Otsikon numeroinnilla viittaan viime syksynä, lokakuun lopulla tekemääni retkeen Kaamasmukasta Karigasniemelle. Kyseinen retki päättyi jos nyt ei ihan mahalaskuun, niin melkoiseen notkahdukseen kuitenkin. Olin lastannut retkelle koko joukon odotuksia, jotka kaikki toteutuivat jo ensimmäisen vuorokauden aikana. Sitä seurannut vastoinkäyminen pudotti fiilikset pohjamutiin ja päädyin kysymään itseltäni, onko pakko, jos ei halua. Ja vastasin, että ei ole pakko. Niin päädyin lyhentämään retkeäni yhdellä yöllä ja pidentämään Karigasniemellä oleskeluani vastaavasti.
Näinkin voi tehdä, mutta ei se varsinaisesti kivalta tunnu.
Nyt olen lähdössä reissuun toisenlaisella asenteella. Tällä kertaa en halua, että mikään estää minua nauttimasta vaelluksestani koko rahalla. Tämä on oleva yksi tärkeimmistä retkistäni koskaan, ja siihen on suhtauduttava asianmukaisella tavalla. Tärkeäksi tämän tekee se, että kyse on erityisestä lahjasta, jonka annan itselleni: olen saanut kaksivuotisen opiskelun päätteeksi artesaanin paperit koulusta kaksi päivää ennen vaellusreissulle lähtöä ja tämä vaellus on minun valmistujaislahjani. Suon itselleni viikon loman ennen kuin ryhdyn hyödyntämään koulussa oppimiani taitoja omassa yrityksessäni, huonekaluverstaassa nimeltä Hiukan huonekaluja (nimi on sanaleikki: verstas sijaitsee Oulun Hiukkavaarassa ja sen osoite on Hiukanpiha 13).
Olen päättänyt tästä vaelluksesta kuukausia sitten ja aloittanut henkisen valmistautumisen hyvissä ajoin. Olen pohdiskellut valmistautumiseen liittyviä asioita jo Vauhdikkaan nelivitosen (45 km maantiekävely) yhteydessä ja tässä kevään mittaan pohdintani on syventynyt ja kiteytynyt seuraavaan muotoon:
Retkille, maratonkävelyille ja vaelluksille valmistautuminen käsittää kolme osa-aluetta: tekninen valmistautuminen eli varusteet, fyysinen valmistautuminen eli kunto sekä henkinen valmistautuminen eli miten pää kestää kaikki retken aikana kohdalle osuvat tapahtumat, tilanteet, olosuhteet, vastoinkäymiset yms.
Näistä viimeksimainittu on sikäli erityinen, että jos se on hoidettu huonosti, on aivan sama, kuinka hyvällä mallilla kaksi muuta ovat. Tästä minulla on kokemusta. Varusteeni ovat hyvät, jopa erinomaiset, ja niiden avulla selviän kaikissa sellaisissa olosuhteissa, joita voin kohtuudella odottaa kohtaavani. Fyysinen puoli on sekin kunnossa – peruskuntoni riittää esimerkiksi 50 kilometrin kävelyyn milloin tahansa ja ilman sen kummempaa valmistautumista. Mutta jos en ole henkisesti läsnä, ei homma suju. Ei sitten millään. Ja tämä oli kompastuskiveni sillä syyslomaretkellä. En ollut valmistautunut siihen, että kaikki retkelle asettamani odotukset täyttyisivät jo alkumatkasta, ja loppumatka olisi enempi tasaista paarustamista karuissa olosuhteissa. Enkä ollut valmistautunut kohtaamaan vastoinkäymistä, jollaiseksi tuolla retkellä muodostui käynti kodalla, jonka ovi olikin lukossa ja jonne en päässyt pitämään suunnittelemaani varusteidenkuivattelutaukoa. Nämä asiat vaikuttivat minuun niin voimakkaasti, että retkimotivaationi notkahti edellä kerrotuin seurauksin.
Nyt ei saa käydä niin.
