Työnantajani näki hyväksi tarjota tälle sellaisia työtehtäviä, jotka edellyttävät lisäkoulutusta. Tällainen on mukavaa, koska se osoittaa, että työntekijä ei ole ainakaan ihan vielä muuttumassa ongelmajätteeksi, jota nykyään jo 50 vuotta täyttäneet saattavat joillain aloilla olla. Enhän toki ole vielä läheskään puolen vuosisadan ikäinen, mutta on se virstanpylväs minulla vuoden päästä käsillä.
Osa tästä koulutuksesta toteutetaan ns. virtuaalisesti eli verkon yli niin, että kouluttaja on omassa työpisteessään ja koulutettavat sitten omissaan. Jännäksi tämän tekee se, että kouluttajan työpiste sijaitsee aikavyöhykkeellä, joka on meikäläisestä kahdeksan tunnin päässä. Koulutuspäivät siis alkavat meikäläisittäin iltapäivästä ja jatkuvat keskiyön tuolle puolen. Tällainen järjestely asettaa omia haasteitaan mm. perhe-elämälle, kun yksi perheenjäsen elää aivan eri aikataulua kuin muut. Me päädyimme hyödyntämään omistamaamme matkailuvaunua, jota pidämme parinkymmenen kilometrin päässä kotoa, Virpiniemen karavaanarialueella. Toimimme niin, että minä siirryn koulutusviikoksi vaunulle ja elän siellä koulutuksen edellyttämässä vuorokausirytmissä, kenenkään häiritsemättä ja ketään häiritsemättä. Oman pikantin lisänsä tähän viikkoon tuo se, että perheellämme on vain yksi auto, jota en voi ottaa mukaani. Ei sekään mikään ongelma ole: vien enimmät tavarat vaunulle etukäteen ja työviikon alussa, maanantaina aamupäivällä, pakkaan loput tarvitsemani tavarat ja parin päivän ruuan rinkkaan ja lähden menemään, alkumatkan bussilla ja loput kävelemällä.
Maanantai (11252 askelta; 8,77 km)
Vaimo lähti töihin ja poika kouluun, minä kerään loput mukaan otettavat tavarat kekoihin sängyn päälle ja suunnittelen, miten ne pakkaisin mukaan. Käyn naapurikaupassa kadun toisella puolella ostamassa sen verran ruokaa, että pärjään vaunulla ainakin pari ensimmäistä päivää. Keskiviikolle suunnittelen kauppareissun – valittavana on Siwa viiden ja S- ja K-marketit 6,5 kilometrin päässä vaunulta. Pakkaan ruokakassin ja muut tavarat rinkkaan, pyörin hetken aikaa ympyrää pohtiessani, mitä vielä pitää olla mukana. En enää keksi mitään, joten olen valmis lähtemään. Ennen lähtöä punnitsen rinkan, 12 kiloa. Ihan kelpo kantamus.
Kävelen puolen kilometrin päähän bussipysäkille ja ajelen linjan 1 bussilla päätepysäkille Kiviniemeen. Sieltä olen ennenkin kävellyt vaunulle; matkaa on tuo sama 5 kilometriä kuin vaunulta Siwa-kaupalle, kauppa kun on ykkösen päätepysäkin vieressä. Kesällä kävelen osan matkasta ulkoilureittiä pitkin, mutta näin talvella se ei käy, koska koko polku on ajettu laduksi luistelukaistoineen, eikä kävelijällä ole sinne asiaa. Typerä järjestely, mutta ei aiheuta mahdotonta haittaa, sillä tiedän vaihtoehtoisen reitin. Se tosin menee melko pientä polkua pitkin metsän halki, ja viime aikoina on satanut paljon lunta ja on mahdollista, että polku on ummessa. Kohtapa se selviää ja jos ei muu auta, valitsen sitten joko kävelyn umpihangessa tai parin kilometrin ylimääräisen mutkan.
Turhaan huolehdin, polku on niin vilkkaassa käytössä, että edes kohtalainen lumisade ei saa sitä umpeutumaan. Se lienee myös paljon käytetty moottorikelkkareitti. Maisemat polun varrella ovat kerrassaan upeat, puut ovat paksun lumen peitossa ja tunnelma metsän keskellä on jotain, mitä ei kannata tässä yrittää edes kuvailla. Tunnen olevani kaukana kaikesta.
Puut ovat viime aikojen pakkasten jäljiltä vielä kylmiä, ja kun tänään on vain muutama aste miinusta, tiivistyy ilman kosteus huurteeksi puiden runkoihin. Kaunista.
