Aurinkokuivattu retkeilijä

Touko-kesäkuun vaihteessa 2013 teen kesän ensimmäisen yöretkeni. Tämä retki on luonteeltaan kokeilu – en ole vuosiin yöpynyt teltassa, enkä leirintäalueiden ulkopuolella kuin yhden ainoan kerran. Tuo kerta oli lapsuudessani; mahdoinko olla silloin vielä kouluikäinenkään, kun isäni vei minut autolla muutaman kilometrin päähän, jonne pystytimme teltan ja olimme siellä yötä. Muistaakseni tulimme melko pian seuraavana aamuna takaisin kotiin, mutta niin kai meillä oli tarkoituskin. En ainakaan löydä muistini sokkeloista minkäänlaisia negatiivisia muistikuvia tuosta retkestä.

Nyt siis olen menossa telttaretkelle, jolla yövyn ihan oikeasti maastossa. Olen valinnut alueen, jolta etsin illalla telttapaikan, mutta mitään tarkempia koordinaatteja en etukäteen yösijalleni etsi. Luotan siihen, että maastosta löytyy tarvittava muutaman neliömetrin kokoinen tasainen, kuiva ja suojainen paikka.

Yöpymisvarusteeni eivät ole mitään haitekkia, vaan yksinkertaisia, halpoja varusteita. Puolitoista kiloa painavan telttani olen ostanut Biltemasta parilla kympillä jokunen vuosi sitten – tosin en ole vielä siinä kertaakaan yöpynyt – ja makuualusta on samasta paikasta niin ikään vuosia sitten ostettu itsestään täyttyvä malli. Makuupussilla, joka on niin vanha, etten enää muista, mistä olen sen ostanut, on sentään ihan asialliselta kuulostava nimi: Jotos Ultralight, eikä se painava olekaan, vain 900 grammaa. Makuualustakaan ei paljoa paina. Kaupastahan saisi vaikka kuinka hienoja ja kevyitä majoitusvälineitä, mutta en näe mitään järkeä maksaa neljääsataa euroa – tai edes sataa euroa – teltasta, jos kahdenkympin teltallakin pärjää. Tällä retkellä selviää ainakin osittain, pärjäänkö näillä. Jos tällaisista retkistä tulee tapa, tai jos joskus lähden pitemmälle vaellukselle – kuten toivon lähivuosina tekeväni – saatan sitten ostaa paremmat vermeet. Satunnaiseen tarpeeseen en halua tässä vaiheessa satasia kuluttaa; tiedän jo etukäteen, että tänä kesänä en kovin monelle yöretkelle kerkiä eivätkä ne paria yötä pitempään kestä.

Viikkoa ennen retkeä huomaan, että tarvitsen isomman rinkan. Pieni päiväretkirinkkani – Deuter Futura Vario 40 + 10 – on auttamatta liian pieni tällaiselle retkelle. Rinkassa on kriittisiä kohtia enemmän kuin teltassa, joten halpatuotteet saavat jäädä kauppaan ja tilaan Scandinavian Outdoor Storesta Deuter Aircontact 65 + 10 –mallisen kantolaitteen. Se olisi toki ollut järkevämpää ostaa niin, että olisin voinut ostovaiheessa kokeilla rinkkaa selkään. Hankinta jäi vähän viime tippaan, eikä tällaiseen ylellisyyteen enää ollut aikaa. Pikkurinkkani on kuitenkin osoittautunut käytössä hyväksi, joten luotan siihen, että Deuter osaa tehdä myös isompia.

Posti tuo rinkan muutamaa päivää ennen lähtöä, ja pääsen hakemaan oikeita säätöjä. Olen tämän ennenkin huomannut, mutta ihmettelen taas, kuinka lyhyt selkä minulla on. Saan säätää olkahihnojen kiinnikkeen rinkan selkämyksessä alimpaan asentoonsa, jotta lantiovyö ei jäisi liian alas. Pituutta minulla on 180 cm, mutta siitä suurin osa on jalkoja, joten selkäni on lyhyempi kuin monella muulla samanmittaisella. Seuraavaksi ihmettelen lantiovyön säätövaroja – niitä kun näyttää olevan enemmän kuin riittävästi. Minä mahtuisin tuon vyön sisään vaikka kaksinkerroin, niin pitkät nuo hihnat ovat.

Tämä retki on siis monessa mielessä kokeilu. Ensinnäkin on tämä yöpyminen, ja halpojen varusteiden testaaminen siinä. Toiseksi tulee muu varustus, lähinnä ruokapuoli. En osaa tarkasti arvioida, paljonko tarvitsen syötävää tällä retkellä, joten otan varmuuden vuoksi vähän liikaakin muonaa mukaan. Siitä kertyy melkoisesti painoa, mutta arvelen paremmaksi kantaa vähän liikaa kuin nähdä nälkää. Painavin yksittäinen asia tällä retkellä on vesi. Olen tutkinut karttoja löytääkseni vesitäydennykseen soveltuvia lähteitä, mutta koko reitillä niitä on karttaan merkittynä vain yksi, ja sekin keskellä suota, 700 metrin päässä tiestä. Eikä tietystikään ole mitään takeita siitä, että sieltä saisi juuri nyt vettä, ja että se olisi juomakelpoista. Otan siis mukaan kolme litran pulloa vettä, ja niiden lisäksi vielä puolen litran pikkupullon hörppäyspulloksi. Koska odotettavissa on helteinen viikonvaihde, toivon, että pystyn täydentämään vesivarastoani jostain matkan varrelta. Pöpöjen välttämiseksi otan mukaan Micropur Forte –vedenpuhdistustabletteja.