Osana henkistä valmistautumista seuraan sääennusteita, jotka lupaavat vaellukseni ajaksi karuja olosuhteita: tuulta, sadetta, kylmää. Tässä on myös kytkös henkisen ja teknisen valmistautumisen välillä: säädän varusteluetteloani näiden olosuhteiden mukaiseksi ja vielä pari päivää ennen lähtöä käyn ostamassa hanskat, jotka osoittautuvat erinomaisiksi: niissä on ohuet sormikkaat ja lisäksi sormiosan päälle kääntyvä yhtenäinen, tuulen ja jossain määrin sateenkin pitävä ”puolirukkanen”. Näitä hanskoja ei tarvitse riisua esimerkiksi valokuvien ja videoiden kuvaamisen ajaksi, koska kosketus säilyy riittävän tarkkana myös sormikkaiden läpi. Kuitenkin nämä hanskat ovat tuulessa suhteellisen lämpimät. Toisiksi hanskoiksi otan neopreenisormikkaat. Jos vaellukselle osuu kunnon sadekelit, ei mikään tavallinen hanska pysy kuivana. Neopreenihanskakin vettyy läpi, mutta se on myös märkänä lämmin.
Henkiseen valmistautumiseeni kuuluu aina mielikuvaharjoittelu. Kuvittelen itseni tilanteisiin ja olosuhteisiin, joita voi olla odotettavissa. Niin teen nytkin. Ajattelen, millaista on kävellä avotunturissa, kun tuuli lennättää vettä tai räntää vaakasuoraan voimalla, joka meinaa pudottaa turistin tunturista. Ajattelen, millaista on, kun aina pysähtyessä alkaa palella. Ajattelen, millaista on puuhailla illalla ja aamulla teltassa, kun ulkoilman lämpötila on pari astetta plussalla. Ajattelen, millaista on pystyttää edellisen yön jäljiltä märkä teltta ja kömpiä sinne sitten sisälle palelemaan. Osana kaikkia näitä harjoituksia on myös päätöksen tekeminen siitä, että selviän näistä vastuksista, että en anna periksi.
Perjantaina, kesäkuun 1. päivänä vuonna 2018, on siis koulun päättäjäiset ja saan tutkintotodistukseni. Juhlin valmistumista omalla tavallani eli luen hyvää kirjaa ja myöhemmin illalla lähden kalaan. Universumi on havainnut juhlapäiväni ja kultivoi sitä antamalla minulle parhaan kalansaaliini ikinä: saan kolme ahventa ja seitsemän särkeä. Nämä kaikki perholla – sillä samalla pinkillä, jolla olen saanut tänä keväänä kaikki muutkin kalat. Kotiin palattuani perkaan kalat ja laitan ne pakkaseen odottamaan käyttöä, minkä jälkeen istun mukavaan tuoliini, otan sen hyvän kirjan jälleen esille ja kaadan itselleni lasillisen punaviiniä.
Lauantain olen omistanut sitkuille. Tiedättehän: sitku koulu loppuu, teen sitä, tuota ja tätä; sitku loma alkaa, ehdin hoitaa vielä nämäkin. Jne. Sitkuilta yli jäävän ajan käytän rinkan pakkaamiseen ja henkisen valmistautumisen viimeistelyyn.
Nyt olen valmis lähtemään vaellukselle.
Kotoa lähtö tapahtuu sunnuntaina, kesäkuun 3. päivänä, hieman kahdeksan jälkeen. Kävelen Merikoskenkadun pikavuoropysäkille, josta nousen tuttuun kyytiin: Eskelisen pikavuoroon, joka näin kesäsunnuntaisin on tullut Helsingistä asti. Matkustajia ei ole paljon – vain vähän toista kymmentä. Myöhemmin kesällä, kun lomakausi alkaa ja Lapin ystävät lähtevät sankoin joukoin liikkeelle, tilanne on toinen. Olen kuitenkin varannut itselleni lipun oston yhteydessä istumapaikan sekä tähän Rovaniemen-onnikkaan että jatkoyhteysautoon. Muutaman euron lisähinta ei ole paha siitä ilosta, että pääsee varmasti istumaan sille puolelle autoa kuin haluaa. Rovaniemelle asti haluan istua auton vasemmalla puolella ja Rovaniemeltä eteenpäin oikealla puolella. Näin en joudu istumaan suorassa auringonpaahteessa, jos sellainen sattuisi matkapäivänäni vallitsemaan.
