Hei
Ethän sä mee
Ethän sä voi mua jättää yksin sateeseen
Tuo kotimaisen ysäripopin helmi tulee mieleeni, kun jään bussin kyydistä tutulla paikalla, Jäälinjärven pysäkillä, ja lähden niin ikään tuttua reittiä, Takumaantietä luoteeseen. Selässäni kannan rinkkaa, joka on lastattu teltalla ja muilla yöpymisvarusteilla sekä muonalla noin 24 tunnin mittaiselle retkelle. Olen tällä tiellä nyt kolmatta kertaa – tammikuussa 2013 tein ”pakkasretken” Jäälistä Herukkaan, ja maaliskuussa 2013, pitkänäperjantaina, aloitin pitkän retkeni myös tästä samasta paikasta. Päätin lähteä tälle retkelle juuri nyt, koska kaikkien kolmen tänä kesänä tekemieni yöretkien aikana on vallinnut hyvin lämmin ja aurinkoinen sää, eikä minulla näin ollen ole vielä lainkaan kokemusta sateessa vaeltamisesta ja telttailusta. Sääennuste lupailee koko tämän retken ajaksi heikkoa tai kohtalaista sadetta, joten olosuhteiden pitäisi palvella opettelutarkoituksiani oikein hyvin.
Jos tarkkoja ollaan, ei bussi jätä minua yksin sateeseen, mutta sen verran harmaina pilvet taivaalla riippuvat, että niistä voi vettä tulla minä hetkenä hyvänsä. Tammikuussa kuljin tätä tietä vain parisataa metriä, ja lähdin sitten veden täyttämän hiekkakuopan keskellä olevaa kannasta pitkin kohti länttä. Maaliskuussa kuljin Takumaatietä pitemmälle, mutta nyt tarkoitukseni on oikaista Nurmijärven rannan läheltä kulkevaa polkua pitkin. Talvikelillä sinne ei ollut asiaa, kun tein sen retkeni ilman suksia tai lumikenkiä.
On hauskaa huomata, miten paikat ovat toisaalta hyvin samannäköisiä ja toisaalta aivan erinäköisiä talvella ja kesällä. Isoimman eron muodostavat paikat, joissa on vettä: laajat, veden täyttämät hiekkakuopat ovat talvella mainio kulkureitti hiihtäjälle tai lumikenkäilijälle, samoin aukeat suot. Näin kesällä ne kaikki on kierrettävä. Muutoin metsä näyttää näin kesällä hyvin samanlaiselta kuin talvella, koska tällä seudulla vallitseva metsätyyppi on kuiva, mäntyvaltainen kangasmetsä.
Näen hiekkakuopilla samat laahakaivinkoneet kuin keväälläkin. Tällä kertaa menen katsomaan paria konetta lähempää. Koneita ei ole taidettu käyttää kertaakaan maaliskuun jälkeen, sillä ne ovat nähdäkseni täsmälleen samoissa paikoissa ja samoissa asennoissa kuin pitkänperjantain pitkällä retkellä ottamassani kuvassa. Kuopista nostettua hiekkaa on täällä isoihin kasoihin varastoituna vielä pitkäksi aikaa. Mutta kun kasat on käytetty, olisi koneillekin taas töitä – jos vain ovat käyttökunnossa. Tällaiset laahakaivinkoneet ovat käsittääkseni ainoa vaihtoehto silloin, kun halutaan kaivaa isosta, veden täyttämästä kuopasta. Hydraulisen kaivinkoneen ulottuvuus niin pituus- kuin syvyyssuunnassakaan kun ei ole lähelläkään sitä, mihin laahakoneella päästään.
Maasto olisi jo tässä kohtaa telttailuun oikein sopivaa, mutta ei ole vielä sen aika. Hieman rauhatonta täällä myös on: marjastajien autoja on parkissa siellä täällä ja näköjään seutu on myös kuramotoristien suosimaa päristelyaluetta. Jälkiä on paljon ja yksi kolmikko tulee vastaankin. Nämä hiekkakuopat ovat pohjavesialueella, ja vesi niissä on aivan kirkasta. En kuitenkaan vielä tarvitse täydennystä. Juomaveden tarve tänään on huomattavasti vähäisempi kuin helleretkilläni. Vasta viitisen kilometriä kuljettuani otan ensimmäisen hörpyn, eikä silloinkaan vielä ole varsinaisesti jano.