Kolmas kokeilun aihe on sää. Hetken mietin, onko ylipäänsä järkevää lähteä retkelle, kun sääennuste lupailee 25…28 asteen päivälämpötiloja. Mutta enhän mene kauas, ja jos oikeasti hätä tulee, saan kyllä itselleni soitettua kyydin melkeinpä mihin tahansa kohtaan reitilläni. Ja isompi syy lähtemiseen on tieto, että jos en nyt mene, niin seuraava mahdollisuus tällaiselle retkelle koittaa vasta heinäkuun lopulla. Ja kaikkein suurin syy on se, että joskushan tämäkin on kokeiltava. Mieluummin teen sen kaksipäiväisellä lähiretkellä kuin kuukauden vaelluksella jossain korvessa.

Perjantai-iltana pakkaan suurimman osan varusteista; oikeastaan lauantaille ei tarvitse jättää kuin vesiastioiden täyttäminen ja muutama pikkutavara, joita kuvittelen vielä ennen lähtöä tarvitsevani. Hyvin nukutun yön jälkeen koittaa lauantai, ensimmäinen päivä kesäkuuta, josta näyttää tulevan hellepäivä. En lähde liikkeelle aamulla, vaan vasta yhden aikaan iltapäivällä. Haluan ensin odotella, että kahdeksannen luokan päättävä poikani ehtii koulusta kotiin, ja sen jälkeen joudun vielä odottelemaan muutaman tunnin, jotta seuraava Alamäen bussi Oulusta Iihin lähtisi. Olen valinnut retkeni lähtöpisteeksi Ukkolanperän risteyksen, eikä sinne kovin monella bussilla pääse.

Jään ilmastoidun bussin kyydistä suunnitelman mukaisessa paikassa ja helle lyö saman tien kasvoille. Päivän kuumimmat tunnit ovat juuri edessä. Alan hikoilla välittömästi, ja kysymys, onko tämä oikeasti järkevää, hiipii mieleeni uudemman kerran. Hevonen tulee vastaan alkumatkasta, kärryistä päätellen ravieläin on kyseessä. On siinä kärryjen päällä ohjastajakin, ei heppa yksin ole lenkille lähtenyt. Kävelen Ojalanperän kautta itää kohti, ja vain kilometrin jälkeen tiheämpi asutus jää taakse. Nelostien alituksen jälkeen tien varressa on vielä muutama talo. Puolisentoista kilometriä myöhemmin reittini risteää rautatien kanssa. Myös Oulun ja Kemin väliltä on suurin osa tasoristeyksistä purettu tai muutettu ali- tai ylikuluiksi, mutta tässä sellainen vielä on. Radan itäpuolella tässä ei taloja sitten enää olekaan, ja alan päästä oikeaan tunnelmaan. Kävelynautintoa hieman verottaa sääskien suuri määrä; niitä on varsinkin matalammissa paikoissa paljon, koska niihin ei tuuli käy lainkaan. Korkeammalla tuulee sentään vähän, mutta isoimmat inisijäyksilöt uhmaavat ilmavirtauksia ja käyvät satunnaisen kulkijan kimppuun alkukesän ahnaudella. Taivaalle kertyy mukavasti kumpupilviä, jotka kasvavat siihen malliin, että arvelen niistä tulevan vielä sadekuuroja tälle iltapäivälle. Olo helteessä on siinä määrin tukalaa, että en panisi pientä sadetta lainkaan pahakseni.

Katson kartasta, että paikka, jossa parhaillaan kuljen, on nimeltään Navettakangas. Sen nimisiä paikkoja on Suomessa 64 kappaletta, niistä peräti kahdeksan Oulussa, ja näistä kaksi osuu tämän viikonlopun reitilleni, yksi jää vähän sivuun. Navettakankaan jälkeen edessä on retken ensimmäinen valinta: jatkanko tätä tietä koilliseen vai käännynkö pienemmälle, kaakkoon jatkuvalle tielle. Ensimmäinen vaihtoehto olisi helppokulkuisempi, mutta vähemmän mielenkiintoinen, joten menen pikkutielle. Kuljen sitä siis ensin kohti kaakkoa ja Saunasuon jälkeen tie kaartaa koilliseen ja kohta kutistuu poluksi. Pysähdyn tien päässä olevalle kääntöpaikalle pitämään kahvitauon – tällaiset aukeat paikat soveltuvat hyvin tauon pitämiseen, kun näille sopii ainakin vähän tuulta. Lisäksi soratie on turvallinen alusta retkikeittimelle. Maasto on nyt niin kuivaa, että en uskalla ottaa sitä riskiä, että tuulenpuuska heilauttaisi Trangian liekin aluskasvillisuuteen ja polttaisin koko metsän.

Tämä kahvitaukokin on kokeilu: uusi retkikeittimeni pääsee nyt ensimmäistä kertaa käyttöön. Olin alun perin ajatellut hankkia Trangia Minin, mutta kun löysin Prismasta tämän mallin (kuva jäljempänä), päädyin siihen. Tässä on tukeva jalusta, jonka päältä kattila ei ihan herkästi putoa, vaikka keitin olisikin vähän vinossa tai huterammalla maaperällä. Kattilaksi hankin tarttumattomalla pinnoitteella varustetun Trangia-paistinpannun, jonka arvelen monikäyttöisemmäksi kuin tavallisen kattilan. Lisäksi varustukseen kuuluu silikonikansi – kannen alla ruoka lämpenee nopeammin ja keittoon tulee vähemmän kärpäsiä.