Noita metsäpolkuosuuksia on tällä matkalla oikeastaan kaksi. Ensimmäinen on välttämätön, jotta pääsen Kiviniemestä Virpiniementien varteen, ja toinen sitten valinnainen, mikäli en halua kävellä autotien vartta koko loppumatkaa. Valitsen loppumatkalle metsäreitin, mikä osoittautuu vääräksi valinnaksi. Alkuosa tätä reittiä kulkee kapeaa autotietä pitkin, ja se on luonnollisesti hyväksi aurattu. Vähitellen tie pienenee ja lopulta hupenee lumen alle lähes kokonaan. Tässä on kulkijoita ollut niin vähän, että joudun kahlaamaan 20…30-senttisessä lumessa. Eikä sitä ole kuin ehkä 600-700 metriä, mutta tämän kantamuksen kanssa matka tuntuu paljon pitemmältä.
Polku päättyy risteykseen, jossa olen taas valinnan edessä: jos käännyn vasemmalle, edessä on ties kuinka pitkästi samanlaista puoliumpihankea; jos käännyn oikealle, puoliumpihankea on varmuudella vain vajaat puoli kilometriä, mutta vie minut saman verran väärään suuntaan eli pidentää kokonaiskävelymatkaa kilometrillä. Muistan, että rinkassa on kartta, mutta en viitsi ottaa sitä esille, koska taisin pakata sen aika lailla pohjalle. Käännyn oikealle ja otan vastaan lisämatkan. Myöhemmin katson kartasta, että vasemmalle kääntyminen olisi tarkoittanut vain parin sadan metrin kahlaamista, ja sitten olisin päässyt auratulle tielle. Ensi kerralla pakkaan kartan rinkkaan päällimmäiseksi.
Lopultakin taas Virpiniementien varressa, pyörätiellä, jolla on vain viitisen senttiä uutta lunta. Eikä siitäkään ole minulle haittaa, sillä juuri ennen kuin putkahdan metsästä ulos, hurauttaa paikalle auratraktori. Saan silti kävellä vähän matkaa auraamatonta pyörätietä, sillä auramies puhdistaa ensin yhden risteysalueen – älä vain käänny tuolle toiselle tielle nyt, ajattelen. Ei se käänny, vaan lähtee samaan suuntaan kuin minä, ja tuota pikaa saan käveltäväkseni vasta auratun tien. Tämä on jo melkein liian hyvää ollakseen totta.
Ja aivan liian hyvää siitä tulee varttituntia myöhemmin, kun traktori palaa takaisin ja auraa vielä loputkin pyörätien leveydestä. Kyllä tässä nyt kelpaa kävellä, ja äskeisen umpihankiseikkailun muistelu alkaa jo naurattaa. Loppumatkalla askel on kevyt ja pääsen asettumaan aloilleni vaunulle pari tuntia ennen työpäiväni alkua.
Tiistai (8791 askelta; 6,85 km)
Lukija ymmärtänee, että hyppään tässä tarinassa ohi työosuudet, ja kerron vain viikon muista, retkeilyksi laskettavista aktiviteeteista. Tiistai on kävelyn suhteen lepopäivä. Tarkoittaa minun tapauksessani sitä, että käyn vain parituntisella lumikenkäretkellä lähirannoilla. Mutta ei mennä vielä sinne asti.
Kun tiivistä ajatustyöskentelyä ja keskittymistä vaativa työpäivä päättyy kello 1 yöllä, on turha kuvitellakaan menevänsä saman tien nukkumaan. Ainakin minulla aivot toimivat vielä niin kovilla kierroksilla, että nukkumisyritys johtaisi vain tuloksettomaan pyörimiseen sängyssä ja kohta kierrokset lisääntyisivät vielä unen tulemattomuuden harmittelusta. Siispä olen jo etukäteen päättänyt, että kun työt on tehty, lähden ulos. Ensimmäisenä iltana käyn lähirannalla katselemassa pimeyttä. Olin toivonut, että aina maanantain-iltaisin Kemistä Ouluun tuleva rahtilaiva olisi sen verran myöhässä aikataulustaan, että ehtisin katsomaan, kun se purjehtii Virpiniemen ohitse. Laivaväylä on naapuriniemestä mitattuna lähimmillään 1,75 kilometrin päässä rannasta, ja kirkkaasti valaistu laiva jäälakeuden keskellä on komea näky. Se jää kuitenkin tänä yönä näkemättä, sillä TransPaper on tällä kertaa poikkeuksellisesti jopa etuajassa. Niin hyvin näyttää sillä käyttävän jään murtaminen, että murtaja Kontio tulee perässä eikä kulje edellä, kuten maakrapu voisi olettaa.
