Pyöräretkeilijä paistuu Pudasjärvellä

Olen päättänyt tehdä viimeisellä kesälomaviikollani pyöräretken. Onhan uutta pyörää päästävä kokeilemaan tositoimissa. Pyörä ei tosin ole vielä aivan valmis: etulaukkujen telinettä ei ollut kaupassa eikä kai maahantuojallakaan. Se meni siis tilaukseen ja tulee joskus jostain kaukaa. En siis voi pakata tavaroita optimaalisesti – osa eteen ja osa taakse – vaan joudun lastaamaan kaiken takasivulaukkuihin ja takatelineelle. Tällä kertaa en ota myöskään reppua mukaan, mikä aiheuttaa pientä päänvaivaa, sillä en keksi mitään hyvää paikkaa isohkolle kameralleni. Ratkaisen ongelman ottamalla mukaan vain pikkupokkarin, joka mahtuu kännykän kanssa vyölaukkuun. Kameran täytyy kuitenkin olla sillä tavoin käden ulottuvilla, että pystyn milloin tahansa ottamaan sen nopeasti esille ja ikuistamaan kohdalle osuvan kiinnostavan näkymän tai tilanteen.

Lähtöpäivä on heinäkuun kahdeskymmenestoinen, joka sattuu olemaan äitini nimipäivä. Aloitan reissuni siis polkaisemalla Oulusta Haukiputaalle, vanhempieni luokse tervehdyskäynnille. Tämä osuus on myös nostalgiamatkailua, sillä olen nuoruudessani ajellut paljonkin tuota väliä – mm. yhden kokonaisen kesän joka arkipäivä, kun olin kesätöissä Haukiputaalla sijaitsevalla tietyömaalla, mutta asuin Oulussa. Reitti on siis tuttu, mutta maisema kuitenkin kovin erilainen: puut ovat isompia ja niitä on enemmän. Näen myös jotain, mitä en ole ennen huomannut. Holstinmutkan pohjoispuolella on tien sivussa hautakivi. Sen vieressä on pieni taulu, jossa kerrotaan, että kyseessä on toukokuun 20. päivänä vuonna 1893 kello 5 jälkeen puolen päivän ”arvaamattoman sydämen halvauksen” 31-vuotiaana kuolleen varatuomari Kaarle Arthur Snellmanin hauta. Tai jos ei ihan hauta, niin ainakin muistokivi. Tuntuisi hieman erikoiselta, että mies olisi haudattu onnettomuuden tapahtumapaikalle eikä kirkkomaahan.

Kellon suoralla muistelen tuota tietyökesää. Ensimmäiseksi työkohteeksi minulle osoitettiin mullan levittäminen pyörätien penkoille. Se oli muuten ihan mukavaa puuhaa, mutta työkavereikseni sain kaksi tavattoman laiskaa jätkää, joita työnteko ei huvittanut vähääkään. Onneksi olin tullut sanoneeksi mestarille, että opiskelen matematiikkaa – tämän ansiosta pääsin jo toisella työviikolla parempiin hommiin: mittamieheksi Takkurannantien parannustyömaalle. Mittausryhmä olikin aivan omanlaisensa porukka. Meillä oli jopa oma työmaakoppi, jossa pidimme tauot; lapiomiehet olivat toisessa kopissa. Lisäksi meidän ei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin mittaustöitä. Tämän huomasin kerran, kun olin lähettyvillä mestarien – joita tuolla työmaalla oli kaksi – jutellessa, että pari puomia pitää siirtää toiseen paikaan. Kun satuin olemaan siinä vieressä, sanoin, että minä voin siirtää ne. Toinen mestareista ojensi heti: ”Kyllä pojat siirtää”. Vastaavanlaiseen hierarkiaan olin jo aiemmin törmännyt rakennustyömaalla, jolla minä olin pitkään se arvoltaan alimmainen työntekijä, mutta kun työmaalle tuli toiseksi kesätyöntekijäksi tyttö, olikin minulla yhtäkkiä alainen. Kun tuli jotain vähäpätöistä pikkuhommaa, kuten muutaman lankun siirtäminen paikasta A paikkaan B, kirvesmiehet juttelivat tähän tapaan: ”Poikahan voi siirrättää ne tytöllä”. Lukija miettiköön lämpimikseen, kuka ne lankut kuitenkin lopulta siirsi.