Kahviteltuani pakkaan tavarat taas kyytiin ja jatkan matkaa. Yksi iso pilvi lipuu sopivasti kohdalle ja yrittää ropsauttaa sadekuuron, mutta se jää varsin vaatimattomaksi ripsimiseksi. Ukkonen jyrähtelee muutaman kerran pohjoisen suunnalla. Polku kiemurtelee vähitellen alemmas ja samalla muuttuu märemmäksi. Lopulta olen suon laidalla, ja tässä on seuraavan kokeilun paikka. Kaivan rinkasta hienot suokenkäni – marketista kuudella eurolla ostetut Crocs-kopiot. Ne ovat rumat ja epämukavat, mutta eivät paina mitään ja suojaavat jalkapohjia esimerkiksi ojien yli kahlatessa. Suollakin niistä voi olla hyötyä. Saattaahan sielläkin olla turpeessa teräviä oksanpäitä tai muuta epämukavaa, johon ei haluaisi jalkapohjaansa satuttaa. Vaelluskenkäni eivät toki panisi pahakseen pientä kastumista, mutta koska suon ylityksessä pinta voi upottaa enemmän kuin kengässä vartta riittää, on parempi edetä tämä osuus ”avojalloin”, kuten täällä meilläpäin sanotaan. Ja siis sen verran hienostelen, että laitan vielä nuo suokengät jalkaan.

Viilentävästä sadekuurosta huolimatta suolla tulee kuuma. Ihastelen nupulla olevia suopursun kukkia ja jo auenneita hillan kukkia. Muutama ylivuotinen karpalokin näkyy, mutta en viitsi niitä syödä – saattavat olla jo kohtalaisen hyvin käyneitä. Heti lumien sulettuahan ne olisivat vallan herkullisia.

Suon ylitys sujui hyvin; pienellä hakemisella sieltä löytyi sellainen kulku-ura, jota olisi todennäköisesti päässyt myös vaelluskengät jalassa kulkemaan. Mukavampi kuitenkin näin. Vastarannalla pidän sen verran taukoa, että saan jalat kuiviksi ja puhtaiksi ennen kuin laitan sukat jalkaan. Vaelluskengät ovat kuumat, eikä kestä kauaakaan ennen kuin sukat ovat aivan märät hiestä. Otan pakkauksestani toiset sukat ja ripustan edelliset rinkan päälle, siinä ne auringossa kuivuvat nopeasti. Kävellessäni tarkkailen tien varren ojia ajatuksella, että jostain voisi löytyä lähde. Ojissa on kyllä paljon vettä, mutta se kaikki on ruskeaa suovettä eikä siten kelpaa juotavaksi. Vielä minulla ei ole mitään kiirettä vesivarojen täydentämisen kanssa, mutta epäilys mukana olevien vesivarojen riittämättömyydestä koko retken ajaksi kasvaa koko ajan.

Puolitoista kilometriä suon jälkeen löydän täydellisen taukopaikan: varjoisa, mutta tuulinen. Tie halkaisee pienen pellon. Pysähdyn syömään leipää. Olen ottanut mukaan pienen paketin näkkileipää, se on kevyttä kantaa ja maistuu hyvin maastossakin, kunhan päälle laittaa jotain. Nuoruuden pyöräretkilläni minulla oli tapana ostaa Jalostajan maksa- tai kinkkupasteijatuubeja. Ne säilyivät syömäkelpoisina avaamisen jälkeen lämpimässäkin päivän pari, ja kun sellaista sipaisi näkkärin päälle tuhdin kerroksen, ei muuta tarvinnut. Tälle retkelle ruokia ostaessani en kyseistä tuotetta löytänyt, mutta ostin muutaman purkin makrillisäilykettä tomaattikastikkeessa. Yksi sellainen riittää hyvin kolmelle leipäpalalle – neljällekin, jos ei ole ahmatti – ja säilyy lämpimässä hyvin. Toki niiden mukana tuli tarpeetonta kantamista, koska mitään roskia en jättänyt matkan varrelle, vaan kaiken toin pois.

Äskeinen paikka oli hyvä tauon pitämiseen, koska pian sen jälkeen lähestyn taas asutusta. Saavun Onkamolle. Sen verran huolimattomasti seuraan etenemistäni, että olen kävellä Liippaantien risteyksen ohi. Luen kyllä tien nimen kyltistä, mutta kestää hetken oivaltaa, että sinnehän minun pitää mennä. Pian käännöksen jälkeen alkaa oikean jalan varpaissa tuntua sellaista kipristelyä, joka yleensä tietää rakon syntymistä. Pysähdyn ja riisun kengät ja sukat. Pahus vieköön, rakkohan siellä jo on. Täysin omaa syytäni tämä on, en ole tajunnut hankkia kunnollisia retkeilysukkia, vaan käytän sellaisia, joissa on varvasosan ja muun sukan välillä sauma. Sehän kyllä sopivissa olosuhteissa – esimerkiksi tällaisella helteellä – yhdessä sukan kastumisen kanssa johtaa epämiellyttävään lopputulokseen. Ikävä oppia kaikki.

Laitan varpaaseen laastarin ja jatkan matkaa. Liippaantie ei ole leveydellä pilattu, ja tien pinta on kuivaa mursketta, josta silloin tällöin ohi menevät tai vastaan tulevat autot nostattavat valtavia pölypilviä. Lähes poikkeuksetta autoista katsotaan rinkkaselkäistä kulkijaa uteliaan näköisesti, tai sitten ollaan kuin ei oltaisikaan, ja salaa tuijotetaan. Taidan olla aika outo ilmestys. Tuijotan takaisin ja yritän virnuilla kuin sanoakseni, että on tämä kivaa, vaikka onkin aivan sairaan kuuma ja varpaassa on rakko.

Pilvissä ei sitten kosteutta niin paljon riittänyt, että ne olisivat pitäneet pintansa paahtavaa aurinkoa vastaan. Illan lähestyessä kaikki isot pilvet ovat haihtuneet pois ja aurinko jatkaa kuumotustaan, vaikka paistaakin jo selvästi alempaa. Se parannus tilanteeseen on kuitenkin tullut, että varjoa on enemmän. Tosin varjossa on myös hyttysiä enemmän, eikä mukanani olevasta myrkystä tunnu olevan niitä karkottamaan.

