Tämä vuosi on sujunut maratonkävelyiden osalta hiljaisesti. Vielä maaliskuussa suunnittelin, että kun silloin kävelin Tuirasta Liminkaan (33 km), niin huhtikuussa menisi 40 kilometriä, toukokuussa 50, ja kesällä voisin yrittää jotain pitempää. No se huhtikuinen 40 km toteutui Maratonkävelijän paluun (47 km) muodossa, mutta toukokuulle ajattelemani viisikymppinen jäi tekemättä. Myöskään kesäkuussa en saanut itseäni liikkeelle yhdellekään pitemmälle kävelyretkelle. Lopulta juhannuksen aikoihin alkoi menojalkaa vipattaa siihen malliin, että päätin ottaa heinäkuun ensimmäiselle viikonvaihteelle ohjelmaan seitsemänkymmenen kilometrin kävelyn.
Kuvio on sillä tavoin tuttu, että jokainen pitempi kävely on toteutunut vähintään pari viikkoa ennen kävelylle lähtöä tehdyn päätöksen pohjalta. Nuo viikot tarvitsen henkiseen valmistautumiseen, jonka olen havainnut erittäin tärkeäksi. Henkisestä valmistautumisen alussa käynnistyy pääni sisällä prosessi, joka siirtää energiaa muista lokeroista kävelylle varattuun lokeroon. Lisäksi käyn läpi mielikuvaharjoituksia erilaisista tilanteista, joita voin kuvitella kävelyllä tulevan vastaan.
Lauantaina, heinäkuun kuudentena päivänä, herään tavanomaiseen aikaan eli kahdeksan maissa. Syön kiireettömän aamiaisen ja yhdeksältä lähden kävelemään. Olen laatinut tälle kävelylle tavoiteaikataulun, jonka tarkoitus ei ole yrittää ehtiä perille tiettyyn aikaan mennessä, vaan pikemminkin vastoinpäin: kun matka on näin pitkä, on tärkeää välttää liian nopeaa etenemistä. Nyt jos koskaan on muistettava se leppoisa tallustelu.
Tavoiteaikataulussani on tällaiset tarkistuspisteet:
Lähtö kotoa 9.00
Patelan S-market (8 km) 11.00 – kahvitauko
Linnanmaan Prisma (13 km) 12.30 – lounas
Myllyojan Sale (21 km) 15.00 – jäätelö
Maikkulan Neste (28 km) 17.00 – päivällinen
Tupoksen ABC (49 km) 23.00 – yöpala
Limingantullin Mäkkäri (67 km) 4.30
Saapuminen kotiin (70 km) 5.00
Nämä tarkistuspisteet ovat varikkopysähdyksiä eli paikkoja, joista ostan syötävää. Tällä kävelyllä repussa on vain minimaalinen määrä evästä – pari vesipulloa ja pähkinäpussi. Muutoin tukeudun matkan varrelta ostettavaan ruokaan. Kolme viimeistä pysähdyspaikkaa ovat ympäri vuorokauden auki, millä ei tosin ole merkitystä kuin Tupoksen ABC:n osalta: Maikkulassa olen jo iltapäivällä ja Limingantullissa ei ole välttämätöntä pysähtyä.
Yleensä en näillä pitkillä kävelyillä kuvaa videota, koska yli 50 kilometrin matkaan menee jo muutenkin tarpeeksi aikaa. Videointi hidastaa matkantekoa entisestäänkin, eikä maratonkävelyjen aikana yleensä tapahdu mitään erityisen kiinnostavaa, joten ei niistä videoista mitään kovin jänniä saa tekemälläkään. Tällä kertaa minä kuitenkin sen videon teen; onhan tässä kyse todennäköisesti vain kerran elämässä tapahtuvasta asiasta.
Alkumatkasta suurin haaste on videon aloitusotoksen kuvaaminen. Näin kaupunkialueella ei ole useinkaan helppoa löytää paikkaa, jossa otoksen ehtisi kuvata niin, ettei paikalle satu muita. Ihmiset kun ovat siinä määrin tahdittomia, että tulevat kulkemaan juuri sinne, missä minä olen. Ei alkeellisiakaan käytöstapoja. Tunturissa tätä ongelmaa ei ole.
