Kylmää ja märkää Hailuodossa

Otsikko viittaa televisiossa syksyllä 2014 esitettyyn Tom Nylundin seikkailuohjelmasarjaan Kylmää ja märkää. Tämä minun retkeni ei olosuhteiden kylmyydessä tai märkyydessä tokikaan yllä lähellekään sitä, mihin Nylund katsojansa vie, mutta kumpaakin riesaa on tällä lyhyellä retkellä tarjolla ihan riittävästi jokamiesluokan retkeilijän tarpeisiin.

Alkuperäinen suunnitelmani on tehdä kahden yön mittainen retki. Lähden kotoa perjantaina viiden aikaan iltapäivällä – arvelen sillä tavoin ehtiväni hyvin kuudelta lähtevälle lautalle. Kun saavun Oulunsalon lauttarantaan, on edelläni jo pitkä jono. Alan valmistautua henkisesti pitkään odotukseen: jos en pääse kuuden lauttaan, joudun odottamaan seuraavaa puolitoista tuntia pitempään. Ja näinhän siinä käy. Edelläni on vielä kymmenkunta autoa, kun punainen valo syttyy lautan täyttymisen merkiksi.

Koska aikaa on, päätän syödä nyt päivällisen. En kuitenkaan rupea virittelemään retkikeitintä lauttarantaan, vaan tuen paikallista yrittäjää ja menen lauttarannan kahvilaan, jossa lihakeittoannos maksaa 12,90 eur. Siihen hintaan saan lautasellisen keittoa, neljä palaa leipää, leikkeleet leipien päälle ja ison lasillisen maitoa. Istahdan nauttimaan ateriaani kaikessa rauhassa. Kahvila täyttyy asiakkaista, kun parikymmentä muutakin jonottajaa hoksaa, että nyt voisi käydä kahvilla.

Kahvilan pitäjä kertoo kaksi syytä pitkille jonoille: ensinnäkin Hailuodossa on tänä viikonloppuna vinttikoirien kisat ja lisäksi aiemmin iltapäivällä on liikennettä häirinnyt Oulunsalossa sattunut liikennevahinko, jonka vuoksi lautalle tulijat ovat joutuneet kiertämään mutkan kautta ja siten ruuhka on siirtynyt viiden lautalta kuudeksi.

Syötyäni kulutan aikaa haahuilemalla pitkin ja poikin lauttarantaa ja otan laskevasta auringosta kuvia. Näkymät ovat hienot, ja vatsa täynnä jaksaa odotella. Pimeys on jo laskeutunut, kun lautta saapuu ja pääsen jatkamaan matkaani. Saareen päästyä ajan hetkeksi tien sivuun ja annan kiireisempien mennä ohi. En tykkää ajaa jonossa – varsinkaan pimeällä – eikä minulla ole minnekään kiire.

Ajomatka saaren läpi Marjaniemeen kestää puolisen tuntia, joten kello on jo lähellä yhdeksää, kun pääsen aloittamaan varsinaisen retkeni. Tällä retkellä mukana on uusi retkikärryni, johon lastaan varusteeni. Kameralaukku tulee vetovaljaiden etupuolelle samaan tapaan kuin ahkiota vetäessäni. Sitten vielä otsalamppu päähän ja kartta käteen, niin olen valmis matkaan.

Ensimmäisen illan tavoitteena on löytää yöpymiseen sopiva paikka jostain Mäntyniemen hiekkarannan pohjoispään luota. Alue on tuttu toissakesän retkeltäni, mutta paikkojen havainnointi on kuitenkin hieman vaikeaa pimeyden vuoksi. Pieni lisähaaste tulee myös siitä, että mukanani olevilta karttatulosteilta puuttuu pieni pätkä juuri tätä rantaa. Taivas on pilvetön, joten saan kulkea upean tähtitaivaan alla. Välillä pysähdyn ja sammutan otsalampun vain voidakseni ihailla yön kauneutta.

Sopiva paikka löytyy parin tunnin kulkemisen jälkeen. Alan pystyttää telttaa, ja huomaan ajatelleeni yhden asian väärin. Varusteita pakatessani pidin pientä retkikirvestä hetken aikaa jo kädessäni, mutta laitoin sen sitten takaisin, kun ajattelin, etten sitä tarvitsisi. Enhän aio tehdä nuotiota retkelläni, joten en tarvitse puunpilkkomisvälinettäkään. Totta tämä, mutta enpä hoksannut, että hiekkainen maanpinta on jo niin hyvässä jäässä, että siitä ei telttakiila mene läpi. Voisin tietysti yrittää löytää jostain kiven lyömäaseeksi, mutta en jaksa lähteä sellaista etsimään. Telttapaikkani on pienessä painanteessa, ja kuvittelen sen riittäväksi tuulensuojaksi.

Tähyilen taivaalle revontulien toivossa. Hennosti vihertäviä huntuja loimottaakin pohjoisella taivalla, mutta en saa niistä kelvollisia kuvia. Tähtitaivastakin yritän kuvata, mutta en vielä hallitse tarvittavaa tekniikka niin hyvin, että olisin lopputulokseen tyytyväinen. Puolenyön paikkeilla vetäydyn makuupussiin, ja pian totean tehneeni virhearvion makuupussia valitessani.