En minä ole ainoa yökulkija, paikalliset metsähiiret käyvät usein yöaikaan retkillään ja aamulla niiden jälkiä näkyy joka puolella. Tämän jäljen tiedän melko varmasti juuri metsähiiren jäljeksi, koska samoilla sijoilla olen edellisenä talvena nähnyt pakkaseen kuolleen pikkujyrsijän, joka oli nimenomaan metsähiiri.
Aamu valkenee ajallaan ja minä avaan silmäni ajallani, joskus kymmenen-yhdentoista välillä. Tarkka aika ei tässä kohtaa vuorokautta ole olennainen. Valmistan hyvän aamiaisen, keitän puoli tusinaa kananmunia, joista yhden syön heti ja toisen otan lumikenkäretkelle evääksi. Loput laitan jääkaappiin odottamaan viikon muita retkiä. Aamiaisen syötyäni laitan ulkovaatteet päälle, pikkurepun selkään ja lumikengät jalkaan ja lähden liikkeelle.
Naapuriniemeen kävellessäni näen, kuinka koivut todella voivat taipua lähes kaksinkerroin painavan lumen vaikutuksesta. Nämäkin kasvavat kesällä ihan normaalisti suoraan ylöspäin, mutta nyt ne ovat joutuneet nöyrtymään taakkansa alla.
Rannassa katselen lähisaaria ja muistelen viimetalvista hiihtoretkeäni Hietakarin saaren ympäri. Tänä talvena olisi tavoitteena kiertää viereinen saari, Kotakari. Olen ollut pitkään kahden vaiheilla, tekisinkö sen retken lumikengillä vai suksilla. Nyt olen päättänyt: suksilla. Lumikengillä eteneminen on niin paljon raskaampaa, kun kengän joutuu joka askeleella nostamaan ylös – suksia ei tarvitse nostella. Lisäksi suksilla voi hyvissä olosuhteissa edetä yhdellä potkulla monta metriä, lumikengillä se ei onnistu. Kotakarin-retkeen liittyy ainakin kaksi epävarmuustekijää: onko minulle sopivana retkipäivänä sopiva sää, ja onko jää silloin siinä kunnossa, että sinne voi mennä. Viime talvena opin, että etelätuulella jäällä voi olla hyvin arvaamattomat olosuhteet: tuuli saattaa painaa vettä jään päälle halkeamista, eikä sitä päältäpäin huomaa ennen kuin vettä on niin paljon, että se näkyy lumen pinnalla. Silloin sitä sohjoa on jo pari-kolmekymmentä senttiä, ja sellaiseen paikkaan ei suksilla kannata mennä.
On sitä vettä jäällä tänäänkin, ja paikassa, jossa lumen pinta oli vain aavistuksen tummunut, oli jään ja lumen välissä hyvinkin kymmenen senttiä sohjoa.
Saan tarpeekseni jäällä kävelystä ja rantaudun. Lunta on kovan maan päällä heti enemmän ja varsinkin tässä, missä rantakasvillisuus tehokkaaasti sitoo lumen paikalleen. Lumi on niin tuoretta, että lumikenkäkin uppoaa siihen kolmisenkymnentä senttiä. Nuo punaiset säärystimet ovat muuten hyvä ostos – estävät tehokkaasti lumen pääsyn kenkiä ja sukkia kastelemaan. Ja on niistä hyötyä kesäkelilläkin: märässä maastossa liikuttaessa housujen lahkeet muutoin kastuisivat ja likaantuisivat, mutta näillä ne saa suojattua hyvin.
Rannalta metsään siirtyessäni säikäytän lentoon toistakymmenpäisen teerikukkoparven. Perässä lentää vielä muutama naaraslintu. Monesti olen näissä metsissä kulkiessani säikäyttänyt isoja lintuja lentoon, mutta vasta nyt näen ne niin selvästi, että lajintunnistus on varma.
