Kikkarikokemuksia

Menneen talven lumet ovat täällä Perämeren Pariisissa sulaneet jo siihen malliin, että hiljattain ostamani kikkari on päässyt päivittäiseen käyttöön.

Ai mikä kikkari?

No kikbaik. Kickbike. Potkupyörä. Se minun uusi työmatkakulkuneuvo. Kikkari -nimityksen olen oppinut Facebookin ”Kickbike – Suomi” -ryhmästä (suljettu ryhmä, jonka keskusteluja pääsee lukemaan vain liittymällä ryhmään).

Kickbike ei muuten ole kickbike, vaan Kickbike. Siis erisnimi. Se on yhden valmistajan nimi heidän tuotteelleen. Yleisnimi on footbike. Tai sitten ei ole. Wikipedian mukaan sekä kickbike että footbike ovat myös tuotenimiä. Ota tästä nyt sitten selvää.

Jollain nimellähän tätä keksintöä pitää kutsua, joten olkoon se nyt se kikkari, kunnes löytyy parempi nimitys.

Virallisesti avasin kikkarikauteni maanantaina, huhtikuun kuudentenatoista päivänä. Potkuttelin aamulla kotoa Tuirasta kouluun Pikisaareen, noin kaksi kilometriä. Koulupäivän jälkeen en halunnut tulla suoraan kotiin, vaan kävin hakemassa vauhtia Nallikarista, josta tämän artikkelin otsikkokuva on. Tällä reitityksellä kotimatkan pituudeksi tuli seitsemän kilometriä, joten päivän kokonaisajomatka oli yhdeksän kilometriä. Ei vielä mikään varsinainen urotyö, mutta jostainhan sitä pitää aloittaa.

Tarkkasilmäinen lukija huomannee pienen eron hankintapäivänä otetun kuvan ja tämän artikkelin otsikkokuvan välillä: tavarateline on tässä välissä vaihtunut. Muistin virkistykseksi tässä vielä se hankintapäivän kuva.

Tuo alkuperäinen tavarateline on Kickbiken oma malli, joka on suunniteltu ja tarkoitettu juuri näihin pyöriin. Mielestäni se jää kuitenkin kovin korkealle ja silloin lastatun pyörän painopistekin nousee korkealle – niin korkealle, että se voi jo vaikuttaa ajo-ominaisuuksiin haitallisesti, ja ainakin pyörän pysäköinti vaikeutuu varmasti. Kikkari itsessään on tosi kevyt – vain 10 kiloa – ja etulaukkujen ja mahdollisesti telineen päälle asetettujen tavaroiden myötä painoa tulee helposti toinen mokoma tai enemmänkin. Korkealle sijoitettuna tuollainen lisäpaino kippaa potkulaudan, jos pysäköinnin kanssa on vähänkin varomaton.

Ostin pyörään samanlaisen tavaratelineen kuin polkupyörässäni on. Tilasin telineen Bikesteristä ja kyse on jousitettuun etuhaarukkaan tarkoitetusta telineestä. Tässä etulaukut asettuvat kymmenkunta senttiä alemmas kuin alkuperäiseen telineeseen ripustettaessa.

Tästä kuvasta näkyy, miten telineen yläosa on kiinnitetty mukana tulevien kiinnikkeiden avulla etujarrun kiinnityspisteisiin. Nuo kiinnikkeet voisi laittaa myös toisin päin, jolloin tavarateline laskeutuisi kymmenisen senttiä alemmas, mutta tätä kokeillessani totesin telineen menevän silloin liian alas. Potkujalka saattaa osua telineeseen ripustettuihin laukkuihin ja lisäksi telineen alaosa asettuisi kiusallisesti etunavan pikalukitusvivun päälle.

Telineen alempi kiinnitys oli sekin toteutettavissa mukana tulleiden kiinnikkeiden avulla – tosin ruuvit ja mutterit loppuivat kesken ja jouduin hakemaan kaupasta lisää ennen kuin asennus oli valmis. Sen verran jouduin asennuksessa soveltamaan. Tässä kuvassa näkyy muuten myös etuhaarukassa oleva alkuperäisen telineen kiinnitysruuvi. Ne jätin paikalleen suojaamaan haarukassa olevia kierteitä.