Vastaan tulee pari niin iloisesti kikattelevaa pikkutyttöä, että alan itsekin hymyillä. Sivumyötäinen tuuli siivittää kevyesti rullaavan pyöräni mukavaan matkavauhtiin, ja elämä tuntuu juuri nyt oikein kivalta.

Kotonakäynnin jälkeen jatkan matkaani Kiiminkijokivartta seuraillen kohti Asemakylää. Ukonkaivoksen kohdalla vastaan tulee viiden pikkutytön lauma pyörillä. ”Päivää!”, hihkaisee tytöistä ensimmäinen. Häkellyn, mutta en niin paljon, etten tajuaisi vastata tervehdykseen. Näinhän sitä lapsena opetettiin, että aikuisia tervehditään, ja nimenomaan sanomalla päivää. ”Hei” sanottiin vain omille vanhemmille, eikä kukaan sanonut ”moi”. Sehän oli niin helsinkiläistä, ettei maalla sellaista sanaa sopinut käyttää.

Asemakylän kohdalla pääsen joen yli rautatiesiltaa pitkin. Sillalla on oma kaistansa kevyttä liikennettä varten. Lapsena se pelotti, kun juna saattoi mennä niin läheltä. Nyt rupean sillalla ajattelemaan, että ”olisipa hienoa, jos juna…” enkä ehdi ajatusta edes loppuun, kun takaani alkaa kuulua varoituslaitteen kilkatus. Seuraavassa hetkessä aseman pohjoispuolisesta kaarteesta tulee jo näkyviin vihreävalkoinen veturi perässään puolenkymmentä sinistä vaunua. Pikajuna 408 on se. Nopeasti kamera esille, säädöt suunnilleen jotenkin ja naps. Saan hyvän kuvan hetkessä ohi menevästä tilanteesta.

Joen ylitettyäni käännyn oikealle; jatkan edelleen jokivartta, mutta nyt joen pohjoispuolella. Uimarannalla on lapsia polskimassa ja pari poikaa kävelee tiellä. He ovat niin keskittyneitä juttelemaan, etteivät huomaa edes kummastella ohi menevää retkipyöräilijää.

Matkani jatkuu Jokikylän koulun ohi. Yli satavuotiaassa rakennuksessa toimii kaksiluokkainen (1. ja 2. luokat) koulu, ja viereisessä rakennuksessa eskari. Lukuvuonna 2013-14 tässä koulussa oli kahdeksantoista eka- ja kuusitoista tokaluokkalaista. Miten hienoa, että tällainen pieni koulu on säilynyt – toivottavasti sillä on elinvuosia edessä vielä paljon. Olisi sääli, jos näin kiva koulu lakkautettaisiin: ”Heti koulumme pihapiiristä alkaa metsä, jossa lapset viihtyvät leikkimässä ja majoja rakentelemassa. Talvella välitunnit kuluvat mukavasti hiihtäen ja mäkeä laskien. Meillä on myös oma pieni urheilu/luistelukenttä, sekä pikkuruinen liikuntasali jossa pidämme yhteisiä laulu- ja näytelmätunteja koululaisten ja eskareiden kesken.” (lainaus koulun nettisivuilta).

Pian Onkamon suuntaan käännyttyäni asfaltoitu tie muuttuu soratieksi. Kolme pikkutyttöä on pyörillä tulossa jostain, ja läheisen talon pihasta ajelee yksi tyttö vastaan. ”Missä te kävitte?” kysyy pihastatulija. ”Ei missään!”, vastaavat toiset kolmiäänisesti. Ah noita lapsuuden salaisuuksia! Kaupunkilaissedän kyynistynyt mielikuvitus tuottaa ajatuksen samasta nelikosta kymmenen vuoden päästä: neljä vahvasti maalattua pissistä, joiden ulosannissa lauseet aloittava iso alkukirjain on korvattu vittu -sanalla. Hyi olkoon. Työnnän mielikuvan nopeasti pois. Ajattelen mieluummin mukavia asioita, kun kerran retkellä olen.