Syyskuisella pyöräretkelläni oli myös kylmä yö, joten kuvittelin pärjääväni vielä nytkin kolmen vuodenajan makuupussillani. Onhan minulla lisävaatetusta päälle laitettavaksi, jos pussi osoittautuisi liian vilpoiseksi. Ei se kuitenkaan ihan näin mene, huomaan pian. Viime kerralla lämpötila oli nollan paikkeilla, mutta nyt on ihan kunnolla pakkasta. Palelen koko yön enkä saa kunnolla nukutuksi. Aamuun mennessä olen kypsynyt kylmyyteen jo sen verran, että päätös lyhentää retki vain yhden yön kestäväksi on valmis. Hiukan harmittaa, mutta toisaalta: nyt tiedän, missä kesämakuupussini raja menee.

Aamulla tuuli on voimistunut ja teltassa sisälläkin tuntuu käyvän kohtalainen vinkka. Tavoistani poiketen valmistan nyt aamiaiseni teltassa sisällä. Kuvittelen saavani sinne samalla retkikeittimen pikkuisesta liekistä vähän lämpöä, mutta tuuli vie sen kyllä heti mennessään. Kun aamiaisen jälkeen poistun teltasta, näen, miksi teltassa tuulee: koska en saanut telttakiiloja illalla kunnolla kiinni, on tuuli nostanut teltan liepeet kunnolla maasta ylös, ja siten tuuli on päässyt esteettä puhaltamaan sisälle majoitteeseeni. Tämä varmasti on myötävaikuttanut yölliseen palelemiseeni.

Karvon (Keskiniemen) kohdalla avautuu näkymä rantaan, jossa on Karvon pooki. Mieli tekisi käydä katsomassa sitä tarkemmin, mutta läheisen mökin pihasta luokseni säntäävät kaksi isoa koiraa sotkevat ajatukseni. Eivät ne kimppuun tule, mutta parin metrin päähän haukkumaan kuitenkin, ja lähtevät vielä seuraamaan – onneksi kuitenkin vain vähän matkaa. Että minä inhoan tuollaisia koiranomistajia, jotka eivät tajua pitää rakkejaan kiinni. Rakentaisivat edes aidan, jos on pakko pitää elukat irrallaan.

Matka jatkuu. Pooki palaa mieleen, mutta en lähde enää takaisin rantaa kohti – jospa käyn joskus vaikka talvella katsomassa sitä. Nyt suuntaan sisämaahan; seuraava määränpääni on Ison Sunijärven taukotupa. Maastokartassa lukee ”Autiotupa”, mutta tarkennuksena on paikallaan todeta, että sitä – samoin kuin muitakaan Hailuodon autiotupia – ei ole tarkoitettu yöpymiseen. Kyse ei ole retkeilijöiden kiusaamiseksi asetetusta rajoitteesta, vaan turvallisuudesta: nämä tuvat eivät täytä majoitustiloja koskevia paloturvallisuusmääräyksiä.

Tupa löytyy järven pohjoispäästä, ja kauniin tasaisen jään peittämä järvi avautuu tuvalta katsoen lounaan suuntaan. Tuuli on voimistunut entisestäänkin ja tähän se pääsee puhaltamaan esteettä järvenselkää pitkin. Menen sisälle. Oven vasemmalla puolella on pöytä, keskellä tupaa kamina ja reunoilla laverit. Polttopuuta on melko niukasti, mutta seinällä olevassa lapussa on numero, johon pyydetään ilmoittamaan asiasta. Soitan sinne ja ilmoitan. Täydennystä luvataan tuoda seuraavan viikon aikana – auto on kuulemma nyt hirvijahdissa. Totean, että ei ole kiirettä: puita on kyllä riittävästi muutamalle kävijälle.

Tulen sytyttäminen ei ole aivan yksinkertaista, koska heti, kun avaan kaminan luukun, puhaltaa sieltä tuuli läpi. Ensimmäiset kymmenen tulitikkua sammuvat ennen kuin saan liekin tarttumaan vuolemiini sytykkeisiin. Lopulta onnistun, kun laitan pesään yhden Esbit -polttoainepalan ja sen viereen käyttämättömän tulitikun. Kun sitten raapaisen vielä yhden tikun, saan sillä sytytettyä pesässä olevan käyttämättömän tikun, ja sen leimahdus ehtii sytyttää Esbitin, joka puolestaan palaa riittävän kauan sytyttääkseen puut.