Viime kerralla jouduin kävelemään runsaan kilometrin matkan kovalla asfaltilla, mutta nyt reittini vie minut Alakyläntielle vasta niin lähellä Hämeenjärventien risteystä, etten etene isoa tietä lainkaan, vaan oikaisen hakkuuaukean poikki. Sitä ennen pysähdyn kuitenkin päivällistauolle paikkaan, jossa polku risteää sähkölinjan ja sen alle vedetyn kelkkailureitin kanssa. Kelkkauran ja polkujen risteyksissä on aivan uudelta näyttävät risteysmerkit. Olen varautunut sadesäähän mm. ottamalla mukaan Fjellduken –kankaan, josta tarkoitukseni on virittää taukojen ajaksi loue tai muu katos, jonka alla voin rauhassa puuhastella. Koska juuri nyt ei vielä sada, annan Fjelldukenin olla rinkassa. Vasta siinä vaiheessa, kun ruoka on juuri valmista syötäväksi, alkaa ripsiä vettä, mutta niin harvakseltaan, etten ryhdy katoksenpystytykseen nytkään. Popsin ateriani kuitenkin ripeästi ja pakkaudun taas taipaleelle. Sade yltyy sen verran, että katson aiheelliseksi pukea sadeviitan ylleni. Helpommin sanottu kuin tehty. En ole tullut ajatelleeksikaan, että viitan pukeminen on rinkka selässä jotain aivan muuta kuin ilman kantamuksia. Temmellän polulla aikani ja olen tyytyväinen, että kukaan ei näe. Siinä määrin avutonta on räpellykseni. Lopulta järjen valo pilkahtaa sen verran, että tajuan homman olevan helpoin niin, että laitan rinkan maahan pystyyn, levitän sadeviitan oikeassa asennossa sen päälle, ja sitten nostan koko komeuden selkääni. Näin toimien onnistun lopulta pääsemään viitan alle, enkä ehdi edes kastua kovasti. Päätän palata sadeviittakokeilusta tämän retken jälkeen takaisin sadetakin ja –housujen käyttäjäksi.
Polku hupenee välillä hyvin pieneksi ja maasto on hetkittäin märkää. Ei kuitenkaan mitään sellaista, että olisi tarve edes harkita reitin muuttamista. Hämeenjärven itäpuolelta löydän parilta aikaisemmalta retkeltäni tutun tauko- ja parkkipaikan; täällä pidin kahvipaussin pitkänäperjantaina ja samalle paikalle jätin auton mennessäni suksin suolle. Miten erilainen tämä paikka nyt onkaan! Talvella tästä lähti kapea tie, jonka alkupäähän oli aurattu niin iso levike, että siihen mahtui parkkiin useampikin auto. Juuri siinä kohdassa, jossa talvella pidin taukoa ja johon pysäköin autoni, on pehmeä mutalammikko.
Tällä kertaa en jää pitämään taukoa, koska tarkoitukseni on löytää telttapaikka ihan läheltä, alle kahden kilometrin päässä tästä. Ohitan jo talvella autiolta näyttäneen hevostallin ja kilparadan – eipä taida täällä olla toimintaa ollut pitkään aikaan. Pitkänperjantain retkelläni katselin Hämeenjärven koillispuolisen Hämeenkankaan maastoja sillä silmällä, että tänne voisi tulla joskus teltan kanssa. Se joskus on tänään. Etsin paikkaa ensin vähän kumpareisemmasta kohdasta, ja totean, ettei siellä ole edes pienen telttani kokoista vaakasuoraa aluetta. Palaan vähän takaisinpäin, ja yritän uudestaan. Nyt onnistun: teltalle löytyy mainio paikka vain noin sadan metrin päässä tiestä. Maasto on miellyttävää jäkäläkangasta – tosin rikkonaista: täältä on aivan äsken kerätty jäkälää. Kaikkia säkkejäkään ei ole vielä keritty viedä metsästä pois.