Vastaan tuleva citymaasturi hidastaa hiukan ennen kohtaamista, jolloin sen nostattama pölypilvi pysyy kohtuullisena. Hetken päästä ohi ajava musta Volvo sen sijaan painelee menemään hidastamatta, samoin kuin suurin osa muistakin tielle samaan aikaan osuvista autoista. Onneksi tiellä ei ole niin paljoa irtokiviä, että tarvitsisi niiden sinkoilua pelätä.

Onkamon kylältä jatkan Liippaantielle, joka on tuttu runsaan vuoden takaa, kun Aurinkokuivattu retkeilijä kävi telttailemassa yhden yön Rajakankaan vedenottamon luona. Muistelen tuon retken kivuliaita opetuksia hyvien sukkien merkityksestä. Nyt ei tarvinne rakkoja pelätä – tosin sää on jälleen aurinkoinen ja tukalan kuuma. Pyöräilijä saa kuitenkin nauttia vilvoittavasta ilmavirrasta liikkeellä ollessaan; kävellen kulkevalla ei sitä ylellisyyttä näin heikkotuulisena päivänä ole.

Olen päättänyt yöpyä tutussa paikassa: Onkamonselän itäpuolisten hiekkakuoppien luona. Paikka sijaitsee pohjavesialueella, ja kuopat ovat täyttyneet puhtaalla vedellä, joka saattaisi olla sellaisenaankin juomakelpoista. Lämpimän sään vuoksi kuitenkin puhdistan veden ennen käyttöä – tekisin sen kyllä myös siinä tapauksessa, että olisi viileämpää. Tässä on neljä pitkulaista kuoppaa, joiden väliin on jätetty kapeat kannakset. Yritän ensin löytää yöpaikan Kiiminki – Yli-Ii -tieltä katsottuna toisen kuopan pohjoispuolelta, mutta kuopalla on porukkaa uimassa. Ei saisi, sillä alueella on kieltotauluja, joissa kielletään ”uiminen, autojen pesu ja muu pohjavettä likaava toiminta”. Tosiaan. En siis voikaan peseytyä suunnittelemallani tavalla – vedessä pulikoimalla – mutta otan sitten vettä pulloon ja lutraan sen kanssa itsestäni pahimmat hiet ja pölyt pois ennen nukkumaan menoa.

Lähden kiertämään kuoppia länsipuolelta. Kun käyn katsomassa tarkemmin isoimman kuopan etelärannalla olevaa pientä niemeä, kuulen liikkumisen ääntä: kaksi poroa on oleskellut rannalla ja selvästi häiriöstä pahastuneina ne lähtevät liikkeelle. Olen ilmeisesti niiden mielestä outo otus, koska ne pysähtyvät pällistelemään – jopa niin pitkäksi aikaa, että saan niistä kuvia. On tämäkin! Lapissa porot pakenivat heti, kun rupesin ottamaan kameraa esille, ja täällä – linnuntietä alle kolmenkymmenen kilometrin päässä Oulun keskustasta – porot oikein poseeraavat kuvien ottamisen ajan.

Löydän yöpaikkani lopulta isoimman kuopan pohjoispuolelta. Siellä maan pinta on tasainen ja tiheydeltään vaihteleva mäntykasvusto tarjoaa teltalleni oivallisen paikan. Saan sen pystytettyä niin, että aurinko ei aamulla pääse paistamaan suoraan telttaani ennen kuin ehkä joskus kymmenen aikaan. Paikan valinta vaatii kuitenkin tarkkuutta, sillä maassa on monin paikoin muurahaisten pesäkoloja. Löydän kuitenkin juuri telttani kokoisen kohdan, jossa ei ole muurahaisia haitaksi asti.