Tässä etulaukut – Ortlieb Front Roller Classic – paikalleen asennettuina. Tämän telineen ainoa huono puoli alkuperäiseen verrattuna on, että tämän päälle ei ole mahdollista kiinnittää kuormaa. Tosin se taas nostaisi painopistettä, joten ehkä tämä huono puoli onkin todellisuudessa hyvä puoli.

Kaksi suunnitteluvirhettä olen pyörästä löytänyt. Toinen niistä on helposti korjattavissa ja toisenkin kanssa pystyy elämään, joten ei näistä yöunia tarvitse menettää.

Astinlaudan yläpinnasta suurin osa on maalattua metallia. Eihän sellaisessa pinnassa maali kestä ainakaan tällaisilla kevään kurakeleillä, kun pyörätiet ovat märän hiekoitussepelin peitossa ja joka kerta potkujalkaa vaihtaessa astinlaudalle tulee kengänpohjallinen märkää sepeliä.

Tämän ongelman olen ajatellut korjata maalaamalla astinlaudan päällyksen autojen helmapelteihin tarkoitetulla kiveniskumaalilla. Spraypurkki sellaista maksaa kahdeksan euroa ja aine sisältää myös sinkkiä, joten voisin kuvitella sen hidastavan ruostumista myös kalvon puhkikulumisen jälkeenkin.

Toinen suunnitteluvirhe on ohjaustangon kädensijoissa. Niiden kuviointi on aivan liian karkea. Kikkarilla ajettaessa huomattava osa ajajan painosta on käsien päällä, joten paljain käsin ajettaessa jo lyhyen ajamisen jälkeen käsissä näkyy tuo kädensijojen teksti punottavina painaumina. Karkea pinta myös tuntuu käsissä epämiellyttävältä.

Kädensijat ovat vaihdettavissa, mutta se on aika työläs operaatio. Arvelen voivani ratkaista tämän ongelman käyttämällä kämmenistä topattuja pyöräilyhanskoja. Sellaisia käytän usein ihan polkupyöränkin kanssa, joten rahanmenoa tämän ongelman ratkaisu ei aiheuta.

Muutoin tämä on tosi kiva ajopeli. Ja mitä kesäisemmiksi kelit käyvät, sitä kevyempää on ajaminen. Voidakseni seurata ajomatkoja (ja vähän nopeuksiakin) asensin pyörään kompuutterin.

Näitähän sanotaan polkupyörän ajotietokoneiksi. Kahteen langattomaan malliin tuskastuneena hankin polkupyörääni langallisen version ja se toimii moitteettomasti. Ostin kikkariin samanlaisen – tämänkin Bikesteristä.

Ajaminen tosiaan tuntuu koko ajan kevyemmältä, mikä johtuu ennen kaikkea siitä, että alan oppia oikean tekniikan. Olen myös löytänyt kehostani lihaksia, jotka eivät aiemmin ole erityisiä merkkejä olemassaolostaan antaneet – erityisesti sisäreisistä ja alavatsasta on ajeluiden jälkeen kuulunut hiljaista valitusta, joka enteilee voiman ja kestävyyden kehittymistä.

Pyörää kaupasta kotiin tuodessani tuntui siltä, että jo kävelyvauhtiin pääseminen on ylivoimainen tehtävä. Nyt päästelen tasaisella 12-15 km/h vauhtia ja tähän mennessä ajamillani matkoilla keskivauhti on ollut 12-13 km/h.

Iso vaikutus ajamisen kehittymiseen on ollut myös pienellä säädöllä.

Kikkarin takapyörän voi kiinnittää joko alempiin tai ylempiin kiinnityskohtiin. Tehtaalla tämä malli (Sport G4) saa takapyörän alempaan kiinnityskohtaan, mikä tuottaa astinlaudan alle noin kuuden sentin maavaran. Siirtämällä takapyörä ylempään kiinnityskohtaan pienenee maavara noin kahdella sentillä ja astinlauta painuu saman verran alemmas. Muutos edellyttää takalokasuojan tukiriukujen siirtämistä ylempiin kiinnityskohtiin ja myös takajarrua joutuu hiukan säätämään – vannejarrun kyseessä ollen tämä ei ole mikään vaikea homma.