Olen varannut linja-automatkalle evästä mukaan niin, että se riittää Sodankylään asti – siellä on yleensä aikaa kahvitauolle ja Ivalossa ehtii sitten syömään tukevammin. Näin käy tälläkin kertaa. Sodankylässä ilahdun, kun linja-autoaseman kahvila on auki. Siellä käyn mieluummin kuin sadan metrin päässä olevalla Neste-asemalla, vaikka ei sekään ole huono vaihtoehto. Ivalossa ilahdun myös, kun St1-asemalla on vielä lounasaika menossa ja pääsen buffet-pöydän ääreen. Olin valmistautunut täyttämään vatsani paninilla tms. pikaruualla, mutta nyt saan ihan kunnon aterian salaatteineen kaikkineen. Loistavaa!
Matkan jatkuessa kohti määränpäätäni sää muuttuu vähitellen sateiseksi. Jään kyydistä samassa paikassa kuin viimeksi, Kaktsavárrin erämajojen kohdalla Kaamasmukassa. Tarkoitukseni on kulkea tänään vain hyvin lyhyt matka eli ensimmäiseen sopivaan leiripaikkaan asti. Ja sopiva leiripaikka tarkoittaa näissä olosuhteissa suhteellisen hyvää tuulensuojaa – odotettavissa on yön aikana voimistuvaa tuulta. En siis laita telttaa tällä kertaa avotunturiin, kuten tein viimeksi täällä ollessani ensimmäisenä yönä. Vedenottopaikka olisi myös kiva, mutta ei sen välttämättä tarvitse aivan vieressä olla. Minulle riittää, että saan leiriytyessäni vesipannun (0,9 l) ja ison pullon (1,0 l) täyteen – niillä pärjään aamuun asti, ja liikkeelle lähdettyäni voin sitten ottaa pulloon seuraavan vesilitran. Minulla on näiden astioiden lisäksi mukana myös 0,5 litran pullo, joka toimii juomapullona. Iso pullo on vesivarasto, jonka täyttäessäni laitan sekaan aina myös Micropur-tabletin varmistaakseni veden puhtauden. Sen juomapullon täytän sitten tuosta isosta pullosta sen jälkeen, kun desinfiointitabletti on vaikuttanut riittävän ajan ja vesi on varmasti turvallista juotavaksi.
Vaellukseni alkaa mukavasti, kun jo parin sadan metrin jälkeen kohtaan kuukkelin. Sellaisen näkeminen on aina kiva tapahtuma ja kokemukseni mukaan kuukkelin kohtaamisen jälkeen ei voi tapahtua ikäviä asioita. Sitähän sanotaan jätkän onnenlinnuksi, ja on se myös vaeltajan onnenlintu.
Pystytän leirini suunnitelman mukaisen, vain vähän yli kilometrin patikoinnin jälkeen paikkaan, jossa on tuulelta suojaavia maastonmuotoja ja myös pieni puro vieressä. Taivaanvuohi käy tarkastamassa leirini eikä vaikuta siitä kovasti ilahtuvan. Ainakaan, mikäli mäkätyksen määrästä voi jotain päätellä.
Lämpötila ulkona on vaivaiset kuusi astetta ja vettä satelee hiljakseen. Myös tuuli on ruvennut voimistumaan. Valitsemani leiripaikka tarjoaa riittävän suojan tuulelta, joten teltassa sisällä on mukavat olosuhteet: lämmintä ja kuivaa. Alan päästä tunnelmaan. Tästä on hyvä lähteä huomenna avotunturiin.