Sitten ruuanlaittoon. Olen ottanut tälle retkelle mukaan Blå Bandin uusia retkiruokia, joista nyt valmistan annoksen ”Wilderness Stew with Rice”. Valmistajan nettisivujen mukaan tämä on ”riistapataa riisillä”, mikä on kyllä melkoisen liioiteltu ilmaus. Tuote sisältää naudanlihaa 7 % ja poronlihaa 0,7 %. Lisäksi siinä on lihauutetta niin pieni määrä, että sille ei ole ilmoitettu prosenttiosuutta. Mielestäni tuo 0,7 % poroa ei vielä oikeuta kutsumaan tuotetta riistapadaksi. Olomuodoltaan ruoka on tavanomaista retkimuonaa, eli tasapaksua pöperöä. Tämä ei ole moite, vaan fakta – kymmenessä minuutissa hauduttamalla valmistettavaa ruokaa ei oikein voi muuhun olomuotoon tehdä. Maku on sangen kelvollinen. Ei mitenkään erityisen herkullinen, mutta tasapainoinen ja sopivan mieto. Voimakkaampia makuja haluava voi maustaa tämän mielensä mukaan. Valmiin ruuan suolapitoisuus on maltillinen 0,7 %.

En juurikaan harrasta näitä valmiita retkiruokia, mutta nyt halusin kokeilla, olisiko Blå Band saanut aikaan jotain muuta kuin perusmössöä. Tämän hyvin vaatimattoman otoksen perusteella voin sanoa, että kyllä on – ruoka maistui paremmalta kuin mitä odotin. Ruoka on helppo valmistaa ja olomuodoltaan kelvollinen, mutta hinta on kyllä kova: 8,95 eur (Partioaitta). Satunnaisesti ostettuina nämä eivät taloutta kaada, mutta enköhän minä jatkossakin panosta enempi omatoimisuuteen. Esimerkiksi pikanuudeleista, itse kuivatuista kasviksista ja kuivalihasta saa halvemman, maittavamman ja olomuodoltaan miellyttävämmän ruuan, jos vain viitsii vähän nähdä vaivaa.

Ruokailutaukoni kestää puolisentoista tuntia – kaminan lämmitys niin kuumaksi, että sen päällä vesi kiehuisi, kestää kauan – ja sitten jatkan taas matkaa. Alkuperäisessä retkisuunnitelmassani olisi seuraava kohde Nuottajärven pohjoisrannalla sijaitseva kota, ja vähän matkaa kuljenkin siihen suuntaan. Sitten tulen toisiin ajatuksiin: tämä päivä on retkeni viimeinen päivä ja mitä kauemmas itään kuljen, sitä pitempi on paluumatka Marjaniemessä odottavalle autolle, ja se pitää kulkea tänään. Päätän käydä vain Pikku Sunijärven rannalla ja sitten lähden kaartamaan kohti paluusuuntaa.

Pikkuinen on isompansa kaltainen eli suurelta osin suon ympäröimä. Käyn vielä pienessä niemessä, joka on järven pohjoisrannalla. Niemi on suota, mutta kylmän sään kohmettama, joten siellä on helppo kulkea. Ja mitä löydänkään: suuria, kypsiä karpaloita! Poimin niitä kourallisen. Voi että ovatkin herkullisia! Täytyykin muistaa käydä tarkistamassa, mikä on tilanne omilla karpalopaikoillani. Nyt, kun ensimmäiset yöpakkaset ovat jo takana, ovat karpalot parhaimmillaan.

Tästä alkaa sitten se pakkopullaosuus: 8,5 kilometrin mittainen paluu autolle – retken pääasiat ovat nyt takana ja tämä matka on kuljettava vain siksi, että se on kuljettava. Tuuli puhaltaa nyt vastaisesti ja mukanaan se tuo vähitellen tummenevia pilviä. Ne puolestaan tuovat mukanaan sadetta. Ensin ripsahtelee muutama satunnainen pisara, sitten ne saavat kavereita mukaan, ja lopulta sataa jo ihan kunnolla. Perillä Marjaniemessä mereltä puhaltava tuuli lennättää vettä jo lähes vaakasuoraan.

Pakkaan varusteet autoon ja lähden ajelemaan kohti lauttarantaa. Kello on sen verran, että arvelen ehtiväni rantaan juuri lautan lähdettyä, mikä tarkoittaisi vajaan tunnin mittaista odottelua. Se sopisi tähän kohtaan mainiosti: saisin hyvän paikan lauttajonossa ja ehtisin käydä kahvilla. Toisin kuitenkin käy. Saavun rantaan kaksi minuuttia aikataulun mukaisen lähtöajan jälkeen, mutta lautta on hieman myöhässä, juuri parhaillaan rantautumassa. Ehdin hakea pakkauksistani mantelipussin, suklaapatukan ja vesipullon käden ulottuville, ja sitten pääsenkin ajamaan auton lautalle. Heti kyytiin päästyäni lautta lähtee. Saareen tulomatkalla odotusaikaa oli kaksi tuntia, nyt kaksi minuuttia. Keskimäärin siis ihan passelit odotukset. Kahvitauko jäi pitämättä, mutta ehdinpä ottaa eväät käsille. Puputan ne lauttamatkan aikana; kahville ehtii sitten kotona.

Ei tästä retkestä tullut aivan sellaista kuin oli tarkoitus, mutta välillä tarvitaan tällaisiakin. Nyt tiedän, missä kesämakuupussini käyttölämpötilan alaraja on, ja lisäksi pääsin kokeilemaan retkikärryäni tositoimissa. Kärrystä lisää toisaalla blogissani.