Heinäkuun alussa vuonna 2016 lähden jälleen Lappiin ja jälleen Karigasniemen Ailigastunturin maastoon. Tällä kertaa en mene yksin, vaan mukana on veljeni tyttäristä vanhin, 19 v, ja nuorin, 16 v. Veljen perhe asuu Helsingissä ja tytöt tulevat sieltä Rovaniemelle yöjunalla, minä puolestani saavun sinne tuttuun tapaan Eskelisen Lapin Linjojen pikavuorolla. Rovaniemeltä jatkamme matkaa toisella Eskelisbussilla Karigasniemelle – tai ei ihan sinne asti, vaan Sulaojan pysäkille, josta aloitamme vaelluksemme sunnuntai-iltana.
Meillä ei ole mitään varsinaista reittiä suunnitetuna. Tarkoitus on vaeltaa alueella torstaihin asti siten kuin kunakin päivänä hyvältä tuntuu. Torstaina palaamme ihmisten ilmoille eli Karigasniemelle, jossa vietämme reissun viimeisen yön leirintäalueella ja perjantaina lähdemme sitten kotimatkalle.
Sulaojalla linja-autosta jää kaksi muutakin vaeltajaa, he ovat aikeissa suunnata Guiville päin. Me lähdemme aluksi Kevon polkua pitkin, mutta ensin syömme päivälliset. Ehdotan tytöille, että kuljetaan polkua myöten Luomusjoen sillalle asti ja päätetään jatkosta siinä. Sää on hyvä – poutaa, puolipilvistä eikä liian lämmintä.
Sillan luona pohdimme jatkoa. Maasto Luomusjoen itäpuolella olisi helppokulkuista varvikkoa – ja meneehän siellä myös tie – mutta valitsemme toisen reitin: jatkamme joen länsipuolta aikomuksena kiivetä suoraan Niillasašvárrille. Siten pääsisimme mahdollisimman pian avotunturiin ja ehkä eroon metsässä runsaslukuisina inisevistä sääskistä. Sitä ennen edessä on kuitenkin kuljettava puolitoista kilometriä läpi kosteahkon tunturikoivikon.
Maasto ei ole kaikkein helppokulkuisinta. Tytöt yrittävät suojautua sääskiltä karkotteen avulla, itse olen päättänyt pärjätä ilman. Takin hihojen ja hupun tarjoama suoja hyttysiltä on tarpeen, vaikka se tarkoittaakin runsasta hikoilua, kun lähdetään nousemaan tunturin rinnettä ylös.
Avotunturiin pääsy ei tarjoa välitöntä helpotusta, sillä tuuli ei vielä tässä ole riittävän voimakas karkottaakseen kaikki hyttyset. Pidämme pienen tauon ennen muutamalta tolpanväliltä maahan kaatuneen poroaidan ylittämistä. Olen tunnistavinani paikan samaksi, jossa viime syksyn vaelluksellani ylitin niinikään maahan kaatuneen aidan, mutta myöhemmin kotona tarkistan, että syksyinen reittini meni hieman idempää.
Matkan varrella jutellessamme olemme päätyneet tavoittelemaan keskiyön aurinkoa – jota kumpikaan tytöistä ei ole päässyt vielä kokemaan – sillä nyt pilviä on niukasti ja lähipäiville on odotettavissa ehkä runsastakin pilvisyyttä. Kannattaa siis yrittää nyt, kirjaimellisesti hyvän sään aikana. Tämä tarkoittaa valvomista vähintään kello yhteen saakka, joten voimme kulkea ainakin yhteentoista, ehkä puoli kahteentoista asti. Koska olemme syöneet juuri ennen maastoon lähtöä ja sitä ennen istuneet yli kuusi tuntia linja-autossa, tekee käveleminen hyvää. Nyt, kun olemme päässeet avotunturiin, on kulkeminen helpompaa – ei tarvitse kierrellä tunturikoivuja eikä etsiä muhkuraisesta maastosta vähiten hankalaa reittiä.
