Siitä on noin vuosi, kun innostuin pilkkimisestä. Mutta kuten niin usein uusien harrastusten kanssa, intoa on varsinkin alussa paljon enemmän kuin taitoa. Niinpä kalansaaliini eivät koko viime talvena päätä huimanneet: usein jäin kokonaan ilman, ja parhaimpinakin päivinä sain vain yhden pienen kalan.
Talven jälkeen tuli kevät ja pääsin jatkamaan edellisen kesän lopulla aloittamaani toista kalastusharrastuksen muotoa, perhokalastusta. Sekään ei harrastuksen ensimmäisten kuukausien aikana tuottanut tuloksia kuin juuri sen verran, että into asiaan säilyi. Kevät ja kesä 2018 tuottivat tähän muutoksen: ostin pinkin perhon ja sepä oli niin särkien, ahventen kuin salakoidenkin mieleen. Kalaa alkoi tulla, ja koska periaatteenani on ottaa vedestä kalaa vain syötäväksi, pääsin harjoittelemaan myös kalaruokien valmistamista. Syntyi särkipullia ja syntyi kalakeitto pikkukaloista. Lisäksi kuvasin yhden kalastusvideon, Särkeä perholla.
Näin minä siis opin perhokalastusta ainakin sen verran, että rupesin saamaan kalaa. Monet perhokalastajat käsittääkseni sylkevät tällaisten pikkukalojen päälle, mutta minulle ne kelpaavat. Ei aina tarvitse saada ennätyslohta tai -harria. Ahvenet, särjet ja salakat ovat mitä mainiointa lähiruokaa ja vaikka särkeä vierastetaan sen ruotoisuuden takia, pystyy siitäkin valmistamaan herkullista ruokaa. Eikä se ole edes kovin vaikeaa. Jos minä siihen pystyn, niin siihen pystyy kuka vain.
Mutta siitä pilkkikauden 2019 avauksestahan minun piti kirjoittaa.
Jos ihan tarkkoja ollaan, kausi on ”2018-2019”, sillä talven ensimmäinen pilkilläkäyntini tapahtui joulukuun 30. päivänä. Tuolloin en vielä arvannut mennä meren jäälle – olen pitänyt kiinni periaatteesta, että alle 20-senttisille jäille en mene. En ole minkäänlainen jääolosuhteiden asiantuntija, joten en pysty päältäpäin tarkastellen sanomaan, onko kyse homogeenisesta teräsjäästä, vai onko jossain heikompia kohtia. Vanhan vitsin mukaanhan nelisenttinen jää kantaa jalankulkijan ja kaksisenttinen pilkkijän, mutta sellaista jännitystä en kaipaa.
Niin, en siis mennyt meren jäälle, vaan järvelle. Kuivasjärvelle. Sieltähän minä sain keväällä ja kesällä kalaa perholla, mistä päättelen, että kai niitä siellä talvellakin on. Kuivasjärvi ei ole hyvän pilkkipaikan maineessa – järveä on useana talvena vaivannut jonkinasteinen happikato, minkä vuoksi järvellä on nykyään talvisin kahdessa paikassa ilmastuslaitteet. Niiden sivuvaikutuksena jäähän syntyy laaja avanto, jonka ympäristössäkin jää voi olla petollisen ohutta. Ja tietysti kalat hakeutuvat sinne, missä on helpoin hengittää, joten pilkkijä on aika mahdottoman tehtävän edessä.
Enkä minäkään sieltä mitään saanut.
Varsinainen pilkkikauden avaus tapahtuu loppiaisviikonvaihteessa, 5.-6.1.2019. Nyt jäät merellä ovat jo hyvinkin riittävät, joten suuntaan Kempeleenlahdelle. Useimmat pilkkijät näkyvät valinneen paikkansa läheltä lahden suuta. Minä olen vastarannansilakka ja menen syvemmälle lahteen – suunnilleen sinne, mihin edellisen linkin takaa avautuva kartta osoittaa. Kairaan ensimmäiset reiät heti päästyäni rannan lähellä olevan matalan hyllyn ulkopuolelle. Jäätä on kolmekymmentä senttiä ja vettä sen alla tässä kohtaa noin kaksi ja puoli metriä.
Muutama ensimmäinen reikä ei anna mitään, mutta sitten alkaa tapahtua. Saan kalan, toisen, kolmannenkin. Tässä vaiheessa innostun liikaa ja toheloin kaksi seuraavaa kalaa takaisin veteen: en malta nostaa niitä avannosta rauhallisesti, jolloin kala kopsahtaa jään reunaan ja pääsee irti.
