Maanantaiaamuna havaitsen sään kehittyneen yön aikana ennusteen mukaisesti: tuuli on voimistunut ja satelee hiljalleen vettä. Aamutoimet leirissä sujuvat perinteiseen kesäretkitapaan: syön annoksen itse sekoittamaani mysliä ja juon päälle kupillisen kahvia. Sitten pakkaan tavarat teltassa sisällä erivärisiin kuivapusseihin, ja kun kaikki on pakattu, siirryn ulos, sullon nyssäkät rinkkaan, puran teltan ja kiinnitän telttakäärön rinkan ulkopuolelle. Sitten olen valmis aloittamaan päivän patikointiosuuden.
Tälle päivälle suunnittelemani reitin alkuosa, noin kuusi kilometriä, on tuttua maastoa – kuljen leiripaikalta Vuollašvárrille suunnilleen samaa reittiä kuin syyslomalla. Tämän osuuden ensimmäiset pari kilometriä antavat harhaanjohtavan kuvan edessä olevasta päivästä: sade on heikkoa ja ajoittaista, ja aurinkokin paistelee välillä. Lounastauon jälkeen pelin henki muuttuu.
Alkaa sataa. Sade voimistuu nopeasti ja kun kiipeän avotunturissa ylemmäs, pääsee sivu- ja myöhemmin vastatuuli lennättämään vettä voimalla päin kasvojani. Vuollašvárrin jälkeen lähden kohti uusia paikkoja – päivän toiseksi kiintopisteeksi olen asettanut Leammašvárrin, jolla en ole tätä ennen käynyt. Ankarista olosuhteista huolimatta nautin. Kulkemistani säestää tuulen ja sateen äänien lisäksi kapustarintojen piipitys. Nehän olivat seuranani jo ensimmäisellä Ailigastunturin-vaelluksellani ja mielessäni niiden ääni sisältyy olennaisena osana tunturivaelluskokemukseen. Tunnelmani kohoaa entisestäänkin, kun edessäni riekko pyrähtää lentoon ja päästää samalla lajille ominaisen kuukertavan äänen. Ja kun sade hetkeksi ohenee, näen edessäni sen, mitä olen odottanut näkeväni: Ailigastunturin kolme korkeinta huippua Gaskkamušaláš, Láŋká ja niiden välissä oleva hieman matalampi huippu. Pystyn näkemään myös muita tuttuja huippuja: tuolla on Niillasašvárri, sen takana Gieđmeskálonjunni ja tuolla vasemmalla Gámahbelvárri, jonka huiputtaminen olisi edessä huomenna. Lähellä oleva rakkaisiin maastoihin paluu saa onnentunteen läikähtämään sisälläni.
Kova tuuli (toistakymmentä metriä sekunnissa) ja sen mukanaan lennättämä vesisade jäähdyttävät käteni nopeasti. En ole vielä laittanut hanskoja käteen, koska haluan yrittää pärjätä mahdollisimman pitkälle niitä kastelematta. Mutta onhan minulla tällaisia olosuhteita varten mukana ne neopreenihanskat. Kaivan hanskat esille rinkasta ja puen ne käsiini. Ja toden totta: hetken aikaa käsiä vielä palelee, kun kylmä vesi tihkuu neopreenin läpi, mutta sitten alkaa lämmetä. Nämähän toimivat! Ainoa huono puoli neopreenihanskoissa on, että kamerani pieniä säätimiä ei niiden läpi pysty käsittelemään.
Leammašvárrin huipulla tuulee niin, että tasapainon säilyttäminen on hetkittäin vaikeaa. Kauaa en enää joudu tuulessa hoipertelemaan, sillä nyt olen saanut tälle päivälle suunnittelemani avotunturiosuuden kuljettua ja lähden laskeutumaan. Koska on näin tuulista, en kuvittelekaan laittavani leiriä avotunturiin, vaan lähden etsimään tuulensuojaista paikkaa tunturikoivikon seasta.
Löydän viehättävän tunturilammen, jonka rannalla olisi kerrassaan ihana leiripaikka. Mutta ei. Ei sinne voi nyt laittaa telttaa, sillä siellä tuulee enemmän kuin pidän näissä lämpötiloissa suotavana. Pyörin vähän aikaa lammen ja sen vieressä olevan suon välissä. Löydän toisen hyvältä vaikuttavan paikan, mutta senkin hylkään, kun totean, että jos nyt veden vallassa olevalla suolla veden pinta vähänkin nousee, vesi pääsee valumaan juuri sille hyvälle telttapaikalle (se on hieman suolla lilluvan veden pintaa alempana). Jatkan etsimistä ja pienen kaarroksen jälkeen löydän paikan, joka ei ole loistelias, mutta saa kelvata.
Huomenna saisi kernaasti olla vähän lempeämmät olosuhteet. Olen varautunut kylmään, sateiseen ja tuuliseen säähän, mutta kyllä tässä tänään on menty aika lailla äärirajoilla. Käytännössä kaikki kerrokset ovat olleet päällä, mitä päivän aikana olen ajatellut voivani pitää. Jos tästä vielä kylmenee, niin joutuisin pukemaan liikkeelläoloajaksi päälleni myös merinovillakerraston, mitä en mielelläni tee. Haluan säilyttää sen vaatekerroksena, joka varmasti on aina kuivana päälle puettavissa leiriin saavuttua ja teltan pystytyksen jälkeen. Kestän kyllä päivän aikana palelun, kun tiedän, että saan itseni lämpimäksi illalla. Teltta pystyyn, tavarat sisälle, makuupussi auki, kosteat vaatteet pois ja merinovillakerrasto päälle, pipo päähän ja jalat makuupussiin. Sitten vielä ruokaa ja lämmintä juotavaa, niin kylmettynytkin vaeltaja saadaan pian lämpimäksi.
Näin toimin tänäkin iltana.
Päivä on ollut raskas – olen kulkenut pitemmän matkan kuin etukäteen ajattelin ja sääolosuhteet ovat olleet ankarat. Sitä mukavammalta nyt tuntuu, kun pötköttelen teltassa, vatsa on täynnä ja olo on lämmin. Täällä on oikeastaan aika kivaa.