Karttaa katsomalla on helppo ymmärtää, miksi Liippaantie on Liippaantie. On siellä sen verran Liippaita ympäristössä: Liippaanaho, Liippaansuo ja Pikku-Liippaansuo, Liippaanniemi ja Liippaansaari sekä järvet Liipas, Pikku-Liipas ja Kalaton-Liipas. Idempänä sijaitsevalta Eteläsuolta virtaa lisäksi Liippaankanava. Korkeuskäyriä tutkimalla on helppo päätellä, millainen maisema tässä on aikanaan ollut.

Lähetän Twitterin kautta Facebookiin tiedustelun, josko joku voisi tuoda minulle ison, kylmän oluen. Yksi kaverini ehdottaa, että jos hän joisi kaksi, niin minun ei tarvitsisi vaivautua. Parempaakaan tarjousta ei kuulu, joten tähän on tyytyminen.

Toisen reitilleni osuvan Navettakankaan jälkeen tulen risteykseen, josta käännyn oikealle, kohti Onkamonselkää. Alitan sähkölinjan, joka koostuu kahdesta 400 kilovoltin linjasta. Kuten kaikki ikäiseni miehet lapsuudesta muistavat, Korkeajännitys iskee kuin miljoona volttia, mutta nuo kaksi 400-kiloista eivät edes yhteisvoimin sen suuremmin säväytä, vaikka pitävätkin pientä rätinää. Ilta alkaa olla jo pitkällä ja on aika etsiä yöpaikka. Ihanteellisin paikka olisi aukio – sellaisella yleensä aina tuulee – jonka koillisnurkkaan laittaisin teltan. Siinä olisi kiva lämpimässä kesäillassa istua kannon nokassa teltan vieressä ja nauttia iltapalaa, ja aamulla saisi nukkua pitkään, kun aamuaurinko jäisi puiden taakse piiloon. Maasto on muuttunut kuivaksi kangasmetsäksi, joten sopivan paikan löytymiseen on hyvät mahdollisuudet. Harkitsen hetken aikaa, kävelisinkö sähkölinjaa jompaankumpaan suuntaan ja hakisin sieltä yösijan, mutta maasto on linjan kohdalla niin märkää, että annan olla. Jatkan tietä pitkin ja huomaan, että muutaman sadan metrin päässä tiellä on jotain. Se jokin kääntyy, ja tunnistan sen pieneksi hirveksi – lienee viimevuotinen vasa. Sieltä se tuijottaa minua ja arvatenkin yrittää ymmärtää näkemäänsä. Pysähdyn paikalleni ja eläin kyllästyy tuijottamaan, se tallustelee tieltä sivuun ja lähtee tulemaan harvassa metsässä minua kohti popsien samalla lehtipuiden oksia. Pikku raukka ei osaa pelätä ihmistä, vaan tulee lähimmillään muutaman kymmenen metrin päähän. Sanon sille, että mene pois, ihmiset ovat vaarallisia. Ei usko. Tie edessäni on vapaa, joten jatkan matkaa, mutta katselen tarkkaan ympärilleni siltä varalta, että vasan emä olisi jossain lähellä. Olen kyllä siinä käsityksessä, että ylivuotiset vasat liikkuvat jo itsekseen, ilman emäänsä, mutta silti teen mielessäni pakosuunnitelmia siltä varalta, että kohtaan itseäni isomman kulkijan.

Hirvimamma ei näyttäydy, joten jatkan matkaa turvallisin mielin. Kartasta olen katsonut, että Onkamonkankaalla olisi muinaisjäännöksiä, jotka netistä tutkimalla osoittautuivat kivikautisiksi asuinpaikoiksi. Askel painaa kuitenkin jo niin paljon, että päätän leiriytyä ensimmäiseen sopivaan paikkaan. Sellainen löytyy pian: Rajakankaan vedenottamon luota lähtee vasemmalle pieni tie, jonka ympäristö on juuri sellaista kuivaa kangasta, jonne haluankin asettua. Taaperran parisataa metriä pikkutietä myöten, ja sitten vielä viitisenkymmentä metriä sivuun tieltä, metsän keskelle. Tässä on hyvä.

Kerään risut ja männynkävyt pois teltan kokoiselta alueelta ja ryhdyn pystytyspuuhiin. Asettelen majoitteeni niin, että oviaukko on ilta-aurinkoon päin. Siitä on sitten kohta mukava katsella ulos, kun istuskelen teltassa iltapalalla. Ei tämä paikka ihan täydellinen ole, tähän nimittäin ei tuule lainkaan. Niinpä saan hetkessä ympärilleni sääskipilven – hetken aikaa yritän huitoa niitä kauemmas, mutta pian huomaan sen turhaksi. On vielä niin lämmin, että olen edelleen shortseissa ja t-paidassa, joten inisijöille riittää tarttumapintaa. Eihän noista loppujen lopuksi suurta haittaa teltan pysytykselle ole, paitsi silloin, kun niitä menee silmiin, nenään, suuhun tai korviin, mitä tapahtuu muutaman sekunnin välein. Telttani on onneksi helppo ja nopea pystyttää.

Seuraavaksi heitän tavarat telttaan pyyhkäistyäni ne ensin puhtaaksi sääskistä, ja sitten pitää vielä itse päästä sisään ilman, että toisi mukanaan kovin suurta öttiäisparvea. Astun muutaman ripeän askeleen kauemmas teltasta, ravistelen itikat pois, ja spurttaan sen jälkeen sisälle. Hyttysverkko nopeasti kiinni. Tämähän meni hyvin. Teltassa on tuskin sata sääskeä. Millähän ne saisi täältä pois. Toimiva konsti löytyy itsestään: valolle persot hyönteiset kerääntyvät teltan verkko-ovelle, ja kun niitä on siinä tarpeeksi, avaan vetoketjua sen verran, että saan ravistettua verkkoon kertyneet itikat ulos. Toistan tämän puolenkymmentä kertaa ja saan lähes kaikki sääsket ulos. Meiltähän tämä käy!