Rauhoitutaanpas vähän. Kun kala on koukussa, nykäistään terävästi ylöspäin ja sillä tartutetaan koukku kunnolla kiinni. Sen jälkeen pudotetaan vapa jäälle ja ruvetaan r-a-u-h-a-l-l-i-s-e-s-t-i nostamaan siimaa ylös. No nyt alkaa sujua. Saan jäälle asti vielä kolme kalaa, ja kun auringon laskiessa puoli kolmen aikaan lähden kotiin, on minulla koossa kerrassaan kuusi ahventa – vieläpä varsin mukavan kokoisia. Punnitsen isoimmat kotona ja suurin painaa 132 grammaa. Se taitaa olla isoin ahveneni ikinä.
En voisi olla päivään tyytyväisempi. Olen saanut yhden päivän aikana enemmän kalaa kuin koko viime talvena. Ja erityisen hienoksi tämän onnistumisen tekee pyyntivälineeni. Minulla on ollut käytössä omatekemä pystypilkki ja sen alla noin 15-senttisen tapsin päässä pinkki morri, jonka olen syötittänyt punaisella keinotoukalla. Tuo omatekemä pystypilkki on kooltaan, väreiltään ja muodoltaan sekä uittotekniikaltaan omaa suunnitteluani. Ja se toimii. Lukijaa epäilemättä kiinnostaa kuulla, millainen se on.
En kerro.
Saa minullakin olla salaisuuksia, ja kalamieshän ei tärkeimpiä kikkojaan paljasta. Sori siitä.
Sunnuntaina menen samaan paikkaan uudestaan. Kalastan ensin samat kolme reikää, joilta lauantain kalat tulivat. Ensimmäinen ei anna mitään, mutta toiselle siirryttyäni on pian kala kiinni. Tartutusnykäisy ja sitten rauhallinen nosto. Ahvenen pää tulee näkyviin.
Plups.
Voi perkele.
Ei se ollut kunnolla kiinni. Pitikin tyriä juuri tämä kala! Sain sen niin ylös, että ehdin nähdä kalan olevan suurempi kuin yksikään eilisistä. Äkkiä pilkki takaisin alas.
Turha toivo. Karkuutettu mikä karkuutettu. Voi itku, hammasten kiristys, harmituksen harmitus ja kauhistuksen kanahäkki. Mutta ei auta. Leuka rintaan ja kohti uusia tunarointeja.
En kerkiä kauaa rypeä tässä pettymyksessä, sillä vain muutamaa minuuttia myöhemmin minulla on taas kala kiinni. Ja tämän saan ylös asti. Ei se ole edellisen veroinen, mutta ihan kunnon syömäkala kuitenkin.
Seuraavat tunnit ovatkin sitten silkkaa siiman liottamista. Ei nykäystäkään. Tähän kyllä osasin varautuakin. Kalastuksessa pätee sama kuin osakesijoittamisessa: toteutunut tuotto ei ole tae tulevasta tuotosta. Kalastuspäivät eivät ole veljeksiä. Olen samassa paikassa kuin eilen ja kalastan samoilla välineillä ja samalla tekniikalla kuin eilen, mutta tulos on aivan toinen. Tätähän tämä on: kaloja ei oteta, ne saadaan.
Tänäänkin lähden kotiin auringonlaskun aikaan. Viimeisen tunnin aikana suuntaan jälleen kohti rantaa ja viimeisen reiän teen aivan matalikkohyllyn reunan viereen. Lasken pilkin pohjaan ja hyppyytän sitä muutaman kerran pöllyttääkseni pohjamutaa ja houkutellakseni kaloja. Naps. Siellähän on kala! Aivan pohjan tuntumasta saan päivän toisen ahvenen, eikä sekään ole yhtään hullumman kokoinen.
Näin tämä toinen pilkkipäivä päättyy mukavissa merkeissä. Ja koko viikonlopun saldona on siis kahdeksan ahventa. Niistä kolme suurinta valmistan sunnuntai-iltana päivälliseksi, loput menevät pakastimeen siellä jo ennestään olevien seuraksi odottamaan tulevien kala-aterioiden valmistusta. Noista lauantain ahvenista muuten kaksi pulleinta olivat tyttökaloja ja niiden sisältä löytyi isot mätipussit. Nämä tyhjennän siivilään, huuhtelen ja sitten laitan mädin pakasteeseen. Sitä voisi käyttää vaikka kalapihvien taikinaan sitten, kun sellaisia seuraavan kerran teen.
Näin on pilkkikausi 2019 avattu onnistuneesti. Ja samalla voin todeta saavuttaneeni tavoitteen, jonka itselleni asetin kesällä: tämän talven aikana opettelen pilkkimään. Enhän minä toki mikään mestari ole, mutta kyllä tämän viikonlopun voi katsoa osoittavan, että jotain minäkin jo osaan. Tästä on hyvä jatkaa.
