Kävelyllä auringonnoususta auringonlaskuun

”Nousin kanssa auringon / joen rantaa kulkemaan…” – näin voisin kuvailla huhtikuun 2018 pitkän kävelyni alkua Tuomittuna kulkemaan -kappaleen sanoja lievästi pahoinpidellen. On aurinkoinen lauantaiaamu ja olen herännyt kuudelta, syönyt lasillisen jugurttia pikkuaamiaiseksi ja lähtenyt puoli seitsemän maissa kävelemään. Aurinko on noussut parikymmentä minuuttia aikaisemmin.

Päivän kävelytavoite on 55 kilometriä. Olen suunnitellut reitin, joka kulkee aluksi Oulujoen vartta parin kilometrin verran ja kaartaa sitten kohti Haapalehdon Shelliä, jossa aion nauttia varsinaisen aamiaiseni. Lämpötila on sen verran pakkasella, että edellisten päivien vesisateiden sulattama lumi ja siitä muodostunut sohjo on monin paikoin jäätynyt rosoiseksi pinnaksi, jolla käveleminen on vaivalloista. Minulla on mukana liukuesteet, mutta en vielä ota niitä käyttöön, sillä tien pinnasta on kuitenkin tässä alkumatkasta aika iso osa jo kuivahtanut. Osa pyöräteistä on myös aurattu sellaisella terällä, joka rikkoo jäisen pinnan ja tekee siitä tasaisen ja luistamattoman.

Shellillä valitsen aamiaisekseni kinkkuruisleivän, kupillisen kahvia ja lasillisen vettä, ja istun ikkunapöytään. Syödessäni kuuntelen läheisessä pöydässä istuvan äijäporukan juttuja, jotka ovat vähintäänkin viihdyttäviä, mutta joita ei kannata tässä toistaa. (Likaisen mielikuvituksen omaaville lukijoille todettakoon, että jutut eivät ole sillä tavoin ”viihdyttäviä” kuin ehkä ajattelette, vaan ihan oikeasti hauskoja.)

Aamiaistauon jälkeen jatkan matkaa suhteellisen tuttua reittiä ensin vähän matkaa Haapalehdon puolella, sitten alitan ison tien ja siirryn Myllyojan puolelle ja jatkan Kirkkokankaan ohitse Poikkimaantien vieressä kulkevalle pyörätielle. Maikkulan ohituksen jälkeen saavun Neste Oulun Baarin luokse, mikä tarkoittaa taukoa. Sieltä saisi erinomaisia hampurilaisia, mutta kello on aivan liian vähän lounastaukoa ajatellen: vasta kaksikymmentä yli yhdeksän. Pidän siis vain kahvitauon. Mieli tekisi rähmäpullaa, mutta niitä täällä ei edelleenkään ole tarjolla. Joudun tyytymään munkkirinkilään.

Mihinkäs sitten. Olen tehnyt alustavan reittisuunnitelman Google Mapsin avulla ja sen mukaan seuraava kiintopiste on kauppakeskus Zeppelin Zempeleessä; sieltä matka jatkuisi Ketolanperän kautta Tupoksen ABC:lle ja sieltä sitten jokseenkin suorinta mahdollista tietä Zempeleen keskustan kautta kotiin.

Aivan tarkasti en tämän suunnitelman mukaan etene. Esimerkiksi Iinatin kumpareet olin ajatellut ohittaa etelän puolelta, Metsokankaan kautta, mutta päätänkin mennä kumpareikon kautta. En ole koskaan käynyt siellä, enkä tiedä, pääseekö sieltä läpi.

Pitkät kävelyni ovat muutoin aika yllätyksettömiä, mutta lähtemällä tällaisille harhailuille saan retkeeni kiinnostavuutta. Mitään sen kummempia riskejä tällaiseen ei liity. Pahin, mitä voisi tapahtua, olisi, että päätyisin umpiperään ja joutuisin palaamaan takaisin hakemaan uuden reitin. Siinä tulisi jonkin verran ylimääräistä kävelyä, jonka voisin halutessani kompensoida oikaisemalla reittiä jossain myöhemmässä vaiheessa.