On iltapalan aika. Olen varannut ensimmäisen telttaretkeni kunniaksi mukaan pikkuisen (0,187 l) pullon punaviiniä, jota ryhdyn nautiskelemaan, ja kaveriksi vuolen poron kuivalihakimpaleesta ohuita siivuja. Jälkiruuaksi vielä vähän suklaata. Tupla on siitä hyvä tuote, että se ei näköjään mene helteessäkään aivan mahdottomaksi mössöksi. Inventoin vesivarani ja totean, että jos en huomenna löydä matkan varrelta täydennystä, vesi ei riitä retken loppuun asti. Luotan kuitenkin siihen, että ongelma ratkeaa tavalla tai toisella – tulenhan huomenna kuitenkin jo kohtuullisen kävelymatkan jälkeen taas ihmisten ilmoille, ja voin vaikka pyytää jostain talosta vettä. Järjestelen karttani huomista varten oikeaan järjestykseen, minkä jälkeen alkaa olla sellainen olo, että voisi vaikka ruveta nukkumaan. Makuupussiin kiemurreltuani kuuntelen, kuinka telttakangas napsahtelee kuin sataisi. Ei siellä mitään vettä silti ripsi, vaan kyse on öttiäisistä. Yön äänimaailman täydentää tasainen – ja yllättävän voimakas – satojen ellei tuhansien sääskensiipien synnyttämä ininä, josta kykenen erottamaan useita eri sävelkorkeuksia. Tällaista ääntä ei kaupungissa kuule. Ininän takaa kuuluu silloin tällöin kurjen törähtelyä lähisoilta. Vielä ennen unen tuloa ehdin pohtia, että kyllä talviretkeily on sentään yksinkertaista verrattuna kesäiseen vaeltamiseen: talvella riittää, kun pysyttelee lämpimänä, ja jos meinaa kylmä tulla, lisätään vain vaatetta päälle. Ei tarvitse hikoilla, ei tarvitse varoa nestehukkaa, ei tarvitse karkottaa itikoita… saapa nähdä olenko vielä talvella samaa mieltä. Nyt kuitenkin silmä kiinni ja unten maille.

Aamulla heräilen vähitellen ja joskus puoli yhdeksän paikkeilla arvelen olevan sopiva aika nousta ylös. Ei tässä mitään kiirettä ole, mutta aamuaurinko lämmittää puiden välistäkin sen verran, että teltassa voi kohta tulla kuuma. Aamu alkaa puuronkeitolla. Kuivan maaston vuoksi otan keittimen ja puurotarvikkeet mukaani ja siirryn sille pikkutielle, jota myöten eilen illalla tähän tulin. Asetan keittimen hiekkaiselle alustalle, eikä yhden pikapuuroannoksen valmistamiseen kauaa mene. Sääsket eivät ole yön aikana kadonneet, joten palaan puuron kanssa takaisin telttaan. Kahvin päätän jättää ensimmäisen tauon ohjelmanumeroksi; olen onneksi onnistunut taltuttamaan kofeiiniriippuvuuteni sellaiselle tasolle, että minun ei ole pakko saada kahvia heti aamusta. Syötyäni pakkaan tavarat teltan suojissa ja sitten jäljellä on enää teltan purkaminen – lentävien pikku ystävien seurassa tietysti. Nopeasti pystytettävä teltta on myös nopeasti purettu, ja pääsen matkaan ennen kuin hermostun itikoihin. Alkumatkasta katselen, että lähettyvillä olisi ollut paljonkin sopivia telttapaikkoja – ehkä parempiakin, kuin se, jonka valitsin. Tämä on hyvä muistaa, jos vaikka joskus tulisin tänne uudelleen.

Matka jatkuu kohti Onkamonselän vedenottamoa. Kaksi käkeä kukkuu kilpaa suon vastakkaisilla puolilla ja kuuden kurjen parvi lentää siitä keskeltä suon poikki. Yhden suoran päässä näen jälleen hirvenvasan. Mahtaako se olla sama yksilö kuin eilen? En pääse näkemään sitä lähempää, koska otus hetken minua tarkkailtuaan painelee metsään. Muutama sata metriä ennen vedenottamon kohdalla olevaa risteystä huomaan tienvarsiojassa vettä, joka näyttää jotenkin erilaiselta. Samaa suovettä se kuitenkin on, ajattelen, ja jatkan matkaa. Muutaman metrin päässä tulen toisiin ajatuksiin: entä jos sittenkin. Laskeudun varovasti ojan reunalle ja kokeilen kädellä vettä. Se on kylmää ja kirkasta. Katson tarkemmin, mistä se tulee – ojan reunassa on kohta, jossa vesi tulee suoraan maan sisästä. Tässähän on lähde! Kaivan rinkasta kaksi jo tyhjentynyttä litran vetoista vesipulloa, ja täytän ne piripintaan. Vesi on tosiaan aivan kirkasta, siinä ei ole pienintäkään suovedelle ominaista värjääntymää. Laitan silti pulloihin vedenpuhdistustabletit, vaikka se ehkä turhaa varovaisuutta onkin. Saanpahan samalla testatuksi, kuinka voimakkaan sivumaun ne veteen antavat.