Tällä kertaa lisäharmia tuottaa myös kameran muistikortti, joka kahden ensimmäisen otoksen kuvaamisen jälkeen ilmoittaa olevansa lukukelvoton. Muistikorttejahan minulla toki on aina mukana useampiakin, mutta se harmittaa, jos nuo otokset menevät hukkaan. Varalta kuvaan toisessa paikassa uudet. Kävelyn jälkeen, kun kopioin otokset korteilta läppärille, ei ensimmäisen kortin lukemisen kanssa ole mitään ongelmia ja saan videon alkuun sellaiset otokset kuin halusinkin. Nou hätä.
Ensimmäinen taukopaikkani on siis Patelan S-market. Nämä pienehköt kaupat – K- ja S-marketit – ovat nykyään oikein sopivia tällaisten taukojen pitämiseen, kun monista kaupoista voi ostaa kahvikupillisen. Toki se usein on automaatin valmistamaa, mutta kyllä se kahvista käy. Matkalla maistuu huonompikin ruoka. Ostan suklaapatukan ja kahvin, ja siirryn pihalle niitä nauttimaan. Ulkomaalaisittain puhuva mies tulee myymään kiikaria. ”Osta! Halpa!” En osta. Mikä lie tuonkin kauppatavaran alkuperä.
Yllätyksekseni mies uskoo kerrasta, eikä jää jankuttamaan, kuten tällaiset usein. Kaupan pihasta toki löytyy lisää potentiaalisia halvan kiikarin ostajia, joten myyntiponnistelut kannattaa pakit saatuaan suunnata nopeasti toisaalle. Istahdan pihalle ja pidän kiireettömän tauon. Sitten jatkan matkaa kohti seuraavaa taukopaikkaa, Linnanmaan Prismaa, joka on oleva lounaspaikkani.
Ylitän rautatien Vahtolanpolun tasoristeyksestä. Täällä Oulun pohjoispuolella noita tasoristeyksiä on vielä paljon – etelämpää ne lienevät jo suurelta osin pois purettuja sekä silloilla ja alikuluilla korvattuja. Kevyen liikenteen väylä muuttuu ulkoilureitiksi, joka nelostien alituksen jälkeen kääntyy kulkemaan pitkin tienvarressa olevaa harjannetta. Ohitan suon, joka on nimeltään Palosuo – tämän mukaan lienee saanut nimensä Palosuontie, vaikka nämä ovatkin linnuntietä mitaten yli kilometrin päässä toisistaan.
Kuivasojaa ylittäessäni olisi kiva pysähtyä kuvaamaan sillalta pätkä videota, mutta se jää tekemättä, kun juuri ennen sillalle saapumistani siihen pysähtyy pyöräilevä mies, ottaa kassista oluttölkin ja rupeaa juomaan sitä nojaillen samalla sillankaiteeseen. Tää on niin tätä täällä kaupungissa, mutta oma syy. Mitäs läksit.
Linnamaan Prismassa on sitten sen lounastauon vuoro. Ravintolassa on tarjolla hampurilaisia, pizzaa ja buffetti, jollaisen valitsen. Kerään lautaselleni palasen broileria, puolitoista kananmunaa, sopivan määrän salaattia ja päälle vielä vähän suolatuita maapähkinöitä. Näitähän kutsutaan yleensä suolapähkinöiksi, mikä on pöljää, kun kyse ei ole ensinkään pähkinästä, vaan herneiden sukuisesta tuotteesta. Tämä toki ei ole universumin mittakaavassa edes Saharassa leijailevan pierun veroinen asia, mutta tulkoon nyt mainituksi.
Jatketaanpa matkaa. Ensin kuitenkin jälkiruokakahvi.
Niin ja olinhan alun perin suunnitellut, että ostaisin Prismasta myös jotain evästä reppuun. En kuitenkaan koe tarvitsevani mitään, joten tyydyn vain täyttämään vesipullot. Seuraavaan kauppaan ei ole edes kymmentä kilometriä, ja tämän lounaan turvin jaksan kyllä kieriä sinne asti.