Kuljen kahden suurimman kumpareen välistä ja jatkan matkaani kohti matalampia kumpareita, joiden rakentaminen on vielä kesken. Nämä ovat kai jotain työmailta ylijääneistä maa-aineksista kasattavia kumpareita, ja ne muuttavat vielä muotoaan. Kunhan kaikki on valmista ja nurmikko kasvaa, saadaan tänne melkoinen teletappimaa. Tie kapenee ja jatkuu uusille kumpareille. Huomaan polun, joka lähtee kiinnostavaan suuntaan. Voisiko tuota pitkin päästä jonnekin?

Kyllä voisi. Mutta ei nyt. Parisataa metriä polkua kuljettuani saavun ojalle, joka on keskitalvella ollut ylitettävissä, mutta nyt ojassa olevan veden päällä oleva jää on muuttunut epämääräisen näköiseksi sohjoksi. Ehkä sen alla on vielä kantavakin jääkerros, mutta en lähde ottamaan riskiä. Palaan takaisin tielle ja lähden kiipeämään uusille kumpareille. Pääsisikö täältä läpi?

Maassa on lupaavan näköisiä kengänjälkiä: tästä on kävelty kulkusuuntaani vastaan. Siis joku on tullut sieltä, mihin minä olen menossa, eli alkaa vaikuttaa todennäköiseltä, että tästä pääsee läpi.

Ja niin pääseekin. Kumpareiden toisella puolella tie kapenee poluksi, mutta säilyy kulkukelpoisena perille eli Navettakankaan ja Vasikkaniityn välissä menevälle kevyen liikenteen väylälle asti. Tästä matka jatkuu kohti Navettakangasta. Näitä Navettakankaita on Suomessa kuusikymmentäneljä kappaletta ja niistä kahdeksan on Oulussa. Näistä kahdeksasta tämä on nyt neljäs, jossa käyn. Ken haluaa löytää ne muut, voi etsiä paikat Maanmittauslaitoksen Karttapaikka -palvelusta, eli samasta, johon nämä retkikertomuksissani olevat karttalinkit viittaavat.

Olipa kiva harhailu! Nyt jaksan taas kohdata toinen toistaan samannäköisemmillä omakotitaloilla täytetyn kaupunginosan – tämä taitaa olla nimeltään Metsokangas. Rapistelen menemään – nastat ovat olleet kengissä kahvitauosta saakka – jäisillä pyöräteillä. Oli kyllä hyvä, että otin nuo liukuesteet mukaan. Ilman niitä olisi käveleminen paljon raskaampaa, kun joutuisin varomaan melkein joka askeleella, etten liukastuisi.

Tällaiset kengänpohjan päälle vedettävät liukuesteet ovat kätevät, mutta kun olosuhteet vaihtelevat koko ajan, saan olla ottamassa niitä pois ja laittamassa takaisin vähän väliä. Muistelen nähneeni mainoksia nastakengistä, joissa on nuppi, jota kiertämällä nastat saa kengänpohjasta ulos ja taas takaisin sisään. Sellaiset olisivat kätevät. Ehkä ensi talveksi harkitsen hankkimista.

Alkaa olla lounasaika. Tarkoitukseen sopiva paikka, Ouluntullin Neste, on jo lähellä. Sinne siis.

Tai sopiva ja sopiva. Ehkä pilvisenä päivänä voisi olla, mutta auringon paistaessa paikka on kaukana miellyttävästä. Valtavat ikkunat päästävät paahteen sisälle ja lämpötila on varsinkin tällaiselle tuntikausia ulkona olleelle aivan liian korkea. Lisäksi kokovalkoinen sisustus on niin kirkas, että kännykän näyttöä ei tahdo pystyä lukemaan.

Ruoka, jonka syön noutopöydästä, on kyllä hyvää.

Syönnin jälkeen matka jatkuu aluksi ilman nastoja. Kokkokankaantietä reunustava kevyen liikenteen kaista on niin suureksi osaksi sula, ettei liukastumisvaaraa ole. Lisäksi vähäisen autoliikenteen ansiosta voin siirtyä pahimmissa paikoissa ajoradan reunaan.