Vedenottamolta ei olisi pitkä matka mainitsemalleni muinaisjäännökselle, mutta koska tästäkin päivästä on tulossa helteinen, päätän olla tekemättä yhtään ylimääräistä mutkaa. Jos se jäännös on ollut siellä kivikaudesta saakka, niin eiköhän se vielä jonkin aikaa säily. Niinpä käännyn vedenottamolta oikealle, tielle, joka veisi takaisin Onkamon kylään. Niin pitkälle en sitä tosin aio kulkea. Tie kulkee laajan suoalueen – Hevonvitunsuon – halki. Pienenä välikevennyksenä on pakko todeta, että kun kirjoitan tätä raakatekstiä Wordilla, niin kieliasun tarkistus huomauttaa tuosta suon nimestä, että ”Tarkista, sopiiko sana kirjoittamasi tekstin tyyliin”. Kyllä sopii, sehän on vain paikannimi, ei mitään sen kummempaa. Eihän? Hevonvitunsuota on muuten tutkittu Geologian tutkimuskeskuksen toimesta ja turvetutkimusraportissa numero 342, sivulla 22, selviää, mikä tämän suon merkitys energiaturpeen lähteenä olisi. Suolla on myös geokätkö.

Eilen muuten kuvittelin sääskien syövän minua. Eivät ne sääskiä olleet, vaan mäkäräisiä. Ne vasta katalia otuksia ovat: pieniä, äänettömiä, ja huomaamatta ne iskevät kiinni ja puraisevat sellaisen reiän, joka punottaa pitkään. Maailma olisi kyllä pikkuisen parempi paikka, jos tuollaisia petoja ei olisi luotu.

Eilen rakon vuoksi yhteen varpaaseen laittamani laastari hankaa ikävästi viereistä varvasta ja siihen on tulossa toinen rakko. Tämä tuntuu olevan sellainen kierre, johon ei kannattaisi itseään päästää: jokainen laastari varpaissa aiheuttaa ylimääräistä kitkaa varpaiden väliin, ja kohta myös viereisissä varpaissa on rakot, ja kun ne laastaroi, alkaa rakonmuodostus seuraavissa varpaissa. Onneksi tätä ei kovin kauaa voi jatkua, kun varpaat loppuvat. Pitäisi ottaa mukaan jotain ohuempia laastareita, ja tietysti paras olisi, jos onnistuisi välttämään tämän riesan kokonaan. Minulla nuo rakot tulevat aina vain oikeaan jalkaan, joten ehkä astun sillä jotenkin väärin. Jalat hikoilevat myös tänään ja kohta sukat ovat taas märät. Tällä kertaa sukka ruttaantuu sillä tavoin varpaiden ja päkiän väliin, että sinnekin on tulossa rakko. Näin siinä käy, kun ei hanki kunnollisia sukkia retkelle.

Hetejärven koillispuolelta löydän lounastaukopaikaksi sopivan levennyksen, jonka reunalla on oivallisesti istumapaikaksi sopiva puunrungonpätkä. Valmistellessani retkikeitintä käyttöasentoon kulkee ohi kalamies, joka pysähtyy juttelemaan. On käynyt läheisellä järvellä – arvatenkin Vitsajärvellä – kalalla ja kertoo sieltä nousevan ainakin ahventa ja haukea. Juttelemme hetken kalaruokaresepteistä ja retkeilystä, sitten mies jatkaa matkaansa ja minä pääsen ruuanlaittoon. Sekä eilen että tänään lämpimän ruuan muodostaa paketti pikanuudeleita, jonka sekaan vuolen kuivalihalastuja.

Tämä Onkamonselän ja Onkamon välinen tie on aika tylsä: suon ja metsän keskellä menevä soratie, jolla on pitkiä suoria. Ei tällä retkellä muutenkaan tule kovasti maisemia ihailtua – sen verran raskasta on helteessä kulkeminen, että katse suuntautuu lähinnä parin kolmen metrin päähän tien pintaan, jossa ei ihmeitä tapahdu. Tämäkin on yksi retkeni kokeiluista: haluan tietää, millaista näissä olosuhteissa vaeltaminen on. Ja jos toden sanon, niin ei se kivaa ole. Hiki virtaa koko ajan, ja rinkka painaa selkää ja hartioita. Selkäni ei ole mitenkään erityisen vahva, enkä ole varmaan kertaakaan armeijan jälkeen kantanut näin raskasta taakkaa. Ja koska on näin lämmin, on rinkan olkaviilekkeiden ja hartioiden välissä vain ohut paitakangas, eli pehmustus on minimaalinen – etenkin, kun luisevat hartiani eivät tarjoa yhtään lisäjoustoa. Mutta tämäkin on asia, joka on paras kokeilla tällaisella lyhyellä retkellä, jolla voi hätätilassa vaikka soittaa noutajan paikalle, jos voimat kerta kaikkiaan loppuvat. Asia olisi aivan toinen jollain pitemmällä erämaavaelluksella, jonne ei todellakaan kannata suin päin sännätä. Soitellen sotaan lähteminen ei yleensäkään tiedä hyvää, ja realistinen käsitys omien voimien ja kykyjen rajoista on ehdottomasti tarpeen.

Etenen pieni pätkä kerrallaan, otan edessä näkyvästä maisemasta jonkin kiintopisteen – esimerkiksi mutka, tien varressa kasvava iso puu, tai vaikka sähkölinja – ja päätän kävellä sinne asti, ja pitää seuraavan tauon aikaisintaan tuon kiintopisteen kohdalla. Nämä tauot eivät ole pitkiä, enkä yleensä ota rinkkaakaan selästä. Riittää, että pysähdyn, ja otan sellaisen asennon, jossa saan rinkan painoa vähän siirretyksi ja siten suoduksi selälleni sen kipeästi tarvitseman lepohetken. Suunnilleen joka toisella tauolla otan vähän vettä, muutaman kulauksen kerrallaan. Yritän olla ajattelematta jäljellä olevaa matkaa ja sitä, että seuraavien tuntien aikana lämpötila todennäköisesti vielä vähän nousee.