Nyt sataa jo ihan kunnolla, joten mietin hetken ennen leiriytymisen aloittamista, mikä on oikea järjestys asioille. Otan rinkasta ensin Fjelldukenin, jonka levitän sateensuojaksi muiden tavaroideni päälle siksi aikaa, kun pystytän teltan. Kun teltta on pystyssä, työnnän tavarat sinne sisälle ja viritän sen jälkeen pienen etukatoksen teltan sisäänkäyntipäätyyn. Olen varustanut Fjelldukenin pitkillä naruilla, joten tukipuiden ei tarvitse olla juuri siinä, mihin katoksen pystytän. Kohtuullisen värkkäämisen jälkeen saan aikaan lopputuloksen, joka saa kelvata – ei se ole täydellinen, mutta jostainhan on aloitettava. Olin etukäteen ajatellut, että telttapaikka pitää katsoa niin, että voin hyödyntää katoksen pystytyksessä paikalla kasvavia puita. Nyt, kun ajattelen asiaa tarkemmin, totean, että pääsisin paljon helpommalla, kun pystyttäisin teltan aukealle paikalle ja hakisin metsästä yhden parimetrisen rangan Fjelldukenin tukipuuksi. Ensi kerralla näin.
Myöhemmin juolahtaa mieleeni, että voihan tuota Fjelldukenia käyttää myös toisenlaisena sääsuojuksena teltan lähellä: jos odotettavissa on aurinkoinen aamu, enkä löydä teltalle paikkaa, joka olisi aamulla varjossa, voisi Fjelldukenin virittää aurinkovarjoksi. Tällä retkellä sellaiselle viritykselle ei ole tarvetta.
Havaitsen sadeviitan kerrassaan kelvottomaksi keksinnöksi: teltan pystytys viitta päällä on viheliäistä puuhaa. Astun liepeiden päälle joka välissä ja sen lisäksi aina, kun kumarrun kiinnittämään maakiilaa tai narua, viitta tulee eteen, enkä näe, mitä olen käsilläni tekemässä. Tämän retken jälkeen on ehdottomasti hankittava housuista ja takista muodostuva sadeasu.
Tunnelma metsässä on hetken aikaa erikoinen: suunnassa, josta tuuli käy, on taivas tummanharmaiden sadepilvien peittämä, kun taas vastakkaisessa suunnassa, johon aurinko laskee, on pilvipeitteessä sen verran aukkoja, että laskevan auringon viime säteet pääsevät hetken ajan kultaamaan puunlatvat. Lämmitän kupillisen vettä iltateetä varten ja syön muutaman näkkäripalan, joiden päälle levitän jälleen purkillisen makrillisäilykettä. Alan jo kaivata syksyn ja talven viileyttä, jolloin eväissä on enemmän valinnanvaraa: myös viileässä säilyttämistä vaativat elintarvikkeet ovat silloin mahdollisia.
Aamulla heräilen seitsemän aikoihin. Koko yön on satanut, mutta se ei ole nukkumistani haitannut. Edellisellä retkellä oli pienenä ongelmana teltan liiallinen tiiveys: kosteus jäi sisäpuolelle ja aamulla kaikki oli enemmän tai vähemmän nihkeää. Tuon jälkeen lisäsin teltan liepeiden renkaisiin narunpätkät, joilla saan ne kiinnitettyä maahan niin, että liepeen ja maanpinnan väliin jää pieni tuuletusrako. Nyt jätin noita rakoja joka puolelle telttaa, mikä oli jo vähän liioittelua – havahduin yöllä muutamia kertoja siihen, että oli kylmä. Jälleen opin jotain.
Tihkusade ei aamutoimiani haittaa; saan katoksen alla kahviveden mukavasti lämmitettyä ja tuhoan toisen makrillipurkillisen näkkärin kera. Lisäksi mustikkasoppaa. Leirin purkaminen tapahtuu seuraavassa järjestyksessä: ensin tavarat ulos teltasta ja katoksen alle suojaan. Sitten teltta pakettiin. Tavarat rinkkaan ja lopuksi katoksen purkaminen. Puolitoista tuntia heräämisen jälkeen on kaikki valmista ja nostan rinkan selkään. Tälle päivälle on suunnitelmissa varsin kohtuullinen matka: vain noin viisitoista kilometriä. Vilkaisen netistä sadetutkakuvaa, jonka perusteella päättelen tämän päivän sateet heikoiksi kuuroiksi. Tämän päättelyn pohjalta päätän jättää sadeviitan rinkkaan. Suojaan rinkan sadesuojuksella ja itseni jonkin verran sadetta sietävällä tuulipuvun takilla. Arvelen sen kuivuvan mahdollisten sadekuurojen jälkeen riittävän nopeasti, ja jos kävisi niin, että kastuisinkin oikein kunnolla, ei se kovasti haittaa, koska olen kuitenkin kotona jo 7-8 tunnin kuluttua. Sen ajan kyllä kestää olla märissäkin vaatteissa.