Reittiä suunnitellessani ajattelin, että voisin pysähtyä Zeppelinissä tai sen lähellä välipalatauolle. Tämä pitstoppi jää kuitenkin väliin, koska olen vielä lounaasta niin täynnä, etten jaksa edes ajatella syömistä. Viiden kilometrin matkalla ei ehdi tulla nälkä. Seuraava välipalapaikka olisi Tupoksen ABC:llä, jonne on Zeppelinin kohdalta noin kaksitoista kilometriä – jos kuljen alkuperäisen suunnitelmani mukaista reittiä. Alan harkita reittimuutosta. Näissä sää- ja keliolosuhteissa Välikorven kautta kulkeva tie voi olla ikävässä kunnossa. Oletan sen olevan liikennemäärältään vähäinen väylä ja siten ehkä myös vähemmän kunnossapidetty kuin isommat tiet. Ja vähäisempi kunnossapito voi tällä hetkellä tarkoittaa paksua, pehmeää sohjoutuvan lumen kerrosta, ja sellaisella alustalla käveleminen on polvilleni erittäin haitallista.

Jospa menisin tuttua reittiä, Rajakorventien kautta. Se tie kulkee suurimmaksi osaksi keskellä peltolakeutta eli aurinko pääsee esteettä paistamaan tielle, joten voisin olettaa kevään olevan siellä jo pitkällä. Tämä reittimuutos lyhentää käveltävää matkaa parilla kilometrillä, mutta olen kulkenut varmasti jo ainakin saman verran ylimääräistä alkumatkan aikana.

Sanottu – tai ainakin ajateltu – ja tehty. Suunta kohti Rajakorventietä.

Tuohinontiellä vastaan tuleva iso henkilöauto – olisiko ollut farmarimersu tms. – roiskuttaa sohjoa ja vettä niin railakkaasti, että vain nopea väistöliike pelastaa minut kastumiselta. Suuntaan kansainvälisen käsimerkin kohti loittonevaa autoa. Mulkku!

Rajakorventien alussa vastaantulija lähestyy korkealla: Finnairin kone on laskeutumassa. Näin on käynyt ennenkin. Kuudenkympin vappumarssilla, suunnilleen samassa kohdassa, ylitseni lensi ensin Norwegianin kone ja perässä Finnair. Tämä kohta tiestä on tarkalleen suunnassa 22 astetta, eli samassa suunnassa kuin Oulunsalon lentokentän kiitotie, ja täsmälleen kiitotien jatkeella. Ja juuri tässä kohdassa, 10 kilometrin päässä kiitotiestä, tästä suunnasta laskeutuvat koneet ottavat laskutelineet esille.

Hieman myöhemmin Rajakorventie sukeltaa tiheän metsän läpi ja keli muuttuu aivan talviseksi. Tässä ei keväästä ole vielä muita merkkejä kuin metsän erittäin roskainen lumihanki. Nuohan ovat tietysti puhtaita roskia eli enimmäkseen neulasia.

Rajakorventien päässä päättyy yksi tällä kävelyllä jokseenkin koko alkumatkan vallinnut asia: vastavalo. Kulkusuuntani on ollut suurimman osan tähänastisesta matkasta kohti aurinkoa ja viime kilometrien aikana myös kohti vastatuulta. Käännyn tielle, joka on ensin 350 metrin verran nimeltään Tupostie ja muuttuu sitten Tyrnäväntieksi. Tässä on kunnanraja, jonka kohdalla siirrytään tähän suuntaan kuljettaessa Tyrnävältä Liminkaan.

Tyrnäväntien aukeimmilla kohdilla tuuli puhaltaa suoraan vasemmalta ja saan kävellä tuuleen nojaten eli hiukan vinossa. Lienee vastaantulijoiden silmiin hauskan näköistä, kun tien laidalla kävelee mies ojaa kohti nojaten. Hyvä ettei sentään tämän voimakkaampaa laitamyötäistä ole.

ABC:n torni on ollut näkyvissä jo monta tuntia. Näillä lakeuksilla kun näkee kauas. Rajakorventie käy lähimmillään 1,3 kilometrin päässä ABC:ltä, mutta tietä myöten ABC:lle on tuosta paikasta vielä yli viisi kilometriä matkaa.

ABC:lle saapuessani olisi sopivasti iltapäiväteen aika. Astun sisään ja vaihdan aurinkolasien tilalle kirkkaammat linssit. Näen kassajonon, joka kiemurtelee kymmenien metrien päähän. Ilmeisesti tänne on juuri pölähtänyt useampi linja-autollinen samaan aikaan ja nyt kaikki matkustajat ovat tilaamassa ruokaa.

No, eipä mun olisi teetä mieli tehnytkään, ajattelen katkerana, kun kaivan repusta pähkinäpussin ja vesipullon.

