaan kesästä jo melko likaisen näköistä, en uskalla maistaa vettä. Seuraan puroa – joka on nimeltään Láŋkkája – vähän matkaa ja löydän silmiähivelevän kauniin pienen lammen, johon puro laskee parimetrisen putouksen kautta. Lammesta vesi virtaa edelleen alemmas, yhtyy muihin pikku puroihin, ja niistä muodostuu Vuopmanjohka, joka laskee Inarijokeen hieman Karigasniemen kylän eteläpuolella.

Lampi on niin kaunis, että en haluaisi lähteä jatkamaan matkaa ollenkaan. Mutta ei auta, lähdettävä on. Tästä puolentoista kilometrin päässä palaan tulomatkan jäljilleni. Vielä on kuljettava kilometrin verran soratietä ja sitten neljä ja puoli kilometriä kylälle, jossa palkitsen itseni poronkäristyksellä ja kylmällä oluella. 

Retki on ollut hieno kokemus – ainoa varjopuoli on, että jalkani kipeytyi taas kerran aika kovasti. Siinä tosin on se hyvä juttu, että nyt huomasin yhden asian, johon minun on kiinnitettävä huomiota kävellessäni. Plantaarifaskiittiin liittyvä kipu tuntuu erityisesti kantapään sisäreunassa, ja kun yritän varoa sitä, astun jalan ulkosyrjällä. Tällöin jännitän koko jalkaterääni väärään asentoon ja sen seurauksena se kipeytyy kauttaaltaan. Jatkossa yritän tarkkailla askellustani ja pitää huolen siitä, että vaikka kantapään sisäreunassa vähän kipua tuntuukin, säilytän jalan asennon oikeana. Jospa se edesauttaisi tämän sitkeän vaivan nujertamisessa.



Kymmenen prosentin nousu heti Karigasniemeltä lähdettyä.

Puurajan tuntumassa koivu on vallitseva puulaji.



Sähkölinja muuttuu maakaapeliksi – hyvä maamerkki osoittamassa polun alkukohtaa.



Tehtävä tarkkasilmäisille: etsi kuvasta kaksi vastaantulijaa.



Huipun lähellä nousu jyrkkenee välillä niin, että masto häviää näkyvistä.



Porot eivät tällä rinteellä viihdy, mutta riekkoa ei jyrkkyys haittaa.



Etelärinteen lumisia painanteita.



Näkymä Karigasniemen suuntaan, kuvattu rinteen jyrkimmän kohdan juurelta.



Näkymä Karigasniemen suuntaan, kuvattu huipulta.



Erotusaita ja rakennuksia neljän kilometrin päässä huipulta itään. Kuvan vasemmassa reunassa häämöttää Luomusjärvi, jonka koillispuolelta (kuvan vasemman reunan ulkopuolella) alkaa Kevon kanjoni.



Tällaisia kivitorneja tunturin laella on monta.  



Tuulensuojainen taukopaikka huipulla.



TV-masto.



Vieraskirja.



Inarijoen laakso.



Taivaanrannassa tuntureita Norjan puolella.



Paluumatkalle lähden tietä pitkin.



Ailigastunturilla on Láŋkán lisäksi muitakin, sitä matalampia huippuja, jotka sijaitsevat Láŋkán koillispuolella.



Láŋkán pohjoisrinnettä ja taustalla Norjan tunturit.



Tällaiseen maastoon voisi hyvin tulla myös talvella. Rinteet ovat enimmäkseen melko loivia – kunhan ei aivan korkeimmalle kohdalle pyri – ja tarvittaessa pääsee helposti puurajan alapuolelle suojaan, jos tuuli yltyy avotunturissa liikaa.



Tien pinnalla on paljon irtosoraa, joten sinne ei ilman nelivetoa kannattane tulla. Eipä sille kyllä pääsisikään, sillä puurajan kohdalla tiellä on lukittu puomi.



Vanha sähkökaapeli ja sähköpylvään tynkä.



Kuru, josta Láŋkkája -puro saa alkunsa.



Láŋkkájan lampi. 



Láŋkkája virtaa kurussa alaspäin ja kerää matkan varrella mukaansa lisää vesiä. Alempana virran nimi muuttuu Vuopmanjohkaksi ja lopulta se laskee Inarijokeen.



Lapin kesä on lyhyt, mutta intensiivinen: yhtäällä vielä lumi sulaa ja toisaalla on mustikanraakileita.



Paluu puurajalle. Tien katkaiseva puomi on juuri puurajan kohdalla, ja siellä on myös pieni levennys, jonne auton voi jättää parkkiin tunturissakäynnin ajaksi.



Satunnainen haahuilija kiipeää Ailigastunturille from Tapani Kunnas on Vimeo.

Lángkkája-puro Ailigastunturilla from Tapani Kunnas on Vimeo.