Hetejärven luoteispuolella käännyn eteläkaakkoon suuntautuvalle tielle, jota pitkin pääsen aina Takalonkylään saakka. Sieltä ei sitten ole enää pitkästi määränpäähän, Alakylän kaupalle, josta minulla on autokyyti kotiin. Teiden risteyksessä huilaan taas hetken, ja nyt meinaa pinna palaa. Vihreänkirjava korento pörrää ympärilläni koko ajan ja yrittää väkisin tulla silmille. Ei auta, vaikka huidon sitä ensin käsillä ja sitten lakilla – aina se palaa takaisin. Senkin miniatyyrihelikopteri, painutkos siitä muualle kukkia etsimään. Arvelen korennon kiintymyksen johtuvan hetki sitten lisäämästäni auringonsuojavoiteesta, jossa on niin makea tuoksu, että se voi hyvinkin houkutella hyönteisiä. Lopulta on pakko antaa periksi ja jatkaa matkaa, vaikka aikomukseni olikin pitää tässä pitempi tauko. Ei siitä tule mitään, kun kymmensenttinen räpsysiipi pörrää ympärillä koko ajan.

Maasto Hetejärveltä Takalonkylään on ilahduttavan vaihtelevaa: on monenlaista metsää, on suota, on hakkuuaukeaa… välillä ylä- ja välillä alamäkeä. Korkeammilla paikoilla maasto on kuivempaa ja kumpareiden välissä kosteampaa, ja monessa painanteessa virtaa oja. Nämä kosteammat metsäalueet ovat niin tiheää lehtimetsää, että niiden läpi ei voisi kuvitellakaan kulkevansa ainakaan kesäaikaan. Lisäksi monet ojat ovat niin syviä, ettei niiden ylittäminen olisi ihan helppo juttu. Voisi kyllä joskus tulla talvella metsäsuksilla tänne; lehtimetsät saattaisivat olla talvisaikaan hyvinkin läpikuljettavia, ja runsaan lumen aikaan monet ojatkin on helppo ylittää.

Hitaasti, mutta varmasti lähestyn Takalonkylää, josta ei ole enää pitkästi matkaa retkeni päätepisteeseen. Asfaltoidulle tielle saapuminen ei yleensä ole mikään erityinen tähtihetki metsässä liikkumisesta pitävälle retkeilijälle, mutta tällä kertaa suhtaudun siihen huomattavasti valoisammin – tarkoittaahan se sitä, että matkaa on jäljellä enää kaksi kilometriä. Nämä kilometrit ovat retken pisimmät, selkää pakottaa ja oikean jalan päkiä on kuin sinne olisi työnnetty iso naula. Marssin viimeisillä kilometreillä tulee mieleen armeija-aika ja sieltä erityisesti ”sissikeikka”; yön yli kestänyt maastoharjoitus, josta kouluttaja, muuan luutnantti Laukkanen sanoi ennen metsään lähtöä näin: ”toivon, että tästä keikasta tulee niin raskas ja vittumainen kuin näin lyhyen ajan puitteissa on suinkin mahdollista”. Kyseinen luutnantti oli tunnettu kovana kouluttajana. Hänen bravuurinumeronsa oli kyykkyjumppa, jossa pidetään rynnäkkökivääriä rinnan edessä suorin käsivarsin, ja sitten ruvetaan kyykistämään jalkoja – hitaasti, muutama sentti kerrallaan alas, ja kyykkyyn päästyä taas ylös. Yksikään varusmies ei kuitenkaan koskaan mussuttanut tuosta jumpasta, koska ltn Laukkanen teki koko ajan mallisuoritusta miesten edessä oma rynnäkkökivääri samalla tavoin suorien käsien varassa. Ehkä aika kultaa muistot, mutta ei se sissikeikka mielestäni ollut yhtään niin raskas kuin tämän viikonvaihteen retki. Toki olin silloin 31 vuotta nuorempi, ja ehkä pikkuisen paremmassa kunnossa. Jostain kuitenkin löydän jokaisen tauon päätteeksi aina uuden varavoimanlähteen, jonka turvin nostan rinkan selkään ja lähden jatkamaan matkaa. Huomaan, etten ajattele päkiässä tuntuvaa kipua enää riesana, jonka toivoisin menevän pois, vaan otan sen kuin pysyvänä olotilana, jonka kanssa on vain elettävä.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja onneksi sama koskee myös näitä vähän raskaampia aktiviteetteja. Kahdeksan ja puoli tuntia lähdön jälkeen olen perillä Alakylän kaupalla, ja olen mielissäni siitä, että löysin sen lähteen aamulla. Kauppa nimittäin on auki vain muutaman tunnin näin sunnuntaisin, ja ne tunnit ovat tältä päivältä jo takanapäin. En siis olisi saanut sieltä vesitäydennystä, ja ujona poikana arastelen ajatustakin veden pyytämisestä tienvarren taloista. Pakon edessä toki olisin sen tehnyt, ja varmaan ensimmäisen kerran jälkeen olisin ollut siinäkin asiassa rohkeampi. Nyt sen harjoittelu jää tulevaisuuteen.

Hetken odoteltuani saapuu autokyyti. Nostan rinkan tavaratilaan ja ehdotan, että menisin itsekin sinne, koska tiedän haisevani. Saan kuitenkin luvan nousta takapenkille, ja miten ihanalta ilmastoitu auto tuntuukaan. Vajoan penkille ja huokaisen. Jaksoin sittenkin perille asti.

Mitä opimme tästä?

Emme mitään. Suomalaisen miehen tapoihinhan kuuluu, että vastoinkäymisten jälkeen sanotaan perkele, ja sitten tehdään samat virheet uudestaan.