Huiputamme Niillasašvárrin eteläisen huipun osalta ja sen jälkeen lähdemme laskeutumaan kohti erotusaidalle vievää polkua. Laskeutuminen tarkoittaa samalla myös ympärillämme puhaltavan tuulen heikkenemistä ja sääskien määrä ympärillämme kasvaa. Minulla ne tuntuvat suosivan pääni oikeaa puolta, korvan ja ohimon välissä olevaa aluetta, ja siellä ne hakeutuvat erityisesti silmälasien sangan alle ja lippalakin reunuksen kohdalle.
Monet ovat minulta kysyneet, miksi en käytä hyttyskarkotetta. Syynä on hikoilu. Minä hikoilen aina liikkuessani ja tällöin karkotteesta ja hiestä muodostuva tahma valuu silmiin ja vaatteisiin. Lisäksi karkotteissa olevat myrkyt ovat tuhoisia silmälasien sankojen maalipinnalle. Minulle ei kuitenkaan muodostu hyttysenpistoista mitään erityisesti kutisevia paukamia tai muita pitkäaikaisia haittoja, joten olen arvioinut pärjääväni valitsemallani tiellä. Ja onhan kyseessä kuitenkin varsin lyhyen aikaa kestävä riesa.
Pidämme erotusaidalla pienen tauon ja lähdemme sen jälkeen taas nousemaan. Kello on puoli yksitoista, joten tässä on vielä hyvin aikaa ennen keskiyötä. Suunnittelemme leiripaikkaa Gieđmeskálonjunnin kahden huipun väliselle tasanteelle. Sinne saavuttuamme toteamme paikan kuitenkin niin tuulensuojaiseksi, että siihen ei tee mieli jäädä. Kuljetut kilometrit alkavat jo painaa jaloissa. Kun huomioimme tuulen suunnan, tuntuu luontevimmalta etsiä leiripaikka Gieđmeskálonjunnin lounaiselta huipulta, jonne on tästä matkaa vain muutama sata metriä.
Huipulla tuulee. Ei paljon, mutta riittävästi. Me käymme tähän.
Meillä on mukana kaksi telttaa – tytöillä omansa ja minulla omani. Myös keittimiä on kaksi, koska se mahdollistaa kummallekin telttakunnalle omien mieltymysten mukaiset ruokailukäytönnöt ja ruokalistat. Tämä on myös varautumista huonoihin sääoloihin: jos tunturiin tulee myrsky ja joudumme viettämään pitemmän ajan teltoissa, on mukavampaa, kun ei tarvitse lähteä teltasta kauemmas kokkailemaan.
Pystytämme teltat ja valmistamme iltapalat. Kapustarinnat jankuttavat yksitoikkoista säveltään lähistöllä, mutta muuten ne ovat rauhallisia. Emme siis ole leiriytyneet liian lähelle niiden pesiä. Ajoituksemme on hyvä, sillä iltapalan jälkeen keskiyö alkaa olla käsillä. Pohjoinen taivaanranta on pilvinen, mutta kyllä se aurinko sieltä riittävästi erottuu.
Ennen nukkumaanmenoa sovimme vielä tavoiteaikataulun aamuksi. Muutenhan meillä ei ole mitään tarvetta aikataululle, mutta on hyvä tietää, mihin aikaan ollaan lähdössä liikkeelle. Silloin kenenkään ei tarvitse kiirehtiä eikä toisaalta myöskään odotella muita. Tavoitelähtöaika sovitaan niin, että nukkumiselle jää vähintään kahdeksan tuntia ja aamutoimille sekä leirin purkamiselle pari tuntia.
GPS-loggerini mukaan olemme kävelleet tänään 10,7 kilometriä, mikä olisi tunturissa jo varsin hyvä koko päivän suorite. Tänään vaelsimme tämän matkan kuitenkin vain illan aikana – Sulaojalta lähtöhän tapahtui vasta päivällisen jälkeen, noin puoli kahdeksan aikaan. Olosuhteet olivat hyvät, kehot täynnä energiaa ja mielet täynnä intoa. Mikäs siinä on vaeltaessa.