Hämeenjärven pohjoispuolella saan ajatuksen käydä täyttämässä vesipulloni järvestä. Olen jostain lukenut tai kuullut, että Hämeenjärvi on yksi seudun puhdasvetisimmistä järvistä. Rannassa on mökkejä niin tiheässä, etten löydä muuta reittiä rantaan kuin yhden mökin pihan läpi. Asukkaat eivät ole paikalla, joten kukaan ei uskoakseni pahastu, kun käyn laiturin nokassa kauhomassa pullooni litran vettä. Toden totta: kaunista, kirkasta vettä se on. Oletettavasti se kelpaisi juotavaksi sellaisenaankin, mutta laitan pulloon silti varalta Micropur-tabletin.
Hämeenjärventien ja Lintumaansuontien risteyksen jälkeen minut ohittaa traktori, jolla on iso perävaunu perässään. Hytistä heilautetaan minulle kättä ja vastaan tervehdykseen. Minua viehättää tämä maaseudun tapa tervehtiä myös tuntemattomia. Arvelen traktorimiehen olevan matkalla Honkaniemen ja Nikustankurun välissä olevalle pellolle – olisiko siellä rehupaaleja odottamassa noutamista. Jos en pahasti erehdy, traktorin kotipesä on samalla maatilalla, jonka kautta jouduin koukkaamaan ”Suksin suolle” –retkelläni, kun eteen tuli niin syvä ja leveä oja, ettei sen yli ollut menemistä.
Parvi hömötiaisia säkättää puussa. Höyhenpallot hyppelevät oksalta toiselle ja pitävät melkoista meteliä. Yritän ottaa niistä kuvia, mutta huonolla menestyksellä. Kovin pieniä ja vikkeliä ovat. Vakosuolla pysähdyn vaihtamaan sukat ja päätän samalla suodattaa äsken hakemani veden. Suodatusta varten minulla on mukana Akva Filter Glass –suodatin, joka muodostuu varsinaisen suodatinosan sisältävästä yläosasta ja runsaan puolen litran vetoisesta, muovista oluttuoppia muistuttavasta alaosasta. En osaa sanoa, miksi päädyin tekemään niin – vesihän oli valmiiksi jo niin kirkasta, ettei suodatus tunnu tarpeelliselta. Ehkä jokin etiäinen tiesi, että suodatuksesta olisi hyötyä. Joka tapauksessa suodatus juuri tässä vaiheessa – Micropurin käytön jälkeen – osoittautuu hyväksi asiaksi: tämän jälkeen vesi ei maistu lainkaan kloorille, kuten se muutoin tekisi. Näin olen sattumalta keksinyt parhaan tavan vesivarastojen täydentämiseen retkellä: (1) jos vedessä on näkyviä roskia tai humusta, suodatetaan tai siivilöidään ne ensin pois; (2) desinfioidaan vesi Micropur-tabletilla; (3) suodatetaan vesi Akva Filterillä. Lopputuloksena on puhdas ja hyvänmakuinen vesi.
Sade on alkumatkan aikana väistynyt kauemmas ja pilvipeite alkaa repeillä. Kurjet huutelevat Ristinsuolla. Auringonpaisteessa on kiva kävellä, ja unohdan, että minun oli tarkoitus kääntyä vasemmalle Tarhakankaan kohdalla. Mitään isoa vahinkoa unohduksestani ei koidu, koska pääsen takaisin alkuperäisen suunnitelman mukaiselle reitille kääntymällä vasemmalle seuraavasta risteyksestä. Ylimääräistä kävelyä tässä ei tule kuin vähän yli kilometri, minkä lisäksi tulin nyt käyneeksi Ristinsuon reunalla havaitsemassa, että siellä kasvaa hilloja. Marjoja en näe yhtään, mutta lehtiä niin paljon, että ensi kesänä tänne voisi tulla poimimaan marjat talteen. Ellei sitten joku teistä lukijoista ehdi ensin. En kuitenkaan viitsi ruveta salailemaan tätä havaintoa; kyllä metsässä ja suolla marjoja riittää kaikille.