Etsin suojaisen, mutta aukean paikan pitääkseni evästauon. Lämpötila on nollan yläpuolella, joten puissa oleva lumi tipahtelee alas, enkä halua sitä kovin paljoa päähäni. Kaivan repusta aamulla mukaan ottamani kananmunan, palan suklaata ja vesipullon. Näillä jaksaa taas. Jatkan matkaa metsän halki suuntana Virpiniemen hiihtomaja, jossa aion palkita reippauteni vähintään kahvikupillisella ja ehkä myös munkilla.
Moottorikelkat ovat kauhean käteviä. Tiedättehän sanamuodon; sama ajatus kuin sanottaessa tulipalosta, että se on kauhean kaunis. Nuo kelkat pitävät helvetinmoista meteliä ja jättävät jälkeensä pahanhajuiset pakokaasut, mutta toisaalta niiden tekemiä uria on helppo kulkea. Ja ovathan ne tietyille ammattiryhmille kerrassaan välttämättömiä talvikulkuneuvoja. Joten jospa niitäkin sietäisin.
Taannoisella pakkasretkelläni havaitsin, että kovalla pakkasella lumi on kuivaa eikä tartu mihinkään, tai jos tarttuu, niin sen saa helposti pois vaikka puhaltamalla. Toisin on näin nollakelillä: lumi on märkää ja tahmeaa ja tarttuu joka paikkaan. Lumikenkiä sai olla vähän väliä kopistelemassa puhtaiksi. Siinä vaiheessa, kun alkaa tuntua kuin olisi korkokengät jalassa, on aika puhdistaa läpsyttimet lumettomiksi. Sitten on taas vähän aikaa kevyt kulkea.
Keskiviikko (17529 askelta; 13,67 km)
Tänään on sitten kauppapäivä, joten aamiaisen syötyäni ripustan repun selkääni ja lähden kävelemään. Eilinen suojasää on pudottanut enimmät lumet puista, mutta lisää on tulossa. Katsoin ennen vaunulta lähtöä netistä ilmatieteen laitoksen sadetutkaa, jonka mukaan kohta sataa lunta sakeasti. Näin käy, ja saan kulkea suurimman osan kauppamatkastani lumipyryssä.
Tyhjän repun kanssa askel on keveä, enkä muista huomioida edessä olevien kilometrien määrää kävelyvauhdissa. Innoissani valitsen ostospaikakseni sen kauempana olevan, eli S-Marketin. Kerään tarvittavat ostokset ja kaupasta poistuessani luen ovesta tekstin ”Kiitos kännistä”. Sitä känniä ei ainakaan minun ostamilla viinoilla ole hankittu, joten ehkä kiitosta ei ollutkaan suunnattu minulle.
En jää asiaa sen enempää miettimään, vaan lähden paluumatkalle. Nyt reppu painaa jo enemmän eikä askel ole yhtä kevyt kuin menomatkalla. Tällainen muutaman sentin kerros kevyttä lunta ei sinänsä tunnu isolta asialta, mutta kun sen alla on lumiauran jättämä aivan sileä pinta, on tie paikoitellen liukas. Sellaisella pinnalla käveleminen edellyttää jatkuvaa pientä varovaisuutta – meinasin kirjoittaa, että varpaillaan oloa, mutta tuo vertaus ei taida tähän oikein sopia.
Ajoittainen lumisade saattelee minut takaisin merenrantahuvilalleni, jossa olen melko tarkkaan kolme tuntia kauppareissulle lähdön jälkeen. On tämä vähän erilaista kuin kotona, jossa kauppa on kadun toisella puolella ja jonkin yksittäisen ostoksen voi kipaista ihan muutamassa minuutissa. Täältä ei kyllä viitsisi ihan pienen asian takia lähteä kaupassa ”pistäytymään”.
Merkittävin tapaus paluumatkalla on viikon toinen teerihavainto: metsästä pölähtää tien yli puolenkymmentä komeaa teerikukkoa, jotka lentävät ylitseni niin matalalla, että kuulen niiden siipien vipatuksen ja näen lyyrapyrstöt selvästi. Harmi vain, että tilanne tuli ja meni niin nopeasti, että en saanut linnuista kuvaa.
Torstai (22250 askelta; 17,35 km)
Niin, ihan pienen asian takia ei viitsisi lähteä kaupassa ”pistäytymään”. Paitsi että nyt kyllä viitsin – huomaan nimittäin, että unohdin eilen ostaa jotain, mitä ajattelen tarvitsevani. Jos tällainen kauppamatka olisi jokapäiväistä arkea, moinen unohdus voisi harmittaa kovastikin, sillä se tietää uutta kolmen tunnin keikkaa. Nyt se ei harmita, koska eihän täällä oikein muutakaan tekemistä ole työiltaa odotellessa kuin ulkoilu. Tietysti olisin voinut ottaa jonkin kirjan mukaan ja maata sen kanssa peiton alla koko päivän, mutta reipas ulkoilmaelämä on paljon houkuttelevampi vaihtoehto.
