Kellosta Keiskaan

Satunnainen haahuilija kulkee taas. Pohjimmaisena ajatuksena tätä retkeä suunnitellessani on ollut mielessä, miten kävi kolme viikkoa sitten: jouduin kääntymään lähellä loppusuoraa takaisin, kun metsä oli niin märkä, ettei metsäkoneiden muhjaamassa maastossa ollut mahdollisuuksia päästä kuivin jaloin eteenpäin. Aivan kokonaan en toki samaa reittiä kulkisi, vaan lähtöpisteeksi olen valinnut karttojen tutkimisen jälkeen Kellon eli Haukiputaalla sijaitsevan paikan, jonne pääsee kätevästi bussilla. Sieltä on sitten tarkoitus edetä enimmäkseen metsäteitä ja -polkuja pitkin, kunnes yhyttäisin edellisen retkeni reitin, jota jatkaisin sitten mahdollisesti aina Martinniemeen asti. Tässä tarinassa on muuten sitten taas karttalinkkejä; se tuntui silloin kolme viikkoa sitten kätevältä tavalta paaluttaa retkireitti ilman, että tarvitsisi venyttää netissä oleviin kartta-aineistoihin liittyviä käyttöoikeuksia.

Aivan aluksi en mene bussiin, vaan lähden kotoa sellaiseen aikaan, että ehtisin kävellä ensin pari kilometriä. Tarkoitus on tällä alkulämmittelyllä selvittää ensinnäkin se, onko rinkka oikein ja tasapainoon pakattu, ja toiseksi, tarvitsevatko jalat vielä lisää laastarointia. Yhdestä varpaasta löytyykin heti alkumetreillä piste, joka tuntuu hankautuvan kengissä siihen malliin, että se on paras suojata. Näine hyvineni siirryn sitten bussikyytiin; linja 20 vie sopivasti Kelloon.

Kellossa jalkaudun kohti metsää – alkumatkan toki ihan tietä pitkin. Työväenaate ei taida olla enää samalla tavoin voimissaan kuin se oli esimerkiksi 1970-luvulla, jolloin Kellossakin oli aktiivisesti toimiva työväentalo. Itse rakennus valokirjaimineen on vielä tallella, mutta aatteesta ei taida olla enää muuta muistoa kuin ikkunasta ulos kurkottava punalippu. Levyt ensimmäisen kerroksen ikkunoissa kertovat korutonta kieltään maailman muuttumisesta.

Ohitan muutamia taloja ja suuntaan Lintumaansuontietä itään. Vielä viimeiset postilaatikot tien varressa ja iso koira haukkumassa satunnaista ohikulkijaa – sitten ei enää muuta kuin metsä, tie ja minä.

Voisin jatkaa tätä tietä eteenpäin aika kauas – aina Alakylään asti, ja sieltä edelleen ties minne, mutta minua kiinnostava reitti haarautuu Saviaron vedenottamon kautta kohti pohjoista. Tienviitta lienee asennettu joskus 1950-60 -luvulla, eikä sen vaihtamiseen ole vieläkään tarvetta: kyllä tuosta harvat kulkijat näkevät, minne tie vie.

Vedenottamon jälkeen alkaa sitten ihan oikea Metsä. Tietä pitkin kuljen, ja on siinä sen verran liikennettä (mönkijöitä, mopoja ja kävelijöitä) ollut, että lumikengille ei ole tarvetta. Vaikka jäljet ovat tuoreita, ei muita kulkijoita näy. Kuten kuvasta näkyy, kuljen alueella, joka on muutama vuosikymmen sitten hakattu lähes paljaaksi – vain sinne tänne on jätetty täysikasvuisia mäntyjä pystyyn. Suurin osa puustosta on tuollaista 3…5-metristä männikköä.