Kun saan näkyviini Honkaniemen länsipuolella sijaitsevan pellon, huomaan siellä tutun perävaunun, joka on jo lastattu täyteen valkoiseen muoviin käärittyjä heinäpaaleja. Pellolta kuuluu traktorin pörinää. Isäntä on siellä hakemassa rehukääröjä – saatuaan peräkärryn lastattua hän jatkaa keräämällä kauempana pellolla olevia paaleja lähemmäs tietä. Onhan ne siitä sitten huomattavasti helpompi talvella käydä hakemassa. Kuljen tietä pitkin pellon itäisen reunan ohi samalla hetkellä kun isäntä tuo taas yhden paalin, ja heilautamme kättä toisillemme uudemman kerran. Alamme olla jo vanhoja tuttuja.
Pellon kaakkoispuolella kulkusuuntani vaihtuu taas kohti länttä ja samalla polku kapenee. Sateisen yön ja aamun jäljiltä polulla kasvava heinä on märkää ja kastelee sekä kenkäni että lahkeeni. Kummastakaan ei ole haittaa: vaelluskengissä märkyys jää ulkopintaan, ja retkeilyhousuni kangas on hyvin nopeasti kuivuvaa laatua. Sitä paitsi on jo niin lämmin, että pieni vesijäähdytys on oikeastaan ihan mukavaa.
Nikustankurun länsipuolella polun varressa on mökki. Se on aivan keskellä metsää. Tiedän kyllä, että kaikki eivät kaipaa mökkinsä viereen rantaa, mutta en silti kykene ymmärtämään, mitä varten tänne on tuollainen pitänyt rakentaa. Toisaalta ei minun sitä tarvitsekaan ymmärtää, asia ei minulle kuulu vähäisimmässäkään määrin.
Jatkan matkaa taas vähän isompaa tietä pitkin ja kulkusuunta vaihtuu taas – nyt kuljen kohti etelää. Kellon ja vatsani mielestä alkaa olla lounasaika. Ryhdyn siis etsimään sopivaa paikkaa, laitan tilaukseen taas aukean paikan – vaikka kesä on kallistumassa loppuaan kohti, on sääskiä ja mäkäräisiä vielä turhan paljon – ja tällä kertaa vaatimuksena on myös istumakorkuinen kanto. Tarkoitus on harjoitella Fjelldukenin pystyttäminen louteentapaiseksi rakennelmaksi. Nyt ei sada, enkä usko hajanaisista pilvistä tälle retkelle sadetta enää tulevankaan, mutta tällaiset asiat on viisasta harjoitella hyvän sään aikana.
Sopiva paikka löytyy ja pienellä hakemisella löydän myös louteen tukipuuksi soveliaan, parimetrisen rangan. Tarkoitus on, että en joutuisi katkaisemaan kasvavia puita tällaiseen käyttöön. Keppi on sen verran pitkä, että kankaan reunat jäävät noin puolen metrin korkeuteen. Näin se ei estä tuulta puhaltamasta öttiäisiä pois asentopaikastani. Myöhemmin syksyllä ja varsinkin talvella loue sitten pystytetään matalammaksi, jolloin se tarjoaa myös tuulensuojan.
Kuten niin usein, myös nyt löydän heti lounastaukoni jälkeen matkaa jatkettuani useita paikkoja, jotka olisivat soveltuneet tauon pitämiseen paremmin kuin paikka, jossa äsken pysähdyin. Tää on niin tätä. Toisaalta ei se paikka mitenkään huono ollut, joten ruikutus seis.