Tällä kertaa en tarvitse isoa reppua mukaan, joten otan pienen, ja sen pohjalle vesipullon. Nyt muistan myös eilisen kävelyn opetuksen, että alussa ei saa mennä liian lujaa. Olenhan minä tämän oppinut jo aikoja sitten, mutta jotenkin asia unohtuu silloin, kun käveleminen ei ole varsinaista pitkän retken tekemistä. Varmaan rinnastin kauppamatkan arkiseen työpaikalle kävelemiseen – sinne minulla on kotoa neljän kilometrin matka, ja sen voin hyvin kävellä ripeästi, koska noiden kilometrien jälkeen edessä on kahdeksan tunnin tauko istumatyön muodossa, ja sitten jaksaa taas askeltaa vauhdikkaasti kotiin. Metsäretkillä yritän pitää kiinni sellaisesta rytmityksestä, että kävelen noin 45 minuuttia ja sitten pidän tauon.
Lähden kävelemään, ja jo muutaman sadan metrin jälkeen huomaan marssivani taas täyttä vauhtia. Hidasta, hölmö! Tähänhän täytyy ihan keskittyä.
Pienet ostokset eivät vie kauaa, mutta tällä kertaa pidän kaupalla ihan kunnon kahvitauon. Kassojen vieressä on nimittäin automaatti, josta saa kupillisen kelvollista kahvia 50 sentillä, ja kun siihen ostaa kaveriksi suklaapatukan, voi niiden kanssa istahtaa juuri sopivan pituiseksi ajaksi vähän jalkoja lepuuttamaan. Olisin mieluiten ostanut jonkin tuoreen pullan, joita tällaisissa pikkukaupoissa nykyään paistetaan paikan päällä, mutta tarjolla on vain munkkeja. En halua sellaista, munkkikahvit kuuluvat hiihtomajalle eivätkä S-Markettiin.
Niin vähissä ovat kulkijat, että omat, kahteen suuntaan kulkevat jälkeni ovat paikoitellen ainoat, joita pyörätielle sataneeseen lumeen jää.
Tästä tuli kävelyharrastuksen kannalta hyvä päivä – kävelin saman reitin kuin eilen, mutta askelia ja kilometrejä kertyi paljon enemmän. Tämä selittyy aamuyön haahuilulla: työpäivän päätyttyä yhden aikaan yöllä olin niin virkeä, että tein melko pitkän kävelylenkin ennen nukkumaan menoa. Kyllä se uni sitten maittoikin.
Perjantai (17518 askelta; 13,66 km)
Viimeinen päivä maalaiselämää tällä erää, viikon työt ovat takana ja tänään on lupa pitää vapaata ja tasata vuorokausirytmiä. Päivän pakollisiin kuvioihin kuuluu tavaroiden pakkaaminen ja kävely bussireitin varteen, mutta niillä ei ole kiirettä. Laitan siis vielä kerran lumikengät jalkaan ja lähden metsään.
Löydän reittini lähtöpisteeksi jälleen yhden moottorikelkkauran, jota lumikengillä on oikein hyvä kävellä. Mutta uran alussa tulee paha mieli, kun huomaan, että joku on nähnyt hyväksi jättää roskapussinsa tähän. Käsittämätöntä, koska samassa risteyksessä on tien toisella puolella ihan oikea Lassila & Tikanojan roska-astia, jonne nuokin olisi voinut vallan hyvin laittaa.
Mieliala kohenee kuitenkin taas pian. Alkuviikon suojasää on kovettanut lumihangen pintaa sen verran, että kevyet eläimet pysyvät hyvin pinnalla, ja kun siihen on satanut sopivasti kevyttä pakkaslunta, näkyvät jäljet oikein hyvin. Näin selviä jäniksen jälkiä näkee harvoin.
Seuraavan luontohavainnon teen ensin korvillani ja vasta sitten silmilläni. Erään männyn juurelle pysähdyttyäni kuulen pääni päältä koputusta. Katson ylös ja näen punaista – käpytikkahan se siellä lounastaa. Niin keskittynyt se on tekemisiinsä, että ei häiriinny, vaikka pyörin puun alla ympäriinsä etsiessäni hyvää kuvakulmaa.