Matalien mäntyjen reunustamaa tietä on hyvä kävellä. Näissä maisemissa pidän ensimmäisen kahvitauon. Liekö talviretkeilyinnostuksen aiheuttamaa huolimattomuutta, mutta syyllistyn heti alkumetreillä muutamaan amatöörimäiseen virheeseen. Niistä ensimmäisen olen tehnyt jo kotona: olen kiertänyt termospullon kannen liian tiukkaan. Kun osat ulkoilmassa vähän kutistuvat, painuvat kierteet todella tiiviisti toisiaan vasten, ja niitä saa tosissaan taistella auki. Toinen virhe on jättää taukotakki pukematta päälle heti tauon alussa. Muistan sen vasta siinä vaiheessa, kun vilu alkaa hiipiä puseroon, ja silloin ei lisävaatetus yksin auta, vaan lämmön tunne pitää palauttaa sarjalla reippaita kyykkyhyppyjä. Ja vielä kolmaskin kämmi: laitan lämpimän kahvimukin hetkeksi lumeen, ja kun sen siitä otan käteeni, tulee kupin mukana vähän sulavaa lunta, joka tehokkaasti kastelee ohuen taukohanskani. Käärin kastuneen hanskan sitten seuraavan kävelyosuuden ajaksi tiukasti vessapaperiin, ja saan kuin saankin sen lähes kuivaksi.

Kellolammen länsipuolella saan olla tarkkana reitinvalinnan kanssa – vähäiset muut kulkijat ovat tästä menneet vasemmalle, mutta minä lähden oikealle. Näin lumiselle tielle mentäessä on paikallaan laittaa lumikengät jalkaan. Olo kevenee kummasti, koska olen tähän saakka kantanut noita läpsyttimiä kädessä, ja nyt saan kädet vapaaksi. Lisäksi tunne koskemattomaan lumimaisemaan pääsystä kohottaa mielialaa entisestäänkin.

Edessa alkaa siintää taloja, joten on syytä muuttaa jälleen suuntaa. Nyt ainoa tie vie noiden talojen luokse, eli siirryn tieltä maastoon. Lunta tässä on vain parikymmentä senttiä, mikä ei lumikengät jalassa ole minkäänlainen hidaste, ainakaan näin retken alkuvaiheessa, kun intoa ja voimia vielä riittää.

Lyhyen metsäosuuden jälkeen voisin palata piankin takaisin tielle, mutta haluan kokeilla, miten kulkeminen onnistuu äestetyllä hakkuuaukiolla puuntaimien seassa. Onhan niin, että jos matkanteko tuntuu liian helpolta, pitää sitä vaikeuttaa vaikka sitten väkisin. Ei tuo mikään viisas teko ole, vaikka selviänkin yhdestä vahingosta säikähdyksellä. Onnistun nimittäin astumaan vasemmalla jalallani sillä tavoin huonosti, että nilkka vääntyy häijyn näköisesti – jalassa oleva lumikenkä kiertyy pituusakselinsa ympäri niin, että pohja näyttää suoraan oikealle. Ja oikea jalkani puolestaan laskeutuu osittain vasemman päälle niin, että oikean jalan lumikenkä on tuon kyljittäin olevan vasemman lumikengän päällä. Hip hei. Tästä kun nostaisin oikean jalan ylös, niin koko painoni (rinkka mukaan lukien 80 kg) olisi tuon vääntyneen nilkan päällä. Ei hyvä. Käden ulottuvilla ei ollut puita eikä mitään muutakaan, mistä ottaa tukea. Hetken mietittyäni päätän ponnistaa itseni oikealla jalalla hyppyyn ja toivoa, että onnistuisin laskeutumaan jotenkuten siististi jaloilleni. Se onnistuu. Puh! Jonkinlainen vaellussauva olisi ollut tässä oivallinen varuste, se olisi antanut tarvittavan lisätuen, eikä olisi tarvinnut pomppia tuolla tavoin. Laitetaan mielen viereen tulevia retkiä ajatellen.

Matka jatkuu taas tietä pitkin. Heti tielle saavuttuani katson, että tässäpä on niin vähän lunta, että ei kannata lumikengillä kulkea. Siis lumikengät pois jalasta. Muutamaa kymmentä metriä myöhemmin käännyn taas pienemmälle tielle, joka on täysin lumen peitossa, eli lumikengät takaisin jalkaan.