Seuraava osuus eli se vajaa kymppi Prismasta Myllyojan ostarille on samanlaista yllätyksetöntä citykävelyä kuin tähänastisetkin kilometrit. Yhdessä kohdassa käväisen sen verran metsän puolella, että saan käytyä pissalla, ja sitten kuvaan metsäpolkukävelystä pari lyhyttä otosta videota varten.
Myllyojalla käyn ensin Salessa, mutta poistun ostoksitta. Haluan jäätelöä eikä kaupan valikoima sisällä mitään mieluista laatua. Vieressä on K-market, jonka senkään tarjonta ei anna aihetta ilonvinkaisuihin, mutta ostan kuitenkin suklaakeksipingviinin. Olisin halunnut juhlatuutin. Jostain syystä kaupat pitävät niitä valikoimissaan todella heikosti – koko kesänä en ole sellaista vielä saanut. Kohta täytyy lähteä ihan asiastatehden sellaista jostain etsimään.
Jäätelötauon jälkeen alkaa tihuuttaa vettä. Ei voi sanoa, että sataisi, mutta pientä tihkuntapaista leijailee pilvistä alas. Juuri näin tämän pitikin mennä; sääennusteessa oli tälle iltapäivälle ”mahdollisesti vähäistä sadetta”. Pikkuripistely on sikälikin mukava asia, että se tuottaa ilmaan hyvän tuoksun ja tarjoaa tähän kävelyyn edes jotain vaihtelua. Muutenhan tämä on edelleen sitä tuttua leppoisaa tallustelua, jossa askeleet muuttuvat vähitellen kilometreiksi ja kymmeniksi kilometreiksi ilman, että asiaa tarvitsisi sen kummemmin ajatella.
Ylitän Oulujoen Poikkimaantien siltaa pitkin. Tämä on uusin Oulujoen ylittävä silta Oulussa, mutta olenhan minä tästäkin jo monta kertaa kävellyt. Lisäksi hyödynnän tätä reittiä silloin, kun minun on hankittava verstaalle jotain, minkä perässä joudun menemään keskustan eteläpuolisten kaupunginosien kauppoihin. Esimerkiksi Motonetissä tai Bauhausissa asioituani suorin reitti verstaalle menee tätä kautta.
Seuraavassa taukopaikassani, Maikkulan Nesteellä, syön päivällisen. Kyseinen paikka käyttää itsestään nimeä ”Oulun Baari”, mikä on siinä määrin tyhmä nimi, että ihan keljuillakseni olen käyttämättä sitä. Hyviä hampurilaisia sieltä kyllä saa, ja sellaisen ostan nytkin – vieläpä ateriana, eli ranskalaisten ja limpsan kera, vaikka pelkässä hampurilaisessakin on jo vallan reilusti syötävää. Tämän varikkopysähdyksen myötä tiheässä olevat taukopaikat jäävät taakse ja seuraavan tankkauksen aion tehdä vasta Tupoksen ABC:llä, jonne on täältä noin kuuden tunnin matka (21 km).
Ei minun mikään pakko olisi tällä syömisellä sinne asti jaksaa. Tässähän on matkan varrella Kempele ja siellä kauppakeskus Zeppelin, Mäkkäri ja ties mitä muita ruokapaikkoja. Mutta koska kello Maikkulaan saapuessani lähentelee viittä, on sopiva aika syödä päivällinen ja kyllä sellaisen jälkeen jaksaa kuusi tuntia kävellä. Sitäpaitsi kävelemäänhän tänne on tultu eikä syömään.
Pitkällä kävelyllä jaloista huolehtiminen on tärkeä asia. Tiedän omista tassuistani ne arimmat kohdat, jotka olen ennen lähtöä suojannut teippaamalla. Näitä on pottuvarpaan ulkosyrjällä ja kantapäässä. Lisäksi päkiän ja varpaiden välissä jalkapohjassa on alue, johon saatan saada rakkoja, jos niitä yleensä on tullakseen. Tämän alueen olen suojannut Compeed rakonestopuikon avulla. Tuo aine tuottaa ihon pintaan liukkaan, suojaavan kerroksen, joka vähentää kitkaa ja siten estää rakkojen muodostumiselle suotuisten olosuhteiden kehittymistä. Matkan varrella pysähdyn kerran lisäämään suojausta toiseen jalkapohjaan. Tätä varten menen tieltä sivuun metsään, jossa istahdan kaatuneen puunrungon päälle. Runko on menettänyt kaarnansa ja on aika liukas. Kun juuri kriittisellä hetkellä takareiteen tulee kramppi, menetän tasapainoni ja kellahdan rungon taakse selälleni. Eivät tällaiset sinänsä yksinkertaiset hommatkaan aina mene kuin legendaarisella Römsöön paratiisisaarella. Onneksi kukaan ei nähnyt.