Tämä tauko jäi nyt lyhyeksi, mutta jospa pidän sitten Zempeleessä ihan kunnon ruokapaussin. Sinnehän ei ole täältä kuin seitsemän kilometriä eli parin tunnin matka. Sen kyllä jaksaa pähkinöilläkin, ja onhan minulla myös suklaata mukana.

Aurinkolasit päähän ja tielle takaisin.

Tyrnäväntien loppuosa on ikävää käveltävää. Tiellä on tässä kohtaa kymmenisen senttiä tiivistä polannetta, joka on ehtinyt sulaa juuri sen verran, että yhdelläkään askeleella ei voi olla varma, pysyykö jalka lumen päällä vai uppoaako siihen, ja jos uppoaa, kuinka paljon. Tällainen alusta on polvilleni kaikkein pahin. Ja tässä ei liukuesteistäkään ole mitään apua. Laihan lohdun tilanteeseen tuo se, että pyöräilijälle tämä olisi vielä keljumpi osuus.

Helpotus on onneksi lähellä. Tien 847 varressa kulkeva pyörätie on lähes koko leveydeltään sula ja kuiva – hiekoitushiekkaa lukuun ottamatta siis lähes kesäkeli! Nyt on taas kivaa.

Tosin Zempeleen keskustan lähellä keli muuttuu sitten taas oikein tosikurjaksi. Tai ehkä se ei ole niin paha, mutta alan olla jo niin nälkäinen, että kiukuttelen pienistäkin asioista tarpeettoman voimakkaasti. Nyt pitää saada ruokaa. Pian.

Paitsi että tuotanoin.

Olen siis Zempeleen keskustassa, eli rauta- ja moottoritien länsipuolella. Täällähän ei ole enää paljoakaan palveluita, kun suurin osa on mennyt sinne valtaväylien itäpuolelle, kauppakeskus Zeppeliniin. Olisi täällä kebab-pizzeria ja kiinalainen ravintola, mutta ne eivät käy pitkänmatkankävelyn tässä vaiheessa ruokapaikaksi. Ongelma on se, että noissa paikoissa syöntitauko venyy väkisinkin ainakin puolen tunnin pituiseksi, ja se on liikaa. Kun takana on jo nelisenkymmentä kävelykilometriä, on tauot pidettävä niin lyhyinä, ettei keho ehdi mennä lepotilaan. Kokemuksesta tiedän, että lepotilaan päässyt kroppa on tosi työläs narrata uudelleen liikkeelle.

Jaa-a. Mitäs nyt.

Jos menisin kauppaan. Kai sieltä jotain nopeasti syötävää löytyy.

Ostan kaksi lihapasteijaa ja pillimehun. Mieli olisi tehnyt grilliruokaa – esimerkiksi hampurilainen ja ranskalaiset olisivat sekä energiasisällöltään että syömiseen kuluvan ajan puolesta oivallista kävelytaukoruokaa, mutta lähimmälle grillille on sen verran matkaa, että se vaihtoehto ei nyt ole toteutettavissa.

Näillä mennään.

Vielähän tässä on jäljellä Limingantullin Hese ja Mäkkäri, ehkä syön sen hampurilaisen jommassakummassa niistä.

Kotiin on vielä viisitoista kilometriä eli sellainen vähän yli neljän tunnin matka. Arvioin näillä pitkillä kävelyilläni ajantarpeen käyttämällä keskivauhtia 3,5 km/h. Todellinen keskivauhti on usein kovempi – esimerkiksi edellisen pitkän kävelyni keskivauhti oli 4,3 km/h – mutta on hyvä laatia sellainen aikataulu, jossa tietää varmasti pysyvänsä. Tai eihän se ole varsinainen ”aikataulu”, vaan ajankäyttöarvio. On asiallista tietää matkaan lähtiessään, kuinka pitkä päivä on edessä, ja onhan se myös kotiväen kannalta fiksua, että osaan kertoa, milloin olen suunnilleen tulossa kotiin. Ja kotiintuloaika-arvion kannattaa olla aina sellainen, että sen takia ei tule kiire.

Loppumatka ei tarjoa maisemallisesti ihmeempiä elämyksiä. Lämpimän päivän kallistuessa iltaan alkaa lämpötila laskea ja kun se maanpinnan tasalla menee nollan alapuolelle, alkavat päivän aikana tielle levinneet sulamisvedet jäätyä. Niiden kanssa saakin nyt olla tarkkana. Märältä näyttävä paikka voi olla jäässä – pahimmillaan niin, että jää on vielä vähän märkää.