Vatsa alkaa huomautella, että olisi kohta lounasaika. Siispä rupean etsimään istumapaikaksi sopivaa leveätä kantoa, sellaisen nokkaan kun laittaa lämpöä eristävän istuinalustan, niin on mukava istua vaikka pitempikin tovi. Tavalliselle kulkijalle tällainen kanto on vain kanto muiden joukossa, mutta talviretkeilijä tunnistaa siinä heti lounaspaikan. Tähän käyn syömään.

Aivan heti en kuitenkaan päästä itseäni istumaan, vaan kanto saa toimia ensin ruuanlaittopöytänä. Olen ostanut retkelle mukaan Partioaitasta kevyen retkimuonan, joka valmistetaan syöntikuntoiseksi omassa pussissaan lisäämällä vajaa 4 dl kuumaa vettä ja antamalla appeen ässehtiä kahdeksan minuuttia. Valitsemani annos on ”Pasta bolognese” ja sisältää makaronia, jauhelihaa, tomaattikastiketta ja vihanneksia. On todella hyvää.

Totuuden nimessä on kyllä asiallista kysyä, onko mitään järkeä maksaa yli kuutta euroa tällaisesta annoksesta, jonka voisi vallan hyvin valmistaa itse tavallisista aineksista kotona. Pastaksi käy vaikka pikanuudelit, lihan voi kypsentää valmiiksi, samoin vihannekset vaikka suunnilleen puolikypsiksi. Ja mausteita oman maun mukaan. Taidanpa ensi kerralla tehdä näin.

Ruokajuomaksi on tarjolla jäävettä. Näin talviolosuhteissa tavalliseen muovipulloon pakattu vesi jäätyy aika herkästi. Veden voisi laittaa termospulloon, mutta ehkä kehittelen seuraavalle retkelle ruokien kuljettamiseen pienen pehmeän kylmälaukun, jonka sisälle laitan sellaisen napsauttamalla käynnistettävän kädenlämmittimen. Sen luulisi pitävän sisällön riittävän lämpimänä, onhan huomattavasti mukavampi syödä eväitä, jos ne eivät ole jäässä. Tällä retkellä lämpötila vaihtelee -4:n ja -8:n asteen välillä, eli ei ole edes oikeasti kylmää.

Maittavan ruuan päälle vielä kupillinen kahvia sekä muutama Gifflar-pulla ja pari riviä suklaalevystä. Tällä tankkauksella jaksaa taas.

Tauolle pysähtyessäni olen jo pannut merkille, että edessä on silta, se vie Lähdesuonojan yli.

Siltaa lähestyessäni huomaan tien vasemmalla puolella jotain – vanhan matkailuvaunun ja kohtalaisen röykkiön muuta tavaraa. Uteliaana menen tietysti tutkimaan. Mitä ihmettä? Vaunun katosta törröttää parimetrinen peltiputki. Tuosta pitää ottaa selko. Onneksi vaunusta puuttuu ikkuna, siitä on helppo kurkistaa sisälle.

Ja tältä siellä näyttää. Joku on rakentanut itselleen metsän keskelle saunan. Tuon kiuasviritelmän rakentaminen ei ole ollut ihan hetken askare, joten varmaan tämä on ollut ihan ahkerassa käytössä. Liekö saunavedet otettu läheisestä ojasta, hyvin ne varmasti tuossa vesisammiossa lämpenevät. Patjoista päätellen vaunua on käytetty myös yöpymiseen.

Sillan jälkeen tie kapenee. Arvelen, että tänne ei enää autolla pääse…

… mutta on tänne ainakin kerran joku ajanut. Olisi tämä metsä kyllä parempi paikka ilman tällaisia autonromuja ja muuta hylkytavaraa. Tähän vaan täytynee tottua näin cityretkeilijänä, täysin puhdasta luontoa ei näinä aikoina löytäne varmuudella kuin oikeasta erämaasta. Ja sinne taas ei ihan päiväretkiä pysty tekemään.