Ei vaiskaan. Minä opin tästä retkestä todella paljon. Ensinnäkin seuraavalla kerralla en ota näin paljoa tavaraa mukaani. 18,5-kiloinen rinkka on minulle yksinkertaisesti liian painava. Täytynee ottaa tavoitteeksi esimerkiksi 13-14 kiloa, josta kantamus sitten ruokien hupenemisen myötä kevenisi kohti 11-12 kiloa. Se on jo hyvin siedettävä kokonaispaino ja sen verran olen jo pikkurinkassani kantanutkin. Suurin keventämisen vara löytyy ruoka- ja juomapuolelta. Ruokaa minulla oli mukana tarpeettoman paljon, ja varsinkin vettä ihan tolkuttomasti. Täytyy vain löytää jokin keino humuspitoisen veden suodattamiseen, jotta siitä saa juomakelpoista. Ainakin täällä Oulun seudulla jokseenkin kaikki helposti löydettävissä oleva pintavesi on juurikin tuollaista ruskehtavaa litkua, jota ei sellaisenaan tee mieli juoda. Vinkkejä kevyistä ja siedettävän hintaisista suodatusratkaisuista otetaan kiitollisuudella vastaan! Vettä pitää silti olla. Minä join molempina päivinä nestettä melkein kolme litraa, ja silti tuntui lopussa, että kärsin jonkinasteisesta nestehukasta.

Toinen opittu asia koskee vaatetusta. Muutoin olin mukana oleviin vaatteisiin oikein tyytyväinen, mutta sukat olivat – saako sanoa – perseestä. Onneksi netistä löytyy hyviä vinkkejä vaellussukkien valintaan ja sukkien ostaminen ei vaadi kuin käynnin lähimmässä Partioaitassa, joka on puolentoista kilometrin päässä kotoani. Samasta paikasta ostin pari viikkoa ennen tätä retkeä myös retkeilyhousut – ne ovat ohuet North Face –katkolahjehousut, joissa on peräti seitsemän taskua. Aivan loistavat housut!

Arvokas on myös kokemus maastossa telttailusta. Etukäteen olin vähän jännittänyt, miten se sujuu – tuleeko yksin metsän keskellä teltassa orpo olo, tai rupeaako jopa pelottamaan. Ei ruvennut. Itse asiassa muistin koko asian vasta retkeä seuraavana torstaina, kun luin Matti Rämön kirjaa Rengasrikkoja Saharassa, jossa hän yhden yöpymisen kohdalla kuvailee kokemaansa pientä pelon kosketusta. Ehkä tähän asiaan vaikuttaa se, että olen viimeisen vuoden aikana liikkunut yksin metsässä melko paljon, monta kertaa myös aivan pimeässä, enkä silloinkaan pelännyt. Muistan kyllä, että ensimmäisellä kerralla viime syksynä, kun kuljin kapeaa polkua pimeässä metsässä, tunsin pelon pyrkivän pintaan. Silloin onnistuin torjumaan sen, eikä se ole sen jälkeen uudelleen yrittänyt. Metsä on myös minulle jo niin tuttu ja rakas ympäristö, että tunnen olevani kotona siellä. Ja kuka sitä nyt kotonaan pelkäisi. Ennemminkin pelkään kaupungilla liikkuessani autoja ja varsinkin jalkakäytävällä viilettäviä pyöräilijöitä.

Opin lisäksi paljon helteellä kulkemisesta. Pyöräretkiltäni muistan, että kuumalla ilmalla kulkeminen on raskasta. Mutta rinkka selässä käveleminen on vielä paljon raskaampaa kuin pyöräily, kun ei ole ajoviiman viilentävää vaikutusta. Toisaalta pyörällä retkeillessä kuumuutta ei juuri tuosta syystä huomaa, ja silloin on todella helppoa polttaa nahkansa pahasti. Jos sitten pitemmällä vaelluksella – jollaiselle toivon vielä joskus pääseväni – on tällaisia hellepäiviä, kannattanee vakavasti harkita kulkemista yöllä ja nukkumista päivällä. Jos vain onnistuu löytämään päivällä sellaisen paikan, jossa voi kuumuuden haittaamatta nukkua.

Retken aikana vallinneista sääolosuhteista voisi vielä tarkentaa, millaisista lämpötiloista oli kyse. Lämpömittaria minulla ei ollut mukana, mutta netistä löytyvistä suhteellisen luotettavaksi tietämistäni sääasemista Oulun Herukassa oleva yksityinen asema on lähimpänä tämän retken reittiä. Sen havainnot ovat löydettävissä Weather Underground –sivuston kautta. Ensimmäisen retkipäivän maksimilämpötila oli Herukassa 25,2 astetta, toisena päivänä 27,3 astetta, ja niiden välisenä yönä alin lämpötila oli 15,1 astetta. Muutaman kymmenen kilometrin päässä reitiltäni olevan Ilmatieteen laitoksen virallisen mittauspisteen, Oulunsalon lentokentän sääaseman vastaavat lukemat olivat 26, 28 ja 15 astetta.

Kilometrejä retkellä kertyi ensimmäisenä päivänä 25 ja toisena 20. Olen kerran kävellyt yhden päivän aikana 34 kilometriä samat vaelluskengät jalassa kuin tällä retkellä, mutta silloin lämpötila oli alle kymmenen astetta, ja selässä minulla oli painavan rinkan sijasta kevyt reppu. Näillä hellekeleillä voi jo 20 kilometrin päivämatka olla riittävä – ainakin, jos on tarkoitus jaksaa kävellä myös seuraavana päivänä.

Nyt en pääse uudelle retkelle ihan pian – on muita asioita sen verran paljon ohjelmassa. On pojan rippijuhlat, on amerikkalaisen jalkapallon junioriturnaus, on perheen kesälomamatka. Mutta ehkä jokin pieni retki johonkin väliin mahtuu. Ja jos ei mahdu, niin sitten palaan asiaan loppukesästä. Suunnitelmissa on tehdä heinäkuun alkupuolella myös yksi kesämatka moottoripyörällä. Minne se suuntautuu, pysyköön vielä salassa.

Kuvakooste