Kolmas reissupäivä. Harjoitusretket on nyt tehty ja tänään mennään kauemmas: käydään lumikengillä huiputtamassa Paljasselkä. Tämän noin 450 metriin yltävän kohouman laella on vanha, käytöstä poistettu tutka-asema. Korkein kohta on aidattu, mutta mitään toimintaa siellä ei enää ole. Varaamme retkeen koko päivän, koska matkaa kohteeseen tulee suunniteltua reittiä pitkin noin 5…6 km suuntaansa, ja jos joudumme kulkemaan paljon umpihangessa, ei keskinopeus kaksiseksi kohoa.
Pääsemme matkaan puoli yhdeltätoista, ja lämpömittari näyttää -30 asteen lukemaa. Ostin eilen hyvät villalapaset, jotka hyvin nopeasti osoittautuvat loisto-ostokseksi: kädet pysyvät lämpiminä, ja hikoilusta syntyvä kosteus pääsee hyvin lapasen läpi eikä jää sisälle jäädyttämään kätösiäni.
Ensimmäiseksi kiintopisteeksi ottamamme maanläjitysalue löytyy helposti, mutta sen takana olevan ojan ylitys on hieman työläämpi operaatio. Pari metriä syvään uomaan on vielä melko helppo laskeutua, mutta tiheän ryteikön läpi pois kiipeäminen on hidasta. Annan kaupunkilaiskakaran mennä edellä, ja – kuten nuorison kohdalla usein käy – homma hoituu vähintään yhtä hyvin, todennäköisesti paremmin kuin jos sen olisin itse tehnyt.
Ojan toiselta puolelta löytyy kelkkareitti, joka siinä pitikin olla. Ja kun olemme kulkeneet sitä pitkin vähän matkaa, löydämme myös paikan, josta ojan yli olisi päässyt helpommin. Tullaan palatessa siitä.
Ylitämme pari aukeaa suota, joiden jälkeen reitti alkaa nousta. Nousu ei ole läheskään yhtä jyrkkä kuin eilen Jyppyrälle kiivetessämme, emmekä tarvitse lumikenkien kantakorotuksia. Parin kilometrin päässä määränpäästä kelkkaura haarautuu kahteen suuntaan, mutta me jatkamme suoraan. Kolmensadan metrin mittaisen umpihankiosuuden jälkeen saavumme tielle, joka vie suoraan Paljasselän huipulle. Tie käy neljässäsadassa metrissä, laskeutuu parikymmentä metriä alemmas kuin vauhtia hakemaan, ja sitten nousee huipulle asti.
Tutka-aseman piikkilanka-aitaa ei sellaiseksi tunnista ennen kuin on raaputtanut lankoihin takertuneen huurteen pois. Langat ja kaikki muukin on paksun valkoisen kuorrutuksen peitossa – aita on käytännöllisesti katsoen umpinainen ja esimerkiksi valopylväät parhaimmillaan puolen metrin paksuiset.
Lähdemme kiertämään aitausta oikean kautta. Aitaus on epäsäännöllisen kuusikulmion muotoinen ja tämä ensimmäinen sivu on noin kolmesataa metriä pitkä. Rämmimme lumessa sitä seuraillen ensimmäiseen kulmaukseen asti ja vähän siitä vielä eteenpäin, kunnes toteamme, että ei kannata. Paksu ja upottava lumi yhdistettynä lumen painosta mutkille taipuneisiin puihin tekee aidanvieruksesta mahdottoman kuljettavan, ja aitauksen kiertääksemme joutuisimme kulkemaan melkoisesti ylimääräistä. Palaamme takaisin paikkaan, jossa tie tulee aidan luo, ja haemme toisesta suunnasta ruokailutauolle sopivan paikan.
Kaakon suunnalta käy hentoinen viima, joten etsiydymme lumiaidan katveeseen. Tallaamme sinne lumikengillä pienen alueen taukopaikaksemme. Lounaamme käsittää tänään valmisretkiruuan, joka ei muuta tarvitse kuin 3,5 dl kuumaa vettä ja 10 minuuttia ässehtimisaikaa. Blå Bandin riista-sienipata mustaherukoilla on hyvää, vaikkakin minun makuuni hieman liian mustaherukkaista. Marjan maku peittää kaiken muun, mutta koska pidän mustaherukan mausta enemmän kuin esimerkiksi sienten mausta, en pidä tätä huonona asiana.
Tauon jälkeen päivänvalo alkaa jo hiipua, ja pakkanen tuntuu kiristyneen aamusta. Sen vuoksi hylkäämme alkuperäisen ajatuksen palata osittain eri reittiä – siitäkin huolimatta, että suunniteltu paluureitti olisi ollut jokseenkin sama kuin mitä noudatin toukokuisella retkelläni. Siihen sisältyisi melko pitkästi umpihangessa rämpimistä, mitä olemme jo saaneet riittävästi harrastaa.
Paluumatka on alamäkeä, ja saamme seurata omia jälkiämme – kulkeminen on siis nopeaa, ja koska pakkanen tosiaan on kiristymään päin, emme pidä enää toista evästelytaukoa, vaan säästämme loput mukana olevat syömiset nautittavaksi majatalossa kuuman kaakaon kera.
Palaamme majapaikkaamme reilusti etuajassa, mutta parempi näin päin. Pakkanen on suunnilleen samoissa lukemissa kuin aamulla – asteen verran sitä on tullut lisää, eli nyt mittarissa on -31. Harva asia maistuu yhtä hyvältä kuin kuuma kaakao kylmänä talvipäivänä, ja kun sen kanssa vielä puputamme Gifflar-korvapuusteja, on nautinto täydellinen.
Koska retki vei vähemmän aikaa kuin olimme sille varanneet, ehdimme illalla vielä pulkkamäkeen. Sen jälkeen maistuu taas ruoka ja päivän päätteeksi sauna.


Pakkaslukemat kuulostavat kovilta. Keho pysyy lämpimänä liikkeessä, mutta epäilen, että minulla astma reagoisi huonolla tapaa. Ennen tein juoksulenkkejäkin kovalla pakkasella, nyt olisi vaikeaa.
Hyvää loman jatkoa teille!
Astmaatikolle uskoakseni myös ilman kuivuus aiheuttaisi hankaluutta, vaikka se toisaalta tekee kovasta pakkasesta muutoin siedettävämmän.