Kasveilla on monesti kekseliäitä tapoja siementensä levittämiseen. Tämä – jonka nimeä en valitettavasti osaa kertoa – kurkottelee siemenkotansa sopivasti lumen yläpuolelle, missä talvituuli ne pikkuhiljaa ravistaa vapauteen ja kuljettaa uuteen kasvupaikkaan. Sulavan lumen myötä siemenet saavat kasvun aloittamiseksi tarvitsemansa kosteuden.

Kyllä luminen metsä on kaunis.

Tälle retkelle suunnittelemani reitti vie minut useita kertoja rautatien yli. Ensimmäinen ylityspaikka on tässä, hieman kilometritolpan 771 eteläpuolella. Kuvassa kauempana näkyy tien 848 (Haukipudas – Kiiminki) silta radan yli.

Tästä muutama sata metriä eteenpäin, ja olen taas tutuissa maisemissa – kolmen viikon takaisen retken reitillä. Kuvassa näkyy oikealta tuleva tie, jota silloin viime kerralla tulin, ja reitti jatkuu tästä vasemmalle.

Talvipäivä on näillä leveyksillä lyhyt. Lumipeitteisessä maisemassa sininen hetki on nimensä veroinen.

Tien 848 ylityksen jälkeen matka jatkuu tuttuja polkuja, tällä kertaa kuitenkin vielä jotenkuten päivänvalossa. Radanvartta kulkiessani vilahtaa pikajuna 401 ohi sellaista vauhtia, etten ehdi kuin hätäisesti kaivaa kameran taskusta, säädöt ja tähtäys ovat tässä ihan mitä sattuu. Tässä kohdin on junilla nopeusrajoitus 140 km/h ja eiköhän tuo melko lailla sitä vauhtia tuossa viiletä.

Tällä tiellä on moottoriajoneuvoilla ajo kielletty, joten liikennettä ei pahemmin ole. Toki tuonne joku autollakin eksyy; mönkijä lienee tällaisella väylällä se nopein kulkuneuvo. Ajoneuvojen jäljet kääntyivät risteyksestä oikealle, minä jatkan tästä vasemmalle.

Aukean paikan laidalla tuuli on päässyt muovaamaan parikymmensenttisiä lumikinoksia kivan näköisiksi.

Lumisena aikana kulkija säästyy monelta huolenaiheelta – kolme viikkoa sitten tämä ojan ylitys näytti huomattavasti pelottavammalta kuin nyt. Lahonneet siltalankut ja niiden alla virtaava puolimetrinen vesi jäävät hyvin piiloon lumivaipan alle.

Sitten se erityisen mielenkiinnon kohde eli paikka, jossa kolme viikkoa sitten piti kääntyä takaisin. Nyt valoisassa pystyn hahmottamaan sijaintini paremmin – edellisen retken kertomuksessa oleva karttalinkki meni pikkuisen väärään kohtaan. Mutta ei paljon.

Kolmen viikon pakkanen on tehnyt tehtävänsä ja upottavasta lillingistä ei ollut enää tietoakaan. Jos en olisi tästä hiljattain kulkenut, en tietäisi mitään paikan märkyydestä.

Retken aikana laitan sieltä täältä Facebookiin pikku tilapäivityksiä retken etenemisestä, ja vähän ennen tätä kohtaa olen todennut olevani totuuden hetken äärellä: ”Olen kohta paikassa, jossa jouduin viimeksi kääntymään takaisin. Onko maasto jäätynyt kolmessa viikossa kulkukelpoiseksi? Se selviää vain yhdellä tavalla.”. Niin hyvä tästä on nyt kulkea, että laitan kohta uuden päivityksen: ”Hah. Helppoa ku heinänteko. <3 pakkanen.”. Hetkeä myöhemmin tulen oppimaan, että metsäretkellä ei koskaan pidä erehtyä luulemaan, että eteneminen on helppoa. Nokkava kaupunkilainen on saava pikku opetuksen.

Mutta ennen sitä opetusta kuva, joka kertoo, miksi maasto on tässä kohtaa myllätty niin perusteellisesti. Eihän sitä puutavaraa metsästä lennättämällä pois tuoda, vaan raskailla koneilla.