Iltatoimieni aikana tuuli lähes tyyntyy ja taivaalle kertyy sen verran pilviä, että aurinko menee niiden taakse piiloon. Samalla lämpötila alkaa laskea, ja kohta pystyn jo puuhailemaan ilman, että hikoilisin koko ajan. Haen lammesta lisää vettä. On aivan hiljaista. Teltan vieressä tavaroita järjestellessäni kuulen rapinaa. Puiden takana on poroja. Yksi, kaksi, kolme ja neljäkin! Otan kameran esille siltä varalta, että ne tulisivat vähän paremmin näkyviin. Pysyn paikallani ja varon tuottamasta minkäänlaisia ääniä. Porot tulevat vähän kerrassaan lähemmäs. Niin lähelle ne eivät tule, että saisin kuvia, mutta kuitenkin niin lähelle, että kuulen, kuinka ne ravistelevat korviaan paarmojen karkottamiseksi. Sitten ne ehkä saavat vainun tunkeilijasta ja lähtevät pois.

On niin kaunista, etten malttaisi mennä nukkumaan ollenkaan. Aurinko löytää pienen raon pilvien välistä, ja matalalta paistavat säteet värjäävät männikön oranssin eri sävyihin. Lopulta realismi kuitenkin voittaa – tällaisina hellepäivinä ei teltassa pysty olemaan aamulla kovin pitkään – ja vetäydyn yöpuulle.

Ensimmäisen päivän ajomatka: 50 km.

Toinen retkipäivä jatkaa siitä, mihin ensimmäinen jäi: hellelukemat saavutetaan jo aamulla, minkä lisäksi on aivan tyyntä. Ajaessa on vähän vähemmän tukalaa, mutta aina, kun pysähdyn, tulvahtaa hiki joka huokosesta, ja paitani on hetkessä läpimärkä. Tämä ei estä minua nauttimasta maisemien kauneudesta – Loukkojärven peilityynelle pinnalle kuvastuva poutapilvinen taivas on niin kaunis, ettei sanotuksi saa. Pieni sisilisko kipittää tien poikki, ja hetken päästä näen ison rupikonnan.

Haaveilen kahvitauosta Hannuksen leipomo-kahvilassa, mutta petyn: ovessa on lappu, jossa kerrotaan toiminnan päättyneen. Tylsää, tämäkin olisi ollut mukava nostalgiatuokio – pysähdyin nimittäin tuossa paikassa joskus lukioikäisenä, kun olin menossa pyörällä Pudasjärvellä sijaitsevalle kesämökillemme.

Alkaa olla joka tapauksessa lounastauon aika, joten pysähdyn heti ensimmäiselle P-paikalle, ja valmistan siinä annoksen lohi-tonnikalakeittoa. Se koostuu purkillisesta tonnikalaa, aamulla pieneen vesimäärään pehmenemään laittamistani kuivatuista vihanneksista ja Lämmin kuppi -lohikeitosta. Taukopaikka on aika huono sikäli, että olen turhan lähellä liikennettä ja lisäksi suorassa auringonpaisteessa.

Vähän Somerovaaran risteyksen jälkeen ajan sisiliskon yli. Huomaan sen vasta, kun lisko on noin metrin päässä pyörästäni, ja otus lähtee liikkeelle juuri väärään suuntaan. Tunnen inhottavan tärähdyksen, kun eturengas menee matelijan – luullakseni hännän – yli. Takaa tulee autoja, enkä pääse heti tarkistamaan, miten uhrilleni kävi, mutta kun pystyn palaamaan tapahtumapaikalle, ei liskoa näy missään. Jospa se jäi henkiin. Se ei kuitenkaan tainnut jäädä takarenkaan alle. Häntä sillä joka tapauksessa on nyt kipeä. Yritän miettiä, mitä olisin tehnyt, jos olisin löytänyt kituvan liskon. Se olisi pitänyt jollain tavoin päästää tuskistaan – mutta miten?