Vaatettakin saan ruveta lisäämään. Keskipäivän lämpimien tuntien ajaksi käteen vaihtamani ohuet hanskat vaihtuvat paksumpiin ja takin alla ollut ohut lisävaatekerros palaa takaisin paikalleen.

Limingantullia lähestyessäni saan kotoa viestin, että siellä on minulle ruokaa. En sitten pysähdykään hampurilaiselle. Ei haittaa mitään – roskaruokaa ehtii kyllä syödä myöhemminkin. Kotona odottava ruoka on taatusti terveellisempi vaihtoehto.

Aurinko lähestyy taivaanrantaa ja seuraan mielenkiinnolla, ehdinkö kotiin ennen auringonlaskua. Lopulta käy niin, että pääsen perille puolisen tuntia auringonlaskun jälkeen, ja kun kotoa lähtö tapahtui parikymmentä minuuttia auringonnousun jälkeen, katson voivani otsikoida tämän retkikertomuksen niin kuin sen olen otsikoinut. Hyvä niin. Näiden otsikointi kun alkaa tuottaa päänvaivaa. Kun nämä pitkät kävelyt ovat pakostakin ainakin reittiensä puolesta kovasti toistensa kaltaisia, on niille kerta kerralta vaikeampi keksiä mielekäs otsikko.

Kävelyn viimeinen haastava osuus on Hupisaarten puiston läpi kulkeminen. Kevyen liikenteen väylää ei ole taidettu aurata koko päivänä. Saan laittaa liukuesteet vielä kerran jalkaan ja astella varovasti jään ja sohjon seassa. Juuri kun olen päässyt hankalimman kohdan läpi, saapuu takaa lumiaura. Olisit nyt tullut vaikka viisi minuuttia aikaisemmin.

Loppumatkalle universumi tarjoaa minulle vielä yllätyksen.

Kun olen nousemassa Patosillalle eli Lassinkallion sillalle (Oulujoen ylittävä kevyen liikenteen silta), kuulen joelta päin kaklatusta. Joutsen lentää matalalla suoraan kohti, tekee kaarroksen pääni päällä, ja lentää sitten pois. Se on kevään ensimmäinen joutsen. Kevään ensimmäisen joutsenen kohtaaminen on aina erityinen ja herkkä tapahtuma, ja nyt kohtaan tuon linnun juuri tällä hetkellä: pitkän kävelyn väsyttämänä, mieli jo valmiiksi herkistyneenä. Aivan kuin joutsen olisi tullut tervehtimään minua pitkän talven jälkeen: ”Hei, olen tullut takaisin!”.

Onneksi kotiin on vielä vähän matkaa. Joutsenen kohtaaminen juuri tässä kohtaa saa minussa aikaan niin voimakkaan tunnereaktion, että en olisi valmis kohtaamaan muita ihmisiä juuri nyt. Haluan ensin sulatella tätä tapahtumaa, tätä lahjaa, jonka universumi näki hyväksi antaa minulle tämän kävelyn päätteeksi.

Kokonaisuudessaan hyvin onnistunut kävelyni on saanut arvolleen sopivan päätöksen.

Tavoitteenani oli kävellä 55 kilometriä. Toteutunut matka oli 56,8 kilometriä, eli saavutin tavoitteeni. Aikaa tähän meni 14 tuntia 34 minuuttia, joten keskivauhdiksi tuli 3,9 km/h. Näihin tuloksiin voin olla tyytyväinen.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että olen aikataulussa – jos sitä sanaa nyt on sopivaa käyttää – pitkän tähtäimen suunnitelmieni kanssa. Kuluvan vuoden päätavoitteenihan kävelyn osalta on 70 kilometrin pituisen matkan käveleminen yhdellä kertaa. Kaikki siihen tähtäävät treenikävelyt ovat onnistuneet toivomallani tavalla, joten luonteva jatko tässä kohdin olisi asettaa seuraavan kävelyn – jonka aika lienee toukokuussa – tavoitematkaksi tuo seitsemänkymmentä kilometriä.

Se on kuitenkin haasteena jo sitä luokkaa, että en tältä istumalta lupaa sitä ottaa juuri tässä kohdin ohjelmaani. Mutta ei se mahdotonkaan ajatus ole!

Kuvat avautuvat isommiksi napsauttamalla.