Marraskuinen trilogia

Isänpäiväviikonloppuna marraskuussa 2012 tein kolmena päivänä peräkkäin kävelyretket, ja vaikka ne olivat ajallisesti ja paikallisesti lähellä toisiaan, olivat kaikki kolme tunnelmaltaan hyvin erilaisia. Retkistä keskimmäisellä tuli mieleeni puolalaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Krzysztof Kieślowskin trilogia Kolme väriä, sillä näillä kolmella retkelläni ympäristön värimaailmat olivat hyvin erilaiset.

Tiukkapipoisesti ajatellen näistä kolmesta retkestä vain keskimmäinen oli ”oikea” retki ensimmäisen ollessa lähinnä siirtyminen paikasta A paikkaan B ja kolmannen paikasta B paikkaan C. Mutta oma piponi on sen verran löysällä, että en ota tästä pulttia.

Niin, ne värit. Lue eteenpäin, niin asia selviää.

Kolme väriä: musta

Retkistä ensimmäinen tapahtui pääosin pimeässä metsässä ja illalla, jolloin aurinko oli jo aikaa sitten mennyt läntisempiä maailmankolkkia valaisemaan. Alkumatka kotoa urbaanin ympäristön reunalle tapahtui bussilla – linjan 1 päätepysäkille Kiviniemeen.

Bussin perävalot katosivat yhteen suuntaan ja minä käännyin päinvastaiseen, kohti pimeää metsää. Alkumatka tosin valaistua pyörätietä pitkin.

Valaistun pyörätien päätyttyä edessä oli pimeä metsä. Pitihän siitäkin kuva ottaa.

Aivan sysimustaa ei metsässä kuitenkaan ollut, sillä ylhäältä valoa toivat taivaan miljoonat tähdet, ja olihan minulla otsalamppukin mukana. Sen valokeila riitti valaisemaan tietä sen verran, että saatoin valita jalansijani turvallisesti. Ihan koko matkaa en metsässä taittanut, vaan välillä piti hetkeksi putkahtaa valaistulle väylälle.

Mutta vain hetkeksi.

Pimeässä metsässä kävely on aivan omanlaisensa kokemus. Metsässä on mörköjä, mutta eiväthän nekään sysipimeässä näe saalistaa. Eiväthän? Ihan oudolle reitille en ehkä minäkään arvaisi pimeässä mennä, mutta nämä polut olen kulkenut jo aiemmin niin moneen kertaan, että en osaa pitää niitä outoina, saati pelottavina. Ja pilvettömänä iltana pään päällä leviävä tähtitaivas on sellainen näky, että sen nähdäkseen kannattaa jo vaikka vähän pelätäkin.

Kävelemisen olin aloittanut jo aamulla, kun kävelin kotoa noin neljän kilometrin matkan töihin. Työpäivän jälkeen sitten takaisin kotiin, ja illalla tämä metsäkävely. Yhteensä noista kertyi päivän kävelysuoritteeksi 15,8 km.

Kolme väriä: valkoinen

Keskimmäinen – siis se oikea Retki – oli vuorossa isänpäivän aattona, lauantaina. Pieni jännitys liittyi tämän retkipäivän säähän: tiedossa oli, että lauantaina sataa, mutta missä lämpötilassa, se jäi nähtäväksi. Sadealueen mukana oli tulossa lauhaa ilmaa, mutta riittäisikö edellisen illan selkeydessä pakkaselle painunut lämpötila pitämään sateen lumena koko päivän?

Retkieväät piti aamulla valmistaa. Olin hankkinut näitä retkiä varten ison, litran vetoisen terästermarin, jonka nyt täytin kuumalla vedellä. Siihen höystöksi paketti pikanuudeleita lounaaksi ja instant-kahvia kuuman juotavan valmistukseen. Ruokajuomaksi mustikkasoppaa – tietty sitä oikeaa, sokeroitua. Sokerittomat aspartaamilitkut kierrän kaukaa. Pari kananmunaa keitin mukaan, ja kahvin kaveriksi muutama Gifflar-pulla. Ja suklaata pitää aina olla mukana. Tuo punainen lieriö on alumiininen vesipulloni.

Aamutoimien jälkeen pääsin matkaan noin kello 10.45, ja lumisade oli hetkeä aikaisemmin alkanut. Ei se mitään kunnollista pyryä ollut, mutta riitti kuitenkin peittämään tasaiset kohdat – siitä siis tämän päivän väri. Alkumatkan kävelin taas tietä pitkin, mutta maantie on kova kävellä, ja tällaisella säällä lisäksi liukas.

Siispä metsään heti kuin mahdollista.

Virpiniemen metsiin on joku ystävällinen asentanut tällaisia telineitä, joihin voi ripustaa takin ja repun siksi aikaa, kun vähentää takin alta vaatekerroksia. Talviretkellä tulee aluksi aina liikaa vaatetta päälle, mutta ylimääräiset kannattaa riisua pois ennen kuin on kunnolla hiessä. Hikiselle retkeilijälle tulee tauoilla kylmä alta aikayksikön.