Tien päällä alkaa olla tukalaa. Ei pelkästään ylhäällä loimottavan auringon vuoksi, vaan myös ja etenkin siksi, että asfaltti lämpenee tällaisena päivänä todella kuumaksi. Myöhemmin luen netistä pienen uutisen, jonka mukaan teiden pintalämpötilat ovat tänään yleisesti yli 50 astetta. Kun ei tuule, jää tuo asfaltin lämmittämä ilmamassa paikalleen tien päälle. Normaalioloissa – alle 20 asteessa – pitäisin juomataukoja ehkä kymmenen kilometrin välein. Eilen hörppäsin vettä aina viiden kilometrin jälkeen, mutta tänään päätän lyhentää juomataukojen välin 2,5 kilometriin. Lisäksi päätän toteuttaa Niemitalon juustolan kahvilassa suolatankkauksen ja nauttia välipalaksi ainakin pullollisen vissyä ja jonkin suolaisen voileivän. Ja tietysti sitä leipäjuustoa lakkahillon kera.

Hirvisuon levähdyspaikkaa lähestyessäni näen kotitekoisen mainostaulun. Mitähän siinä lukee. ”Maatilan jäätelöä”. Loistavaa! Jäätelö maistuisi nyt, ja jos vielä tarjolla on jotain paikallista herkkua, niin aina parempi. Juuri ennen levähdyspaikkaa on toinenkin taulu. ”Kiinni.” Voi perkele. Ei ihmisille saa tällä tavoin antaa turhia odotuksia. Harmistun asiasta niin paljon, että arvioin kartalta matkan juustolan kohdalle väärin, lähes kymmenen kilometriä alakanttiin. Vai olisiko kyse siitä, että hautova helle on jo viemässä voiton sitkeästä haahuilijasta? Tiedostan lämpöhalvauksen vaarat ja rupean tarkkailemaan vointiani erilaisin keinoin. Esimerkiksi niin, että ajattelen jotain lukua, ja rupean siitä laskemaan taaksepäin, nollaa kohti, seitsemällä jaolliset luvut. Välillä suuntaan katseeni tasaisen siniselle taivaalle havaitakseni mahdolliset näkökenttään ilmestyvät häiriöt. Migreeni tässä kohtaa olisi todella paha juttu.

Juustolaan saavuttuani menen ensi töikseni pesulle. Saan lutrata vettä naamalleni litratolkulla saadakseni kaiken siihen päivän aikana kertyneen suolaisen tahman pois. Suihkuunhan tässä pitäisi päästä, mutta vielä ei ole sen aika. Kädet, käsivarret kyynärpäihin asti ja kasvot puhtaina olo on kuitenkin monta piirua parempi. Ostan välipalaeväät ja asetun ikkunapöytään niiden ja kahden paikallislehden kanssa. Katson kelloa ja annan itselleni luvan jatkaa matkaa aikaisintaan tunnin päästä.

Olen todennäköisesti hieman ylikuumentunut, koska tuntuu kuin olisi lämmitetty villapaita päällä. Iho on kuuma ja tunnen pientä pahoinvointia. Juon vissypullon pieninä kulauksina nopeahkoon tahtiin ja puputan samalla savuporovoileivän. Suolainen syötävä tekee hyvää ja olo alkaa vähitellen normalisoitua. Suunniteltuun yöpymispaikkaan, Jyrkkäkosken leirintäalueelle, on matkaa noin 27 kilometriä. Päätän pitää seuraavan syöntitauon jo Koillisportissa, viisi kilometriä ennen leirintäaluetta. Siellä on nykyään ABC-liikenneasema ja muistaakseni myös Hesburger. Hampurilaisateria tuntuu nyt houkuttelevalta ajatukselta – nyt tarvitsen suolaa. Ja myös nopeasti ja helposti saatavaa ruokaa; en usko jaksavani tämän välipalan turvin ajaa loppumatkaa ja vielä valmistaa ruokaa perillä.