Jostain syystä matkanteko sujuu juuri nyt epätavallisen sutjakasti. Olen hetken aikaa pallo hukassa, kun saavun paikkaan, jossa vasemmalle kaartuvan mutkan jälkeen odotan näkeväni pitemmän suoran ja sen päässä mutkan oikealle, mutta edessäni onkin T-risteys, josta pääsen vain joko vasemmalle tai oikealle. Olen lähes kilometrin pitemmällä kuin kuvittelin. Tämähän ei haittaa ollenkaan.
Noin 90 asteen käännökset vuorottelevat – viime kilometrien aikana olen kulkenut vuoroin länteen ja etelään, ja sama leikki jatkuu vielä. Saavun taas tuttuihin maisemiin; kuljen etelän suuntaan tietä, jota kävelin päinvastaiseen suuntaan ensimmäisellä näille seuduille suuntautuneella retkelläni ”Ritaharjusta pohjoiseen”. Tein tuon retken marraskuussa 2012. Hämmennyn hetkeksi, kun muistelen retkeä enkä meinaa uskoa, että siitä ei ole vielä vuottakaan. Olenhan ehtinyt sen jälkeen tehdä koko joukon erilaisia retkiä.
Lähestyn paikkaa, josta vajaa vuosi sitten löysin pressulaavun. Se on edelleen pystyssä, vaikkakin jo melko pahasti rispaantunut. Sateensuojaa en nyt tarvitse, joten laavun avonaisuus ei haittaa. Hyödynnän sitä vain istumapaikan osalta, onhan toki mukavampi istua hyvällä penkillä kuin kannon nokassa. Lämmitän vielä yhden kahvikupillisen verran vettä ja puputan pari riviä Fazerin sinistä. Niin ja onhan minulla vielä yksi mustikkasoppakin jäljellä, sekin menee nyt. Eväspussiini ei jää kuin tyhjiä pakkauksia ja pikkupussillinen suolapähkinöitä, joka on mukana lähinnä hätävarana. Edellisellä retkelläni jouduin muutaman kerran turvautumaan niihin, kun nälkä tuli ennen kuin olin löytänyt syöntitauon pitämiseen kelpaavan paikan.
Olen muutamalla viime retkelläni kuljettanut mukanani talouskelmurullaa. Olen havainnut sen hyväksi pakkausmateriaaliksi roskille ja tyhjentyneille ruokapakkauksille. Erityisesti makrillisäilykepurkit ovat niin sottaisia, että ne on pakko paketoida tiiviisti, jos ei halua sotkea paikkoja tomaattikastikkeeseen. Ja sama koskee myös mustikkasoppapurkkeja ja oikeastaan kaikkia vähänkin ei-kiinteää ruokaa sisältäviä pakkauksia.
Mutkittelu oikealle – vasemmalle – oikealle – vasemmalle jatkuu. Ylitän Kalimeenojan pitkin siltaa, joka näyttää jo pahasti ränsistyneeltä. Kipitän siitä yli nopeasti, koska takanani tulee auto, eikä sillalla oikeastaan ole tilaa meille molemmille. Pelästyn siltalankkujen kolinaa, jonka auton renkaat aiheuttavat. Ääni kuulostaa siltä kuin silta hajoaisi juuri tässä ja nyt. Kestäähän se kyllä, mutta ääni on silti epämiellyttävä.
Tien varressa kasvaa puolukoita, ja niitä on paljon. Saman huomasin myös edellisellä retkelläni Pattijoen – Siikajoen – Lumijoen maisemissa, joten aivan ilmeisesti tämä on ainakin näillä seuduin todella hyvä puolukkavuosi. Menkää ihmiset poimimaan niitä. Laittakaa marjat pakkaseen ja kun syötte esimerkiksi lihakastiketta tai makaronilaatikkoa, sulattakaa kourallinen puolaimia ja laittakaa sekaan sopivasti sokeria. On hyvää.
Törminkankaalla on isoja puupinoja ja tiellä näkyy tukkirekan jälkiä. Tie on niin kapea, että kuorma-auto juuri mahtuu siitä kulkemaan. Jäljet ovat tuoreita, joten tässä on viimeksi käyty tämän päivän aikana, viimeöisten sateiden jälkeen. Viritän korvani kuuntelemaan, onko rekka tulossa taas – jos on, joudun väistämään sitä reilusti metsän puolelle.