Tällaisissa kotoa alkavissa ja kotiin päättyvissä kävelyretkissä on harmillista se, että reitin varrella olevat paikat ovat jo niin tuttuja, etten saa ympäristöstä oikein mitään irti. Huomaan myös, että pitkiltä kävelyiltä tutut tunteet, päässä olevan saastan neutraloituminen ja pään tyhjeneminen ajatuksista, ovat läsnä, mutta nekään eivät tunnu miltään. Ehkä tässä on syy, miksi olen tänä vuonna tehnyt niin vähän pitkiä kävelyretkiä. Ne eivät enää tunnu sillä tavoin extremeltä kuin aiemmin. Sisälläni oleva nautiskelija saa kyllä mitä haluaa, mutta se toinen puoli – pieni masokisti – jää ilman. Siinäpä haastetta tuleville ajoille: miten saisin pitkien kävelyiden vaativuutta nostettua? Yksi asia, joka voisi olla talvella toteutettavissa, olisi maratonkävely kovalla pakkasella. Tosin eihän sellaisiakaan enää näillä leveyksillä ole. 25 asteen pakkasta ei vielä lasketa, pitäisi olla 30 tai enemmän. No, enköhän minä vielä jotain keksi.
Metsokankaalla, kun tavoite on 37 kilometrin päässä, eli olen puolimatkassa, alkaa tehdä mieli jotain, mitä tällaisella kävelyllä ei saisi ajatella. Tai ehkä saa ajatella, mutta ei toteuttaa. Menen silti kauppaan, mutta en osta sitä, mitä eniten tekisi mieli, vaan rähmäpullan. On sekin siinä määrin syntisen hyvää, että saan turmiollisemmat mieliteot sysättyä syrjään.
Suunnitelman mukaisesti ohitan Zeppelinin pysähtymättä. Pian sen jälkeen pääsen maaseudulle. Lopultakin – johan tässä on kaksitoista tuntia kävelty. Tuttuhan se tämäkin tie on, ja maisemat sen varrella, mutta tästä minä tykkään. Maalaismaisema on se, missä minä viihdyn. Ei kaupungissa ole samanlaista, vaikka olisikin metsää vieressä. Kaupunkimetsät eivät kuitenkaan ole siinä määrin luonnontilaisia kuin oikeat metsät. Asfaltti- ja betoniviidakossa kaipaan lisäksi peltojen ja soiden avaruutta. Ja sitä, että saan kulkea pitkiä aikoja kohtaamatta ihmisiä.
Rajakorventiellä saan seuraavan taukopaikkani, Tupoksen ABC:n näkyviin. Linnuntietä sinne olisi matkaa 2,7 kilometriä, tietä käyvä tien vanki saa tallustella 6,4 kilometriä. Parin tunnin matka siis. Nyt alkaa olla käsillä tämän kävelyn paras osuus – ilta-aurinko värjää maiseman oranssisävyiseksi ja kunhan aurinko puolenyön maissa laskee, edessä on lyhyt kesäyön hämärä. 24 tunnin kävelyltä muistan upean yötaivaan, tyynessä vedenpinnassa polskivat kalat ja auringonlaskun molemmin puolin vallinneen kylmyyden, jota lähisoilta ilmaan nouseva kosteus vielä tehosti. Nyt odotettavissa ei ole yhtä kylmää yötä, mutta eiköhän tässä kymmenen asteen paikkeille tai vähän allekin mennä.