Tunnin tauko tulee täyteen ja lähden jatkamaan matkaa. Helle lyö kasvoille heti ulos päästyäni, mutta olen jättänyt pyörän varjoon – siinä on lämpöä ”vain” 30 astetta. Tien päällä pyörän tangossa oleva mittarini (”ajotietokone”, kuten sen virallinen tuotekuvaus kuuluu) on näyttänyt viime kilometrien aikana 38-39 asteen lukemia. Heti tielle päästyäni saan riesakseni mojovan vastatuulen. Tällaista ei ennen taukoa ollutkaan. Onneksi tiessä on sentään muutama mutka, eikä tuuli pääse aivan joka kohdassa puhaltamaan täydellä voimallaan. Taivaalle on myös nousemassa pilviä – vilkaisen myös taakseni, ja jossain Iin suunnalla näyttäisi olevan jo ihan sadekin menossa. Kelpaisi kyllä tänne myös.

Ruottisenharjun risteyksen kohdalla tie on märkä. Tässä on siis aivan äsken satanut – ilmeisesti aika runsaastikin – mutta suoraan yläpuolellani ei ole pilvenhattaraakaan. Tällaisiahan ne iltapäiväkuurot helteellä usein ovat: paikallisia ja nopeasti ohi meneviä, mutta voimakkaita. Kostea tienpinta viilentää ilmaa hetkellisesti, mutta kohta siitä ilosta ei ole mitään jäljellä. Tilalla on vain vähän kosteampi ja siten tukalampi ilma.

Pysähdyn Koillisporttiin ja menen taas ensi töikseni pesulle. Sitten ostan juustoaterian ja syön sen hyvällä ruokahalulla. Pidän tätä hyvänä merkkinä; helteellä ei useinkaan ruoka maistu, ja syömättömyys pahentaa heikkoa oloa entisestäänkin. Matkaa ei ole enää paljoa jäljellä, ja hyvä niin. Lisäriesaksi olen saanut arkaan paikkaan jalkoväliini hiertymän. Olen valinnut vääränmalliset alushousut: nämä kävellessä mukavalta tuntuvat, ohuet housut, joissa on lyhyet lahkeenpätkät, ovat tietysti hiestä läpimärät, ja märkä kangas menee erittäin herkästi sylttyyn. Yritän korjailla vaatetustani sen minkä voin, mutta vahinko on jo tapahtunut. Jos tämä ei tästä yön aikana parane, on huomenna mietittävä retken keskeyttämistä ja bussikyytiä kotiin. Käyn vielä kaupassa ostamassa pari pussia suolattuja cashew-pähkinöitä täksi ja huomisillaksi.

Leirintäalue löytyy kilometrin mittaisen soratien päästä. Menen vastaanottorakennukseen, jossa erittäin kyllästyneen oloinen virolaisneitokainen läväyttää matkustajailmoituslomakkeen eteeni. Täytän sen ja maksan kymmenen euron leirintämaksun. Eipä ole hinnalla pilattu. Saan ohjeet telttailualueen sijainnista, ja lähden leiriytymään. Alue on valtava pettymys. Telttailulle varattu alue on noin puolentoista hehtaarin kokoinen, mutta teltan kokoisen tasaisen paikan löytäminen sieltä on hyvin vaikeaa. Tai no, onhan siellä niitä tasaisia kohtia vaikka kuinka paljon. Ne vain ovat asfaltin peitossa. Tämä telttailijoille osoitettu alue on nimittäin vanha matkailuvaunujen alue, joka on uuden alueen käyttöönoton jälkeen nähtävästi jätetty oman onnensa nojaan. Se on täysin hoitamaton, ja esimerkiksi alueen ainoa sammutusvesitynnyri on lähes tyhjä – pohjalla on vain noin kymmenen sentin kerros mätäneviä roskia. Telttaa pystyttäessäni mieleen pulpahtaa luonnehdinta ”Suomen paskin leirintäalue”. Enhän minä toki tiedä, olisiko jossain muualla vielä huonompi paikka, mutta ei tämä kaukana siitä ole – näin telttailijan näkökulmasta tarkasteltuna.

