Pomokaira: lähtöön ehkä vuosi, ehkä enemmän

Otsikkokuva: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Fascia_plantar.jpg?uselang=fi

Kaksi ja puoli viikkoa ennen suunniteltua Pomokairaan lähtöä teen ”kenraaliharjoituksen”: se on kahden yön retki, jolle pakkaan mukaan välttämättömien varusteiden lisäksi myös jonkin verran painolastia, jotta saan tuntumaa 20-kiloisen rinkan kantamiseen. Aiemmilla retkilläni rinkan paino on vaihdellut pikkurinkan kyseessä ollen kymmenen kilon molemmin puolin ja ison rinkan kohdalla 14-17 kilossa.

Matkanteko on hankalaa ensimmäisestä askeleesta lähtien.

– Tässä kohtaa tehdään aikahyppy muutaman vuoden taakse –

Kolmisen vuotta sitten vasempaan jalkaani ilmestyi plantaarifaskiitti eli jalkapohjan jännekalvon tulehdus. Silloin alkuvaiheessa kokeilin kaikenlaisia perinteisiä lähestymistapoja vaivan nujertamiseksi eli kävin työterveyslääkärillä ja useammallakin fysioterapeutilla. Hoidoksi kokeiltiin mm. erilaisia jumppaliikkeitä, tukipohjallisia ja kinesioteippausta. Mikään näistä ei auttanut. Lopulta osuin sellaiselle lääkärille, joka keksi ongelman syyn: kokonaisuus, joka alkaa tuosta jalkapohjan jännekalvosta ja jatkuu kantapään ja akillesjänteen kautta pohjelihakseen ja ehkä vielä takareiteenkin asti, on minulla ylikireä. 

Kyseessä on alaraajani ominaisuus, valmistusvirhe, jonka vaikutuksia voi yrittää lievittää ahkeralla venyttelyllä. Siinä on eduksi, jos jalan saa tuettua sellaiseen asentoon, jossa kantapää on lattiassa ja varpaat jollain korokkeella. Askartelin 4 tuuman laudasta ja 2×2 -tuumaisesta soirosta itselleni venyttelytuen, jossa on 20 cm pätkä tuota lautaa ja sen toisessa päässä soirosta tehty korokepala. Kun laitan jalan tämän vinotuen päälle ja työnnän polvea eteenpäin, saan aikaan venytyksen, joka tuntuu juuri noissa kireimmissä paikoissa eli jalkapohjassa ja pohkeessa.

Pelkkä venyttely ei kuitenkaan riittänyt, mutta onneksi sattuma puuttui peliin. Huomasin nimittäin, että jäykkäpohjaiset vaelluskengät ovat tämän vaivan piinaamalle jalalle hyvät – huomattavasti paremmat kuin lötköpohjaiset lenkkarit. Mitä enemmän kävelin vaelluskengillä, sitä paremmaksi jalka tuli. 

Lopulta tilanne oli niin hyvä, että aloin jo unohtaa tämän ongelman. Ja sellaisestahan ei yleensäkään hyvä seuraa. Ehkä ratkaiseva virheeni oli aloittaa männäkeväänä työmatkapyöräily. Sen myötä käveleminen jäi vähemmälle, ja tämä plantaarifaskiittihan on vaiva, jolle herkistyy ja joka pahenee liikkumattomuuden myötä. Pyöräily ei venytä paikkoja samalla tavoin kuin kävely, ja kun päivittäinen 8 kilometrin työmatkakävely jäi pois, alkoi tällä kertaa oikean jalan tilanne huonontua. 

– Nyt hyppy takaisin kesäkuuhun 2014 –

Rinkan tuoma 20 kilon lisäpaino kuormittaa jalkoja sen verran, että oikea jalkani kipeytyy heti retken alussa, ja käytännössä jokainen askel tuntui siltä kuin kantapäähän olisi lyöty parin tuuman naula pystyyn. Vasemman jalan kanssa ei ole mitään ongelmia nyt eikä myöhemminkään tällä retkellä. Ensimmäisen retkipäivän 15 km matka menee kuitenkin siedettävästi – kesän ensimmäisen telttayön odotuksessa en vielä pahemmin huolestu jalan tilanteesta.

Toisen päivän aamu muistuttaa kyllä sitten hyvin mieleen ne kolmen vuoden takaiset ajat, jolloin aamun ensimmäiset askeleet olivat täyttä tuskaa. Päivälle suunnittelemani 25 kilometrin matka tuntuu jo lähtiessä kovin pitkältä. Kipeä jalka hidastaa matkantekoa ja pidän vähän väliä taukoja, joiden aikana venyttelen. Se ei kuitenkaan muuta tilannetta: jalka on kipeä ja kipeytyy askel askeleelta enemmän.

Rupean miettimään keinoja keventää kuormaa Pomokairan-retkellä. Karsin varusteluetteloa mielessäni ja suunnittelen, kuinka lähetän retken päätepisteessä, Sodankylässä tarvittavat tavarat – esimerkiksi vaelluksen jälkeen tarvittavat vaihtovaatteet – itselleni postipaketissa leirintäalueelle, jotta en joudu kantamaan niitä koko viikkoa mukanani.

Mitä pitemmälle matka etenee, sitä selvemmäksi tulee, että pelkkä grammanviilaus ei riitä. Kun normaalisti etenen retkellä keskimäärin kolme kilometriä tunnissa (keskinopeus tauot mukaan lukien), pääsen tänään hädin tuskin kahteen. Päätän lyhentää reittiä sekä rajoittamalla päivämatkat alussa 15 ja lopussa 20 kilometriin ja koko vaelluksen kestoa kuuteen tai jopa viiteen päivään. Alkuperäinen ajatus oli 7 päivää à 20-25 kilometriä.

Illalla, kun päivän todellinen kävelymatka on erinäisten haahuilujen ja telttapaikan etsimisineen jo lähellä 29 kilometriä, on aika tunnustaa tosiasia: tällä jalalla ei tehdä pitkää vaellusta painavan rinkan kanssa. Ainakaan niin, että se olisi kivaa. Pomokairan-vaellus saa jäädä ainakin tältä kesältä.

Päätös on omalla tavallaan raskas, mutta en ole kuitenkaan kovin pettynyt: jalka on tällä hetkellä niin kipeä, että tekisin mitä tahansa mieluummin kuin kävelisin. Mietin, että jos olisin nyt Pomokairassa, edessä olisi 30 kilometrin kävelymatka nelostielle ja sitten maitojunakyyti takaisin kotiin. Ei kiitos. Ei se Pomokaira sieltä minnekään häviä. Jos saan jalkani kuntoon vaikkapa ensi kesäksi, yritän sitten uudestaan. Ja jos en saa – mikä on täysin mahdollista – teen tuon tai jonkun muun vastaavan retken Lapissa jotenkin muuten. Vaikka maastopyörällä. Onhan niitä retkeilymahdollisuuksia myös huonojalkaiselle.

Eli näillä mennään. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!