ABC:lle saavun täsmälleen kello 23, eli tavoiteaikatauluni on osoittautumassa erittäin realistiseksi. Ja kysehän on siis aikataulusta, jota noudattamalla vältän liian nopeaa etenemistä ja minimoin uuvahtamisriskin ainakin niiltä osin, minkä vauhti voisi aiheuttaa. Yhden tietoisen riskin olen tälle kävelylle lähtiessäni ottanut: minulla on jalassa vaelluskenkien sijaan Halti Ligo DX -lenkkarit. Ne ovat lenkkareiksi suhteellisen jäykkäpohjaiset ja siten jaloilleni sopivammat kuin monet muut lenkkarit. Olen tänä kesänä pitänyt näitä enemmän kuin aiemmin – lähinnä siksi, että nämä sopivat hyvin kickbikellä potkutteluun. Tai ainakin paremmin kuin vaelluskengät. Kenkävalinnalla oli vaikutusta myös kävelyreitin valintaan: halusin sellaisen reitin, jolta voisin sopivassa kohdassa eli noin 15 km käveltyäni helposti poiketa kotona vaihtamassa kengät. Siihen ei kuitenkaan tuossa vaiheessa ollut tarvetta, joten lenkkareilla mennään. Eikä valinta ole ainakaan vielä osoittautunut vääräksi. Päinvastoin.
Syön jälleen hampurilaisaterian. Normiarkeen nämä ovat turhan tuhtia ja epäterveellistä syötävää, mutta runsaasti proteiineja, rasvaa ja suolaa sisältävinä tällaiset ovat oivallista kävelyevästä. Tuleehan niistä ensi alkuun vähän raskas olo, mutta parissa tunnissa lisäpaino alkaa muuttua energiaksi, jonka turvin jaksaa pitkälle. Tässä vaiheessa takana on tasan 50 kilometriä ja Google Mapsin mukaan koti on 21 kilometrin päässä. Tavoite, 70 km, tulee siis varmasti täyteen – edellyttäen tietysti, että jaksan kävellä kotiin asti.
Pidän taukoni kiireettömästi. Ruokatankkauksen lisäksi luen päivän lehden, ostan loppumatkan evääksi suklaapatukan ja käyn tyhjentämässä henkilökohtaisen jätesäiliöni. Aikaa saan tähän kaikkeen kulumaan tasan tunnin, joten vuorokausi on vaihtumassa, kun jatkan matkaa.
Aurinko on laskenut ja lämpötila alenee myös. Pelloilta nousee usvaa tyyneen kesäyöhön ja läntisellä taivaalla auringon perässä laskee kuunsirppi. Kuunsirpillä, kuten uskolliset lukijani varmasti muistavat, on keskeinen asema pitkillä kävelyilläni. Pitäisin asiallisena, että sirppi pysyisi taivaalla, kunnes pääsen kotiin, mutta näin ei käy. On aikoihin eletty, kun ei edes kuunsirppiin voi luottaa. Yksin on pieni ihminen maailmassa.
Tunnin päässä ABC:ltä, yhden aikaan, otan kuvan tienvarressa kasvavista kissankelloista. Julkaisen kuvan somessa ”päivän luontokuvana”. Näitähän minä olen julkaissut yhden päivässä huhtikuusta asti. Säännöt ovat yksinkertaiset: kuvan on esitettävä jotain luontoaihetta, siinä ei saa olla ihmisen tekemiä asioita (tästä saan lievästi lipsua, jos aihe on muutoin kiinnostava), kuvan on oltava julkaisupäivänä otettu, eikä sen saatteena ole muuta kuin tunniste #päivänluontokuva. Missään ei sanota, etteikö kuvaa voisi ottaa jo näin aikaisin aamulla.
Kempeleen ja Oulun rajalla tulee täyteen 61 kilometriä. Näin tästä tulee varmuudella pisin yhdellä kertaa kävelemäni matka ikinä. Edellinen ennätyksenihän oli 60 kilometriä.
Pyörätiellä on etanoita. Rupean aikani kuluksi laskemaan niitä, mutta noin neljän etanan jälkeen sekoan laskuissa. Taitaa jo vähän väsyttää.
