Hiihtovaellus Hailuodossa, neljäs päivä

Retken viimeisenä aamuna aurinko lämmittää telttaa niin, että katonrajassa roikkuva lämpömittarini näyttää yhdeksää lämpöastetta. Nyt ei tarvitsisi laittaa keitintä tulille lämmityksen vuoksi. Minun on kuitenkin sulatettava lunta, joten sytytän Whisperliten. Sitä ennen avaan teltan väliseinän kokonaan maksimoidakseni tuuletuksen. Tuuletuksesta huolimatta tarkenen puuhailla teltassa ilman paitaa.

Näin talviretkillä aamutoimet vievät yleensä kaksi tuntia. Se on puoli tuntia enemmän kuin sulan maan retkillä. Varmaan pystyisin puuhiani tästä nopeuttamaankin, mutta siihen ei ole tarvetta. Nyt, kun jäätie on kunnossa, minun ei tarvitse edes tähdätä paluutani lautta-aikataulun mukaan.

Leiripaikkani on noin sadanviidenkymmenen metrin päässä rannasta. Haluan tänään hiihtää jäätä pitkin, joten minun on ensi töikseni lähdön jälkeen saatava valjakkoni rannan tuntumassa olevan hiekkadyynin ylitse. Dyynille kiipeäminen on helppo homma, mutta alastulo naruvetoisen ahkion kanssa ei ole yhtä yksinkertaista kuin aisavedolla liikuttaessa. Toki aisojen kanssa ongelmaksi voisi muodostua se, että ahkio työntää hiihtäjän nurin, joten ei sekään ihan heittämällä menisi.

Ratkaisen asian tällä kertaa niin, että irrottaudun ahkiosta ja päästän sen liukumaan dyyniltä alas omalla painollaan. Sitten seuraan itse perässä. Ahkio luistaa paremmin kuin sukseni, joten en pääse pelkällä painovoimalla yhtä pitkälle. Ahkion luokse saavuttuani kytken sen taas vetovaljaisiin ja jatkan matkaa.

Tai jos tarkkoja ollaan, niin ei se ihan näin mene. Vähän matkaa ahkion kanssa hiihdettyäni nimittäin irrottaudun siitä uudelleen ja sitten palaan takaisin dyynin päälle hakemaan action-kameraa, jonka jätin sinne kuvaamaan dyyniltä laskeutumisen ja matkan jatkamisen. Tällaistahan tämä retken videointi on: jos haluan kuvata itseni etenemässä jonkin matkan, joudun kulkemaan tuon matkan yhteensä kolme kertaa. Näissä olosuhteissahan tuo ei ole pahakaan lisävaiva, mutta esimerkiksi Lapissa jonkin joen yli kahlaamisen kuvaaminen tarkoittaa kolmea kahlauskertaa. Ja jos vesi on kunnolla kylmää, kuten Lapin joissa usein on, ovat jalat kolmannen kerran jälkeen jo aika hyvin jäähdytetyt.

Katselen dyynin päältä merelle. Hieman taivaanrannan alapuolella erottuu tumma, vaakasuora juova. Se on laivaväylä. Eilen illalla väylälle jäänyt jäänmurtaja on siellä edelleen, mutta nyt se on liikkeessä Oulua kohti.

Lopulta pääsen kunnolla matkaan. Silmäni havaitsevat liikettä ylhäällä. Kun käännän katseeni taivaalle, näen aivan lähellä, melkein suoraan yläpuolellani merikotkan. Hiukan kauempana on toinen kotka. Kamera on takin rintataskussa, eli ihan lähellä, mutta silti sen kuvauskuntoon saaminen kestää liian kauan. Lähempänä oleva kotka ehtii liian kauas kuvan ottamista varten, ja toinen yksilö liitelee sekin järkevän kuvausmatkan ulkopuolelle.

Kun ohitan Virpiniemeä, ilmestyy määränpää, Marjaniemi, näkyviin. Havahdun todellisuuteen: retkeni loppuu pian. Tämä retki on ollut aivan uskomattoman hieno kokemus. Ensimmäisenä päivänä ajattelin, että päivä oli ehkä yhdeksän pisteen arvoinen, jos maksimi on kymmenen. Toinen päivä olikin sitten jo täyden kympin päivä. Mutta kun kolmas päivä oli siitä vielä parempi, ja tämä viimeinen sitäkin hienompi, niin asteikko menee kyllä uusiksi. Toisaalta eipä näitä sen kummemmin ole tarpeellista pisteyttää. Jos retkipäivä on hyvä, niin sehän riittää.

Usean päivän mittainen ulkona oleminen on herkistänyt aistini – erityisesti kuulon. Kun hiihdän tasaista vuorotahtia pitkin lumen peittämää jäätä, lähtee sauvoista, suksista ja ahkiosta kustakin tietynlainen ääni. Jos yhteenkin noista äänistä tulee pienikin muutos, huomaan sen heti. Erityisen herkästi huomaan, jos sauvoista lähtevä ääni muuttuu. Kun jään päällä on paljon lunta, kuuluu sauvan piikistä vain vaimea ääni, kuin tussahdus, kun se uppoaa lumeen. Mutta jos lumi on jäistä, on äänikin erilainen. Ja siellä, missä varsinaisen jään päällä on vain ohut, enintään 5-6 senttiä paksu lumikerros, osuu sauvan piikki jäähän, ja siitä tulee taas erilainen ääni. Samalla käsiin välittyy erilainen tuntemus, kun piikki osuu kovaa jäähän pehmeän lumen sijasta. Myös suksista lähtevästä äänestä tietää heti, millaista lunta alla on. Näissä suksissa on keskellä koko suksen levyinen pitopohja, josta tosin on vain reunat esillä, koska olen laittanut suksiin lähes täyspitkät nousukarvat. Näkyvissä oleva pitopohjan osuus riittää kuitenkin tuottamaan äänen, joka vaihtelee huomattavasti sen mukaan, onko alla pehmeää lunta, kovempaa, jäistä lunta, tai vaikkapa moottorikelkan telamaton jälki.