Ei sitä kuitenkaan nyt satu tähän paikalle, joten saan tallustella rauhassa. Hiekkatie vaihtuu soratieksi ja soratie asfalttitieksi. Alan olla loppusuoralla. Katson kellosta, minkä verran minulla on aikaa seuraavaan tästä läheltä menevään bussiin. Totean aikaa olevan juuri riittävästi, pelivaraa jää vain muutama minuutti. Vielä kerran käännyn pienemmälle tielle, joka alittaa moottoritien ja sitten olen Herukan kaupunginosassa. Aivan tässä lähellä on bussipysäkki, jolta olen kerran aikaisemminkin noussut kolmosen kyytiin ja palannut sillä kotiin. Huomaan linja-autopysäkin, joka on hiukan lähempänä kuin se, jolle aioin mennä. Koska bussi lähtee päätepysäkiltä vajaan puolentoista kilometrin päästä tästä kohdasta juuri nyt, katson viisaimmaksi jäädä tälle lähimmälle pysäkille. Parin minuutin odottelun jälkeen bussi saapuu ja nousen kyytiin. Yksi retki on taas tehty.
Aluksi Takumaantielle – tuttu tie kahdelta talviretkeltä.
Lokomo 43 -laahakaivinkone.
Bucyrus Erie BE54 -laahakaivinkone.
Melkein tekee kipeää kävellä näin loistavan telttailumaaston ohi.
Pohjavesialueella hiekkakuoppiin suodattuva vesi on kirkasta.
Hiekkakuoppa-alueen jälkeen siirryn soratieltä vähäisemmälle väylälle…
… joka pienenee…
… ja pienenee.
Mielenkiintoinen kytkentä sähkölinjassa.
T. Sandberg Utajärveltä on ajonsa ajanut tällä Sisulla.
Tässä oli talvella hyvä, henkilöauton kestävä parkkipaikka.
Jäkäläsäkit odottamassa noutajaa.
Auringonlaskun puolella taivas on vielä kirkas, kun hämärä laskeutuu metsään.
Teltta eteiskatoksineen.
Vakosuon ylittävä sähkölinja.
Tästä oli viime talvena hyvä mennä metsäsuksilla.
Hämeenjärven vesi on kirkasta eikä kaipaa siivilöintiä.
Vakosuo on paikoitellen hyvin märkä ja kartalla suurelta osin vaikeakulkuiseksi merkitty. Mutta kyllä tästäkin voisi kulkea, kun pitäisi silmät auki ja järjen päässä.
Tässä vaiheessa retkeä CatCat häviää päästä ja tilalla alkaa soida Aikakone: ”… aurinkokin alkaa paistaa, sade vaihtaa kaistaa…” (Keltainen).
Puupinoa on vähän yritetty peittää – tuskin kuitenkaan sateeltasuojaustarkoituksissa.
Rehupaalit odottamassa kokoon keräämistä pellolla.
Märkä ruohikko kastelee kengät, mutta kunnon vaelluskengälle ei tällaisesta kastumisesta ole mitään haittaa.
Pisaraperhe paistattelemassa päivää.
Lounastaukoloue pystytettynä sellaiselle korkeudelle, että tuuli pääsee hyvin puhaltamaan öttiäiset tiehensä vaatteen alta.
Toiselle retkipäivälle tilattu sade jää saapumatta ja loppumatkan saan kulkea jälleen mitä kauneimmassa poutasäässä.
Puolukoita tulee tänä vuonna paljon – sinne minne tulee. Sadolle näyttää olevan tyypillistä, että marjoja on joko valtavasti tai ei lainkaan; välimuotoa en ole havainnut lainkaan.
Vadelmiakin löydän, mutta näistä on parasta ennen -päiväys mennyt jo. Jäivät syömättä.
Tästä ei kulkuväylä parane: tien hiekkainen pinta on sopivan – mutta ei liian – pehmeä, jolloin jalka ei rasitu, ja metsä on sopivan harvaa päästääkseen tuulen karkottamaan hyönteiset ja sopivan tiheää varjostaakseen aurinkoa niin, ettei tule kuuma. Tällaista tietä jos saisi aina kulkea, niin olisi elämä jo turhan helppoa.
Tukkirekalle tien leveys riittää juuri ja juuri.
Moottoritien alitus tutusta paikasta.