Limingantullin Prisman kohdalla pysähdyn puputtamaan ABC:ltä ostamani suklaapatukan. Tämä on Mars-suklaata, mutta siitä tulee mieleen Tupla, ja takavuosina pahennusta herättänyt Tupla-mainos telkkarissa. Muistattehan: ”ei taida tyttö tietää, että seinän takana olis patukkaa tarjolla”. Kumma, ettei yksikään keksitehdas huomannut mahdollisuutta nokittaa. Olisivat tehneet piparkakkumainoksen, jossa olisi lopuksi todettu, että ”ei taida jätkä tietää, että seinän takana olis piparia tarjolla”.
Vielä olisi kilometrejä käveltävänä. Olisi kyllä kiva olla jo perillä. Jalat jaksavat edelleen liikkua, enkä tunne samanlaista väsymystä kuin 24 tunnin kävelyllä tai Tuplamaratonkävelyksi kutsumallani 2×53 km viikonloppukävelylläni Oulusta Revonlahdelle ja takaisin viime syksynä. Päällimmäisinä tunteina ovat pitkästyminen ja ärtyminen. Pitkästyminen johtuu siitä jo aiemmin mainitsemastani reitin tuttuudesta, ärtyminen puolestaan takseista. Tähän aikaan (puoli viisi) lauantain ja sunnuntain välisenä yönä suurin osa autoliikenteestä on takseja, jotka ovat Audien ja Volvojen ohella yksi liikenteen ärsyttävimmistä asioista. Erityisesti takseissa ärsyttää niiden taipumus vähät välittää nopeusrajoituksista. Tai jalkakäytävistä – arvelen taksikuskien perustelevan jalkakäytävillä ajamista asiakaspalvelulla, mutta jos ei ole vanhus- tai invakuljetuksesta kyse, niin kyllä asiakas voi ottaa ne tarvittavat askeleet ajoradalle tai parkkipaikalle. Eihän noista näkökentässäni liikkuvista takseista yksikään tee minulle mitään pahaa, mutta jo niiden näkeminen johtaa mieleen ärsyttäviä asioita.
No. Vielä tässä on yksi riesa edessä.
Olen kuvitellut käveleväni keskustan läpi suorinta mahdollista reittiä, kun siellä on kerrankin tyhjää ja saa kävellä rauhassa. Mutta enhän minä muistanut ollenkaan, että samasta syystä kuin ne taksit ovat liikkeellä, on keskusta täynnä enemmän tai vähemmän päissään olevia ihmisiä, joista osa on toki harmittomia, mutta osa riitelee tai jopa tappelee, osa sönköttää muuten vaan, ja osa metelöi. Tällaista en kaipaa, en varsinkaan nyt, ja kun näen edessäni, juuri kulkureitilläni, rauhattoman lauman, hakeudun kiertotielle. Matka tässä pitenee, mutta pidän sitä pienempänä pahana kuin potentiaalisten riidanhaastajien kohtaamista. Lisäksi minua pissattaa.
Viikonloppuyönä voisi tietysti kusta vaikka porttikäytävään, mutta sellainen ei kuulu tapoihini. Sinnittelen Hupisaarille asti – sieltä löydän sopivan pusikon, jossa voin käydä tyhjennyksellä ilman, että ohikulkijoiden katseista olisi haittaa. Jopa helpotti. Taisi osa nesteestä tulla päästä asti.
Kotiin on enää kilometri matkaa. Hätätilassa (pahoittelut avuttomasta sanaleikistä) olisin toki jaksanut pidätellä sinne asti, mutta mukavampi näin.
Kello on puoli kuusi, kun kotioven edessä napsautan GPS-seurannan pois päältä. Olen kävellyt 73,05 kilometriä; aikaa meni 20 tuntia, 30 minuuttia. Nyt nukkumaan.
Tai ei siis ihan vielä.
Täytyyhän retkivideon päätösotos kuvata. Yleensä kuvaan nämä ulkona, mutta tällä kertaa haluan kuvata otoksen sisällä kotona, olohuoneen sohvalla. Ihan helposti se ei käy, koska näin pitkän valvomisen jälkeen järkevän spiikin tuottaminen sujuvasti on kohtalaisen työn takana. Noin kymmenen otosta kuvattuani totean, että joku näistä saa nyt kelvata. Järkevintähän tällaisessa tilanteessa olisi todeta, että nyt väsyttää ja runosuoli on tukossa, mutta enhän minä sitäkään muista, vaan yritän saada aikaan sujuvan päätösotoksen. Lopulta olen aikaansaannokseeni riittävän tyytyväinen. Käyn nopealla iltapesulla ja menen nukkumaan.