Tunnelmani ei erityisesti parane, kun menen suihkuun. Alueella on nimittäin miehille tasan yksi suihku. Se täyttää kuitenkin tehtävänsä, ja saan itseni ihmismäiseen kuntoon. Kerään iltapalakamppeet mukaan ja menen keittiörakennukseen. Se on ihan kiitettävästi varusteltu: on kolme liettä, kaksi mikroaaltouunia, ja monta pöytää. Istuskelen keittiössä pitemmän tovin, syön iltapalaa, luen sähköpostit ja päivitän Twitteriä. Tarkistan myös huomisen sääennusteen – se näyttää yhtä lohdutonta säätä kuin tähänastinenkin. Ainoa mahdollinen muutos on parin asteen lämpeneminen tämänpäiväisistä lukemista. Selvitän myös Pudasjärven ja Oulun välillä kulkevien linja-autojen aikataulut.

Iltaoleskelun aikana ajatus retken keskeyttämisestä alkaa tosissaan itää. Hiertymä on yksi juttu, mutta kokonaan toinen on tämä tukahduttava lämpö. Se alkaa olla sellaisissa lukemissa – varsinkin tien päällä – että keinot siltä suojautumiseen loppuvat ja jäljellä on enää lämpöhalvauksen torjunta, eikä senkään onnistumisesta ole varmuutta. Varsinkaan, jos ilma tästä vielä lämpenee. Oman lisänsä asiaan tuo sen tosiseikan ymmärtäminen, että en ole enää aivan nuori. Alan olla siinä iässä, jossa suomalaisen miehen sanat ”kyllähän minä nyt tämän jaksan…” saattavat olla viimeiset. Ajatukset saavat jäädä hautumaan yön ajaksi; päätöksen aika on sitten aamulla.

Palaan telttaan ja asetun vähäksi aikaa lueskelemaan. Olen ottanut mukaani yhden kirjan: A. E. Järvisen Tapion taloissa – erätarinakokoelma kaukaa 1930-luvulta. Järvisellä on uskomaton taito maalata maisemat ja tunnelmat sanojen avulla. Tarinoita lukiessani pystyn näkemään sieluni silmin nuo maisemat ja eläytymään tarinoiden tunnelmiin, vaikka en metsästystä harrastakaan. Viimeiseksi ennen nukkumaan rupeamista luen tarinan, joka tapahtuu Pomokairassa – paikassa, jonne minun oli tarkoitus tänä kesänä mennä, ja jonne toivon vielä joskus pääseväni.

Toisen päivän ajomatka: 81 km.

Heräilen yöllä joitakin kertoja ja kun katson teltassa olevaa lämpömittaria, se näyttää alimmillaan noin viidentoista asteen lukemia. Tähän aikaan vuodesta aurinko on taivaanrannan alapuolella jo niin pitkään, että ilma ehtii jäähtyä mukavasti myös kuuman päivän jälkeen.

Aamulla lämpö nousee nopeasti ja jo kahdeksalta teltassa on 22 astetta enkä enää pysty nukkumaan. Illalla muhimaan jäänyt ajatus on nyt kirkkaana mielessäni: keskeytän retken. Aivan sama, missä kunnossa hiertymä on – en halua yrittääkään polkea tälle päivälle suunnittelemaani noin 75 kilometrin matkaa. Päätös on suuri helpotus. Erityisesti, kun ajattelen, että polkemaan lähteminen olisi ollut sikäli peruuttamaton päätös, että matkareittini olisi kulkenut suurimmaksi osaksi etäällä bussireiteistä. Uuvahdettuani en siis olisi voinut mitenkään siirtyä linja-auton kyytiin.