Koputukseen tulee välillä taukoja, kun tikka toteaa kävyn loppuun kalutuksi, heittää sen maahan ja käy poimimassa seuraavan, jonka taas asettaa puunkoloon, ja sitten koputus jatkuu.
Minä jatkan matkaani ja ihmettelen auton jälkiä. Tällaiselle ”tielle” autolla lähtevän kannattaa olla varma siitä, että tie vie jonnekin – peruuttamalla tuolta ei ainakaan tulla pois.
Yksi lumikenkäilyn hauskuuksista on, että ne jalassa voi mennä uskomattomista paikoista ylös ja varsinkin alas. Niinpä etsin lähimaastosta jyrkimmän rinteen ja kiipeän siitä ylös.
Puolimatkassa ihailen taas jälkiä lumessa – tällä kertaa oravan.
Perillä ylhäällä, jäljistä näkee, mistä on tultu.
”Liity liikkujiin.” Enpä taida. Varmaan joku tarvitsee Liikuntakaverien kaltaista virtuaaliyhteisöä saadakseen itsensä liikkeeelle, mutta minun juttu se ei ole. Liikun mieluiten yksin tai oikein hyvien tuttujen kanssa. On toki niin, että jos tuon sivuston ansiosta saadaan alennettua ihmisten kynnystä harrastaa liikuntaa, on saatu aikaan hyviä asioita.
Jatkan matkaani lumisia rinteitä ylös ja alas. Tulee mieleen Teletapit: rinnettä ylös, rinnettä alas, ylös, alas. Hupsista! Uudestaan!
Hiihtomajan läheisyys näkyy metsässä, jota halkoo joka suuntaan kulkevat hiihtobaanat – nykyään nämäkin ovat melkoisia valtateitä, kun ei riitä yksi suksille tehty latu, vaan pitää olla tuo luistelukaistakin. Minä en ole koskaan viihtynyt tällaisilla laduilla, koska olen niin hidas, että joutuisin joka välissä varomaan nopeampia etenijöitä. Ja varmasti ennen pitkää kohdalle osuisi joku vauhtihiihdon sokaisema kusipää, joka euroopanomistajan elkein huutaisi latua itselleen ja pakottaisi rauhallisen hiihtäjän sivuun. Turussahan nämä vauhtiveikot hiljattain ilmaisivat, että pikkulasten pitäisi pysyä poissa laduilta, kun ovat niin hitaita ja – voi kauhistus – niitä saattaa olla useita vierekkäin. Vaan minullapa on umpihankisukset, joilla voin tehdä itselleni ladun ihan minne haluan.
Vielä kerran käyn hiihtomajalla nauttimassa kupillisen kahvia – tällä kertaa kevytversiona eli ilman munkkia – ja sitten palaan vaunulle pakkaamaan. Matkalla huomaan vielä metsähiiren jäljet, se on vipeltänyt muutaman metrin hangen pinnalla ja sitten taas puikahtanut pieneen koloon.
Vaunulla kerään rinkkaan sen verran tavaraa kuin saan kohtuudella kannettua, syön vielä lounaan ja sen jälkeen aloitan paluumatkan ihmisten ilmoille. Kävelen tutuksi tullutta reittiä S-Marketin luo vielä kerran ja kiipeän siitä bussipysäkille. Parin edellisen päivän kävelyistä jotain oppineena varaan puolitoista tuntia tälle 6,5 kilometrin matkalle, ja se riittää hyvin. Olen pysäkillä kahdeksan minuuttia ennen bussin aikataulunmukaista saapumisaikaa. Se tulee pari minuuttia etuajassa. Nousen kyytiin ja totean olevani ainoa matkustaja. Kuljettaja pahoittelee, että hän on näin paljon myöhässä, kun auto särkyi ja piti odottaa vara-autoa. Vastaan, että kyllä aikataulun mukaan tähän aikaan pitäisikin tämännumeroisen bussin tulla. No, tämä auto on se edellinen, jonka olisi pitänyt mennä tästä puoli tuntia sitten. Hämmennyn tilanteesta niin, että vain ojennan kuljettajalle rahan enkä hoksaa sanoa, minne olen menossa ennen kuin kuljettaja sitä kysyy. Niin, öö, joo, tuotanoin, sönkötän hetken ja sitten saan sanotuksi määränpääni. Muodonmuutos metsäläisestä kaupunkilaiseksi on alkanut.