Toukokuussa 2017, Kuudenkympin vappumarssin jälkeen, pyörittelin ajatusta seitsemästäkymmenestä kilometristä tähän tapaan:
”Hätäisimmät ovat jo kysyneet, milloin kävelen seitsemänkymmentä kilometriä yhden päivän aikana. Tuskinpa kävelen. Niinhän minä tuumasin myös viidestäkymmenestä ja kuudestakymmenestä kilometristäkin, mutta seitsemänkymmentä on eri asia. Ihan sen takia, että vuorokaudesta loppuu tunnit. Minä kun miellän ”päivän aikana” tehtävän kävelyn sellaiseksi, minkä pystyy tekemään päivän normaalien valveillaolotuntien aikana. Jos kuuteenkymmeneen kilometriin menee kuusitoista tuntia, ja nukkumiseen varaa kahdeksan, on vuorokauden tunnit käytetty. Siksi seitsemänkymmentä ei ole enää mahdollinen, joten kyllä se ääriraja on nyt osaltani saavutettu.”
Just joo.
Totta toki se, että enhän minä tätä seitsemääkymppiä yhden päivän aikana kävellyt. Mutta kävelin kuitenkin. Eli jälleen kerran sain nenilleni, kun olin väittänyt, että en enää pitempiä kävelyitä tee. Jospa olisin sen verran noista nyt viisastunut, etten menisi sanomaan mitään kahdeksankymmenen kilometrin kävelystä, tai mistään muustakaan tosipitkästä matkasta. Ehkä kävelen, ehkä en.
Tämä seitsemänkymppinen oli aika helppo homma. En sano tätä leuhkiakseni, vaan siksi, että se tosiaan oli aika helppo homma. Etenin rauhallista vauhtia, pidin taukoja, söin usein, mutta en liikaa kerralla, ja varusteet kengistä lähtien olivat hyvät. Ja sää suosi. Kyllä kuka tahansa hiukan normaalia paremmassa kunnossa oleva tervejalkainen ihminen pystyy tähän.
En koe olevani sankari, en edes mitenkään erityisen kova jätkä. En osaa suhtautua seitsemänkymmenenkolmen kilometrin matkaan niin kuin ehkä pitäisi. 73 tuntuu vain numeroilta muiden joukossa. Viisikymmentä tuntui aikanaan kovalta suoritukselta, samoin kuusikymmentä. Ja mitäs minä kirjoitinkaan Tuplamaratonkävelyn aaton tunnelmissani:
”Jotenkin tuntuu, että ei se 70 kilometriä ole sen kummempi kuin 60 kilometriä ja kymppi päälle. Ja koska jo tehty kuudenkympin kävelyni sujui varsin kohtuullisesti, en usko, että seitsemänkymmentä tarjoaisi minulle sellaista haastetta kuin nyt olen hakemassa.”
Niinpä.
Ei tuo tosiaan mitään erityistä haastetta tarjonnut. Ei minulla ollut sen paremmin ennen lähtöä kuin kävelynkään aikana pienintäkään epäilystä siitä, onnistuisinko. En kokenut kävellessäni äärimmäistä väsymystä enkä kipua – ainakaan siinä laajuudessa kuin 24 tunnin kävelyllä ja Tuplamaratonilla. Siinä mielessä se taivaalla näyttäytynyt, mutta jo monta tuntia ennen perillepääsyä laskenut kuunsirppi oli aivan oikeassa. Pärjäsin ilmankin.
No mitäs nyt sitten? Kuten totesin, ehkä kävelen vielä tätäkin pitemmän matkan joskus, tai sitten en kävele. Saattaisinhan jopa keskittyä harrastamaan jotain 55-vuotiaan herrasmiehen arvolle sopivia asioita kuten kalastusta, kasvimaan hoitoa ja kevyttä patikointia. Ei hullumpi ajatus sekään.