Syön aamupalan ja sitten menen pakkaamaan leiriäni. Linja-auto Ouluun lähtee kello 11.05, joten minulla on tässä hyvin aikaa tehdä asiat tutulla tavalla: rauhallisesti, kiirehtimättä ja kerralla oikein. Aikaa on myös lounaan syömiseen – ylitän sen aidan matalimmalta kohdalta ja menen taas Koillisportin Heselle. Kerkiän linja-autopysäkille kymmenisen minuuttia ennen aikataulunmukaista lähtöaikaa, ja viisi minuuttia myöhemmin olen saanut tavarani puretuksi pyörän päältä ja järjestetyksi niin, että ne on helppo nostaa kyytiin. Onnikka tulee paikalle ja takatavaratilassa on hyvin tilaa pyörälle ja muille tavaroilleni. Nostan ne itse kyytiin, kun kuljettaja menee rahastamaan muita uusia matkustajia. Näin saan tavarat mieleiseeni järjestykseen eikä auton lähtö viivästy tarpeettomasti. Maksan matkan – pyörän kanssa tasan 20 euroa – ja käyn istumaan varjon puolelle. Kylläpä ilmastoidussa linja-autossa onkin mukavaa!

– – –

Pari tuntia kotiinpaluun jälkeen iskee voimakas päänsärky ja olo on muutenkin voimaton. Mietin, missä olisin nyt, jos olisin lähtenyt alkuperäisen suunnitelman mukaisesti polkemaan. Päätös keskeyttää retki oli paras päätökseni pitkään aikaan.

– – –

Retkestä toipuminen kestää lopulta monta päivää: vasta kolmantena kotiinpaluun jälkeisenä päivänä tunnen vointini normaaliksi. Oma vaikutuksensa hitaaseen palautumiseen on toki sillä, että lämpötila pysyy korkeana myös reissun jälkeen. Jatkossa osaan olla tämänkin asian suhteen viisaampi. Taidankin asettaa itselleni pyöräretkeilyyn 25 asteen maksimilämpörajan.

Kaarle Arthur Snellmanin hauta – tai jos ei hauta, niin ainakin muistokivi.



Kellon suoraa.



Kasvillisuus rehottaa ja tuoksuu pyörätien varressa.



Asemakylän silta.



Pieni koski Kiiminkijoessa Asemakylän kohdalla.



Pikajuna 408 Rovaniemeltä.



Jokikylän koulu.



Pyörästä puuttuu vielä etulaukut, joten kuorma on takapainoinen. Oikein – taakse – sijoitettu seisontatuki pitää kuitenkin pyörän tukevasti pystyssä, vaikka kuorma on päällä.



Onkamon kylän tikkakisan tulokset.



Maalaismaisemaa kuin silloin ennen. 



Lähde, josta kesäkuussa 2013 otin juomavettä. Nyt se on pahasti kuivahtanut.



Porot pällistelevät outoa kulkijaa. 



Höh. Ei kiinnosta. Mennään pois.



Yöpaikan iltavalaistus.



Mikäpä ihmisen on tällaisessa paikassa yöpyessä. 



Kostean yön jäljiltä ulkoteltta on sisäpinnaltaan aivan märkä.



Toisen retkipäivän alussa saan ajaa kuulalaakerisoralla silattua pyykkilautatietä. Ei mikään varsinainen nautinto.



Loukkojärven kuvajaisia tyynenä hellepäivän aamuna.



Tien päällä on lämmin.



Kun paita on oikean värinen, ei tarvitse lisätä lämpöä enää turvaliivin muodossa.



Juomatauoilla hakeudun varjoon aina kun mahdollista.



Hirvisuon pitkoksia. Tämä suo olisi kiinnostava talviretkikohde – metsäsuksilla, ahkio perässä.



Pudasjärveä lähestyttäessä alkaa tienparannustyömaa – tietä levennetään, mutta lisäleveyttä ei ole tuhlattu pientareisiin. Pyöräilijä ei kiitä.



Iltapäivällä taivaalle alkaa kertyä pilviä.



Sadekuuron kastelemaa tietä Ruottisenharjun risteyksen lähellä.



Iijoki.



Yksinäinen teltta surkealla leirintäalueella. Taustalla näkyvästä autosta putkahti alueelle vielä toinen teltta.