Tämä metsä on täynnä polkuja. Jos yksi ei miellytä, löytyy vähän matkan päästä jo seuraava.

Myös pikkupolkuja on tarjolla.

Virpiniemen maastot ovat suosittuja myös ratsastajien keskuudessa. Osa poluista on merkitty ensisijaisesti ratsastajille, osalla taas on hevosella liikkuminen kielletty. Jos näitä periaatteita muistetaan noudattaa, mahtuvat kaikki hyvin samaan metsään.

Yhdessä risteyksessä oli merkit laitettu väärin päin: tämän merkin olisi pitänyt olla ladulla eikä ratsastuspolulla.

Alkutalven luminen metsämaisema on kovin rauhoittava.

Näillä retkilläni olen käynyt monta kertaa Osmonlaakson suolammen rannalla. Niin nytkin. Vesi on jo jäässä, mutta vielä tuo jää on niin ohutta, että sille ei kannata lähteä seikkailemaan.

Välillä kävelin niin pientä polkua pitkin, että se kerrassaan hupeni. Mutta ei haittaa, näin vähässä lumessa voi hyvin kulkea. Tosin vanhat retkikenkäni ovat käytännössä varrettomat, jolloin lumi pääsi suojattomassa nilkassa kastelemaan sukan, ja sitä kautta kosteus valui alemmas kohti jalkapohjaa. Kengät ovat myös aikojen kuluessa menettäneet vedenpitävyytensä, minkä tänäänkin huomasin. Uudet kengät ovat kotona odottamassa, mutta sain ne niin myöhään, että en ole vielä ehtinyt niitä sisäänajaa. Ovatpahan sitten ensi kesän retkille valmiina.

Rahakuusentie. Olisiko siellä rahaa minulle asti?

Höpsistä. Ihan tavallinen metsätie on tämä.

Eikä se raha täällä kuusessa tai missään muussakaan puussa kasva, vaan  maassa. Miljoonia kuutiometrejä priima hiekkaa.

Näistä hiekkakuopista ei tiedä, kuinka kauas ne ulottuvat – kartastakaan ei ole paljon apua, koska kartta-aineistot vanhenevat nopeasti ja nämä kuopat kasvavat koko ajan. Mutta menipä tämän kuopan läpi ihan tiekin.

Hiekkakuoppiin kertyy kaikenlaista törkyä. Tätä kapinetta tuskin on käytetty hiekan kaivamiseen.

Toki tässäkin hiekassa on kiviä seassa, mutta niistähän pääsee seulomalla.

Ja seulonnan jälkeen paikalle jää vain röykkiöittäin pultereita eli seulanpääkiviä.

Tuosta äskeisestä seulasta ei vielä voi päätellä, onko kuopalla toimintaa – melko vanhan näköinen laite oli se. Mutta tämä viereisen kuopan pohjalla ollut pyöräkone on taatusti siellä oikeita töitä varten.

Tästä kuopasta kiivettyäni otin suunnan kohti lähistöllä häämöttävää radiomastoa. Mutta eipä sinnekään voinut suoraan kävellä, kun VRJ oli kaivanut reitille kuopan.

Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää, eikä kaikki ole hiekkaa, mitä Isonniemenkankaan pinnan alla on. Onhan tämä entistä merenpohjaa, joten mikäpä ettei siellä täällä olisi myös pieniä savikerrostumia.

Kuopan reunalle tarttunut puuterilumi toi kerrostumat hienosti esille.

Pulterit ovat asettuneet sieväksi kerrokseksi lähelle maan pintaa. Niiden alla on jokseenkin pelkkää hiekkaa metrikaupalla.

Matka jatkui, ja montuista selvittyäni suuntasin jo lähemmäs meren rantaa. Ja sieltä löytyi taas vähän isompi tie.

Mäntyniementie varmaan vie Mäntyniemeen, mutta en minä täältä presidentinlinnaa silti löytänyt.

Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Etenkin, jos nuo puut kasvavat vierekkäin, kuten tässä.

Komeat portit vartiointiliikkeen tarroineen kertovat satunnaiselle haahuilijalle, että tuonne eivät kutsumattomat vieraat ole tervetulleita. Portinpylvästä vasten näkyy hyvin, miten etelätuuli painaa lumisadetta viistoon.

Kävin minä silti yhdessä kohtaa pikaisesti rannassa. Marraskuinen meri on kylmä ja näyttääkin siltä.

Näin olin saavuttanut retkeni kääntöpisteen. Seuraava päämäärä oli Runtelinharjun laavu, jonne päästäkseni minun piti kiivetä harjulle. Tästä kohtaa sitä ei kannattanut yrittää, lumiset kivet ovat todella liukkaita.

Mutta pienellä hakemisella löytyi polku, jota oli hyvä kiivetä.

Laavu on siten rakennettu, että perimmäiset istuimet pysyvät kuivina, vaikka sataisikin. Polttopuuta oli tarjolla ja oranssissa kassissa olisi ollut sanomalehtiä. Sytykkeiksi kai aiottu. Mutta eipä ulkona kostuneella sanomalehdellä mitään tee, tuohi tai erityiset sytytyspalat ovat parempi konsti.