Viimeisten kilometrien aikana suunnittelen mielessäni ensi talven pitempää vaellusta. Sen voisi tehdä Lapissa vaikka pääsiäisen aikaan. Pääsiäinen on ensi vuonna vasta huhtikuun puolivälissä, joten silloin olisi pohjoisessa jo hankikantokevät käsillä. Muistan hyvin kahden vuoden takaisen reissuni Enontekiöllä. Silloin hanget olivat niin kantavat, että kelkkaurien ulkopuolellakin oli mahdollista vetää ahkiota ilman suksia tai lumikenkiä. Yksi mahdollisuus olisi mennä sinne ja käydä kauempana kuin viimeksi – vaikka Pöyrisjärvellä. Tai sitten vaelluksen voisi suunnitella Ailigastunturille. Suunnitteluaikaahan tässä on yli vuosi. Jos vanhat merkit yhtään pitävät paikkansa, niin ehdin tuon vuoden aikana tehdä koko joukon suunnitelmia, ja se, minkä lopulta toteutan, ei välttämättä ole yksikään noista vuoden aikana tekemistäni suunnitelmista.

Föhn-tuulen lämmittämä sää auringonpaisteineen on jo pehmittänyt lumen sellaiseksi soseeksi, että on mukavampi hiihtää moottorikelkan jälkeä pitkin. Ennen Marjaniemeen saapumista luon vielä viimeiset, kaihoisat silmäykset äärettömältä näyttävään jäälakeuteen. Voi kun saisi vielä jatkaa matkaa! Mutta olenhan toki saanut jo kaksi hienoa päivää jäällä ja sitä ennen kaksi hienoa päivää sisämaassa. Ei makeaa mahan täydeltä.

On hauskaa saapua Marjaniemeen suunnasta, josta en ole sitä koskaan lähestynyt. Niemi näyttää toisaalta hyvin samanlaiselta kuin viimeksi täällä käydessäni, ja toisaalta kuitenkin aivan erilaiselta. Kiipeän pois jäältä veneiden säilytyspaikan vierestä ja kaarran kohti parkkipaikkaa, jossa autoni odottaa.

Pakkaan tavarat autoon. Nyt olisi lounasaika. Tai tarkemmin sanottuna lounasaika meni jo, mutta itse lounasta en ole vielä syönyt. Mitäs minulla onkaan jäljellä. Riisiä ja tonnikalaa. Enpä taida. Näin hyvän retken päätteeksi haluan syödä vähän paremmin. Tai ainakin haluan päästä valmiille ruualle. Mieluiten menisin paikalliseen ravintolaan, mutta se ei nyt käy. Luotsihotelli ravintoloineen on näin talvella auki vain ryhmille ja tilauksesta, ja toinen Marjaniemen ravintola, nimeltään Luoto, on auki kuutena päivänä viikossa. Siis kaikkina muina päivinä paitsi tiistaisin. Ja nyt sattuu olemaan tiistai. Pahus.

Ei auta kuin ajella kylälle. Parkkipaikan vieressä olevalla ilmoitustaululla on Cafe Purserin mainos. Se näkyy olevan kirkonkylällä. Mennäänpä sinne.

On minulla ihan periaatteellinenkin syy siihen, että haluan mennä valmiille ruualle. Nimittin sillä tavoin toimimalla jätän käyntini yhteydessä ainakin muutaman euron tälle paikkakunnalle, paikallisille yrittäjille. Tällä reissulla olisin voinut kyllä toimia vielä fiksumminkin: olisin voinut jättää ainakin osan ruokaostoksista tehtäväksi saaressa.

Cafe Purseriin saapuessani olen jo hyvin nälkäinen. Päädyn tilaamaan hampurilaisen kokolihapihvillä, pekonilla, makkaralla ja kananmunalla sekä ranskalaiset. Ihan kaikkea en jaksa syödä, mutta melkein. Tuhti ruoka saattaisi ruveta väsyttämään, mutta iso kuppi kahvia ruuan päälle leikkaa väsymykseltä pahimman terän.

Syötyäni kierin takaisin autoon ja lähden ajamaan kohti lauttarantaa. Lautalle tosin en nytkään mene, sillä jäätie on pienestä sohjoontumisesta huolimatta edelleen hyvässä kunnossa. Nyt ei kukaan tule perässä roikkumaan, joten jäätiematka menee niiltäkin osin mukavasti. Hieman ennen Oulunsalon puoleiseen rantaan saapumista tulee väylällä lautta vastaan.

Ajomatkan aikana mieli alkaa askarrella jo seuraavassa retkessä. Viime keväänä tein huhtikuussa vuoden ensimmäisen patikkaretken. Johan tässä mieli tekisi rinkan kanssa patikoimaan. Mutta toisaalta jos talvi jatkuu pitkään, niin kannattaahan siitäkin ottaa kaikki irti. Pidän jo varmana, että Oulun seudulla hiihtokelit jatkuvat vielä huhtikuussa. Sittenhän tässä on vielä kolmaskin vaihtoehto: jos päivät ovat lämpimiä, on kevään ensimmäinen pyöräretkikin mahdollinen jo huhtikuussa.

On hienoa, kun on näitä mahdollisuuksia!