Lapin-matkamme viimeisen retkeilypäivän ohjelmassa on pitkä hiihtoretki. Se suuntautuu Hetasta suoraan pohjoiseen, Pahtakuruun, ja on reitin puolesta toisinto toukokuussa 2014 tekemästäni retkestä. Muutoin olosuhteet ovat aivan erilaiset: pehmeää lunta on liki puoli metriä, pakkasta retken alussa 28 astetta ja päivä lähes lyhyin mahdollinen.
Taivas on tänään pilvessä, joten valoa ei edes keskipäivän hetkellä ole paljoa. Aamuhämärä muuttuu lähtömme aikoihin siniseksi hetkeksi, jota kestää muutaman tunnin, kunnes taas hämärtyy ja retken viimeiset tunnit saamme jälleen taivaltaa pimeässä.
Kuljemme aluksi toissapäivänä tekemäämme latua pitkin, ja kun se loppuu, teemme uutta. Välillä tosin kulku-ura Vanhapalon ja Närpistöjoen välissä kapenee niin, että joudumme lainaamaan kelkkauraa. Päristimiä ei ole tänään liikkeellä, ja saamme edetä rauhassa. Kelkkaura ei kyllä ole mitenkään mukava hiihdettävä, sillä sivuttaispitoa siinä ei ole lainkaan. Keväisellä retkellä suksieni lipsuminen joka suuntaan johti kuukauden kestäneeseen harmiin, kun kadotin tasapainoni ja kaatumisen seurauksena mursin yhden kylkiluun.
Jyppyränselän ja Paljasselän väliseltä suolta alkunsa saava oja pysäyttää etenemisemme vähäksi aikaa: lumen alla oleva sohjo tarttuu suksenpohjiin ja jäätyy välittömästi kiinni. Mitään varsinaista ongelmaa tästä ei tule, koska kuten retkillä aina, on mukanamme nytkin puukko, ja kun sen hamarapuolella sopivasti kutittelee suksenpohjia, pääsemme jääkokkareista eroon ja matka jatkuu taas.
Reitin metsäisimmät osuudet ovat hitaita – monin paikoin koivut ovat lumen painosta taipuneet kulku-uran ylle ja ahtaimmasta paikasta selviämme konttaamalla. Muistelen keväisiä retkiäni tässä samassa paikassa; vaikka puut olivat jo karistaneet lumikuormansa, oli ahkion kanssa välillä aika hankalaa. En nimittäin silloin halunnut edetä kelkkaurassa kuin äärimmäisen pakon edessä, koska ahkion kanssa ei siirrytä kovin nopeasti sivuun ja tiedän myös kelkkailijoiden joukossa olevan pölkkypäitä, joille turvallisen tilannenopeuden käsite on tuntematon.
Lopulta Pahtakurun ahtaimmat kohdat jäävät taakse ja eteemme aukeaa avoin, helppokulkuinen suo. Puolitoista kilometriä kuljemme sitä pitkin, ja sitten olemme retken päätepisteessä: paikassa, jossa toukokuussa yövyin 3-päiväisen retkeni jälkimmäisen yön. Emme kiipeä kallion päälle, mutta käymme katsomassa 7,5 kilometriä pitkän avosuo-osuuden alkua – sen takana olisi Näkkälän välitupa. Retkikaverini puheista päättelen, että joskus voisimme kulkea sinne asti. Niin, kukapa tietää…
On alkanut hieman tuulla. Etsimme siis tuulensuojaisen paikan, jossa syömme lounaan. Samalla päivänvalo hiipuu siinä määrin, että ennen matkan jatkamista laitamme otsalamput päähän valmiiksi. Vielä niitä ei tarvitse sytyttää, mutta ovatpahan valmiina. Pakkanen on hellittänyt aamusta jo selvästi: mukanamme oleva lämpömittari näyttää enää kahdeksaatoista astetta. Reissun ensimmäiset ykkösellä alkavat pakkaslukemat!
Kun lähdemme hiihtämään takaisin Hettaa kohti, huomaamme tuulen yltyneen jo niin kovaksi, että se nipistelee kasvoja ihan kunnolla. Ja saa nenäni valumaan vielä tavallistakin voimakkaammin. Onneksi otin mukaan paljon nenäliinoja.
Vähitellen tulee pimeä ja sytytämme lamppumme. On myös alkanut sataa lunta – aivan kuten sääennusteessa sanottiinkin. Lauhtumisen ja lumisateen vuoksi tiet ovat huomenna liukkaat, joten kotimatkalla on paras ajaa hitaasti ja keskellä tietä.
Sohjoisen ojan ylitys ei onnistu paluumatkallakaan ilman suksenpohjiin tarttuvaa ylimääräistä painolastia. Siispä sukset pois jalasta ja puukkoa esille. Muutoin paluumatka sujuu ilman kummempia sattumuksia, eivätkä nenäliinatkaan lopu kesken. Palaamme majataloon noin kello 17 – kuusi tuntia lähdön jälkeen. Tämäkin retki meni nopeammin kuin olin etukäteen ajatellut, mutta olosuhteet olivat kulku-uran paikoittaisesta ahtaudesta huolimatta vauhdikkaan etenemisen kannalta suotuisat. Ja koska pakkasta oli lauhtumisesta huolimatta riittävästi, oli tauot syytä pitää minimipituisina. Ei puhettakaan kannon nokassa istuskelusta ja haaveilusta, kuten keväällä.
Lapin-reissustamme on jäljellä enää paluumatka – yhdessä ajelemme Ouluun asti ja sieltä Kaupunkilaiskakara jatkaa vielä yöjunalla omaan kotikaupunkiinsa etelään. Minä palaan Lappiin – tosin en Enontekiölle – vielä uudelleen pitkän joululomani aikana, enkä usko kovasti erehtyväni, jos veikkaan, että tulemme näille leveysasteille Kaupunkilaiskakaran kanssa joskus vielä uudelleen.
Mielenkiintoista luettavaa!
Kiva jos tykkäät 🙂 Kun heti retken jälkeen kirjoittaa, ovat nämä kuin päiväkirjamerkintöjä itselleni, ja muistot pysyvät paremmin tallessa.