Kahden sentin muutos kuulostaa pieneltä, mutta vaikutus ajettavuuteen on suuri. Ennen muutosta tuntui, että joudun kurkottelemaan potkujalalla ylettääkseni kunnolla maahan, ja astinlaudalla lepäävä jalka ei oikeasti saanut levätä, vaan polven lievän koukkuasennon vuoksi rasittui enemmän kuin koko ajan liikkuva potkujalka. Muutoksen jälkeen jalat eivät rasittuneet ollenkaan niin paljon, potkimisesta tuli tehokkaampaa ja ajonopeus kasvoi.

Toki tekniikkani on koko ajan kehittynyt ja kroppani tottunut uudenlaiseen liikkumiseen, mutta kyllä tämä pieni säätö silti tasoitti tietä mukavaan potkutteluun aika lailla.

Kikkarin hankintaa suunnitellessani minulla oli muutama ajatus sen käytöstä. Ovatko ne toteutuneet?

Työmatkat

Arvelin ajonopeuden kaupunkiolosuhteissa asettuvan suunnilleen kaksinkertaiseksi kävelyvauhtiin nähden. Tämä on jo toteutunut, vaikka pyöräteillä on vielä melkoisesti hiekkaa, joka syö ison osan potkutehosta. Ajovauhdin en usko merkittävästi kasvavan nykyisestä, mutta ajaminen varmasti kevenee sitä mukaa kuin kelit ja potkuttelukunto paranevat. Saavuttamani ajonopeus on kuitenkin sellainen, että kesän alussa kahdesta kilometristä kuuteen kilometriin pitenevä työmatkani on kuljettavissa kohtuullisessa ajassa.

Plantaarifaskioosin torjunta

Oletuksena oli, että jalkaterän-akillesjänteen-pohkeen alueelle kohdistuu potkutellessa sellaista venytystä, joka auttaa tämän vaivan torjunnassa. Ainakin toistaiseksi minulla on sellainen tuntuma, että näin juuri tässä tapahtuu.

Retkeily

Tästä ei vielä ole käytännön kokemusta sen enempää kuin mitä tavaratelineen asennuksen yhteydessä sovitin laukut telineisiin. Pieni takapakki tuli telineen vaihdon myötä sikäli, että alkuperänen ajatus ripustaa telttakäärö telineen päälle ei nyt ole toteutettavissa. Mutta arvelen kuitenkin pärjääväni. Etulaukkuihin mahtuu kaikki painava tavara – vesipullot, ruoka, ruuanvalmistus- ja ruokailuvälineet, työkalut, virtapankit sun muut sälät – ja reppuun pakattavaksi jää lähinnä vain isokokoinen, mutta kevyt tavara – teltta, makuualusta ja makuupussi sekä vaatteet.

Ajokauden avauspäivänä potkuttelin yhteensä yhdeksän kilometriä. Toinen ja kolmas päivä olivat kevyempiä, mutta neljäs päivä – jonka iltana tätä kirjoitan – potkuttelin kahdeksantoista kilometriä. Kikkarin hankintaa miettiessäni arvelin, että 40 kilometrin päivämatkat voisivat olla hyvä tavoite retkikäytössä. Rinkkaretkeni mitoitan maastosta riippuen 10-20 km päivämatkojen pohjalta, pyöräretkillä tavoittelen keskimäärin 60 km päivämatkoja. Sellaiset ovat mielestäni tällaiselle 50+ -ikäiselle äijälle sopivia tavoitematkoja, kun ei ole tarvetta leikkiä sankaria. Ne reissut ovat sitten ihan erikseen. 40 km päivämatkat eivät tunnu tähänastisen potkuttelukokemuksen valossa ainakaan ylimitoitetuita.

Tästä on hyvä jatkaa.