Minä en tulia ruvennut virittelemään, kun en moista ylellisyyttä tarvinnut. Lisäksi halusin pitää vaatteeni savunhajuttomina. Nuudelisoppa syntyi mukana olleesta kuumasta vedestä ilman lämmittämistä.

Laavun vierestä avautuu merinäköala, mutta eipä sitä tästä erota.

Sitten paluumatkalle. Tavoistani poiketen lähdin seuraamaan merkittyä polkua, nuo valkoiset täplät puissa ovat Virpiniemen ja Runtelin välisen ulkoilureitin merkkejä. Reitin toinen pää on aivan hiihtomajan vieressä Virpiniemessä.

Mitä lähemmäs Virpiniemeä tullaan, sitä enemmän näkyy eri värein merkittyjä polkuja, jotka talvella ovat luonnollisesti eri pituisia latuja.

Virpiniemen ladut ovat hyvin merkityt.

Viimeinen tauko hiihtomajan viereisellä nuotiopaikalla, kuppi kahvia ja loput pullat. Täältä ei ollut enää pitkästi tukikohtaani.

Ja tosiaan: kengät eivät pidä vettä.

Tässä vielä tuon hyvän termospulloni pakkaus. Erinomaisesti se pitää lämmön sisällä, ja pullon molemmissa päissä olevat mukit ovat lämpöeristetyt, joten kahvi tai soppa pysyy niissä hyvin lämpimänä.

Lauantain kävelykertymäksi tästä retkestä ja muusta pikkutepastelusta tuli 14,7 km.

Kolme väriä: harmaa

Sunnuntain väriksi olisin voinut valita myös vihreän, koska vesisade paljasti edellispäivän valkean lumipeitteen alta jälleen vihreän luonnon. Kieślowskin esikuvan mukaisesti tämä kolmas osa kuitenkin vetää yhteen ensimmäisen ja toisen osan teemat, joten näin matemaatikkotaustaisenakin voin laskea yhteen: musta + valkoinen = harmaa.

Sunnuntain kävely suuntautui aluksi samoja jälkiä pitkin kuin lauantainenkin, mutta lopullinen kohde ei ollut Isoniemi, vaan Haukiputaan kirkonkylä.

Edellispäivän lumisade oli muuttunut jo illalla vesisateeksi, minkä seurauksena eilen mukavan luminen tie oli nyt aivan hirmuisen liukas.

Metsä oli sekin muuttanut ulkoasuaan, poissa oli lauantain valkeus. Otin kuvan samasta paikasta kuin lauantairetken ensimmäisen metsäkuvan.

Deuter Futura Vario 40+10, oivallinen pikkurinkka päiväretkille.

Sateiden jäljiltä joka paikassa oli märkää, ja sade senkun jatkui.

Paikoitellen metsätiet olivat myös jäässä. Tällaiset paikat oli paras ylittää kieli keskellä suuta.

Tämä metsä on kauttaaltaan täynnä vaihtelevan levyisiä pikkuteitä. Näistä monet ovat myös autolla ajettavissa, mutta siellä täällä sijaitsevat pehmeät hietikot pitävät useimmat autoilijat poissa.

Kas tässä päivän teemakuva. Pilvisen taivaan alla jäkäläkin hukkasi vihertävän sävynsä ja harmaa hallitsi maisemaa.

Annanmäen laavu.

Tämän keltaisen laatikon muistan lapsuudestani – hiihtolenkeillä Annanmäkeen, Isoniemeen tai Virpiniemeen kirjasin laatikossa olleeseen vihkoon päivämäärän, nimeni ja kilometrit.

Annanmäen hiekkakuopat meinaavat väkisin vallata lisää alaa. Eroosio syö hiekkaisen maan turva-aitojen alta ja lopulta ne putoavat monttuun.

Vähän on rapaiset kengät eivätkä lahkeetkaan ihan puhtaina säilyneet.

Annanmäen kohdalla ladulla on melko jyrkät mäet. Ken ei niistä pidä, voi ohittaa mäen kiertotietä.

Hiekka-aarre yltää tänne asti. Monttua montun perään silmänkantamattomiin.

Reittini sivusi Annalankankaan teollisuusalueen länsikärkeä. Tässä säässä ei tarvitse pelätä, että ulos varastoidut betonielementit kovettuisivat liian  nopeasti.

Mikähän allas tämä lienee. Tuskin kuitenkaan kipsisakka-allas…

Tie oli loppumatkasta todella märkä ja pehmeä. Olisipa ollut mukavaa, jos ne uudet retkikengät olisivat olleet käytössä, olisi jalat säilyneet kuivina.

Harmaudesta huolimatta metsässä oli muitakin värejä. Olisi tämän retken voinut siis nimetä vihreäksikin, mutta jotenkin se harmaa sopi mustan ja valkoisen perään paremmin.

Sunnuntain retkestä ja illan muista kävelyistä kertyi yhteensä 13,6 kilometriä. Koko viikonlopun kävelymatkaksi tuli siis 44,1 kilometriä. Siihen voinee kaupunkilaisretkeilijä olla ihan tyytyväinen.