Viimesyksyisen myrskyn jäljet ovat metsässä vielä paikoin nähtävissä – liekö sitten tuo puiden kerääminenkin osa myrskytuhojen raivausta, tästähän ei ole pitkästikään paikkaan, jossa kyseinen myrsky aiheutti oikein kunnolla tuhoa.

Päivänvalo alkoi hiipua, mutta vielä auringon viime kajastukset punertavat taivaanrannan kauniisti.

Sitten se opetus. Minun oli tarkoitus suunnistaa edellisessä kuvassa näkyvän pellon itäkärjestä rautatien toisella puolella olevan pellon reunaan, ja kävellä sitten sen pellon reunaa päästäkseni taas tielle. Mutta ensin olisi pitänyt ylittää oja.

Kuten kuvastakin näkyy, ojassa on paljon vettä eikä se ole vielä kunnolla jäätynyt. Tuota ei tarvitse edes kepillä kokeilla, sen tietää muutenkin: tästä ojasta ei yli mennä. Hyvä polku jatkuu kyllä ojan toisella puolella, mutta sinne päästäkseni minun on kierrettävä kohtalaisen pitkän mutkan kautta. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Kartan perusteella tämän paikan kiertäminen ei vaikuta mitenkään erityiseltä askareelta, pikemminkin sen voisi kuvitella olevan ”helppoa ku heinänteko”. Mikä ei kartasta näy, on tavattoman tiheä kuusikko, josta ei oikeastaan pääse läpi, mutta mentävä on, kun ei muualtakaan pääse.

Kohtuullisen äheltämisen jälkeen olen sitten taas polulla. Tämän muutaman metrin pituisen osuuden kulkemiseen meni käytännössä tuollaiset 10 minuuttia.

Nyt matka jatkui taas kevyesti, on hyvä polku, ja äskeinen hidas eteneminen on tarjonnut jaloille pienen lepohetken. Koska en enää tässä kohtaa retkeä – ja pimeässä – halua kulkea polkujen ulkopuolella, mutkittelee reittini rautatien puolelta toiselle. Valaistulle tielle saapuminen on pimeässä metsässä vaeltamisen jälkeen ihan mukava tapaus.

Päivän isoimman vesiesteen tarjoaa Kiiminkijoki, mutta sen ylittäminen on tästä kohdin todella helppoa – rautatiesillan kupeessa kulkee joen yli jalankulkutie.

Haukiputaan asema ei ole enää vuosikymmeniin ollut henkilöliikenteen käytössä – nykyisin siellä toimii kioski ja olutjuottola. Satunnaisia junakohtaamisia aseman edustan raiteilla vielä on.

Olen edennyt retkeni suunnitellulle loppusuoralle. Alkuperäinen tarkoitus oli lähteä tästä vanhan Martinniemen radan pohjaa pitkin kohti Martinniemeä ja aikanaan ihmisten ilmoille päästyä palata sieltä bussilla kotiin. Pientä hienosaatöä on loppumatkan osalta paikallaan kuitenkin tehdä.

Muuten pimeällä osuudella on valopisteenä hakerekan lastaustyömaa.

Vähän tämän jälkeen on aika retken viimeiselle kahvitauolle. Rupean taas tähyilemään sivummalle löytääkseni istumapaikaksi sopivan kannon. Sellainen pienellä etsimisellä löytyykin.

Kahvit juotuani katson kelloa ja karttaa, ja koitan muistella bussiaikatauluja. Räknään lähtötietoja hetken aikaa ja totean vaihtoehdoikseni seuraavat: (1) Kävelen suunnitelman mukaisesti ratapohjaa alkuperäiseen määränpäähän asti, jossa olen sellaiseen aikaan, että kun sieltä vielä kävelen lähimmälle pysäkille, voin joutua odottelemaan bussia pitkäänkin; (2) Vaihdan määränpääksi Keiskan risteyksen, jonne saatan ehtiä ennen seuraavaa bussia, ja jos en ehdi, voin mennä viereiselle ABC:lle kahville ja odotella bussia mukavasti sisätiloissa.

Onhan tässä jo kävely, ja ilta on tulossa. Siispä suunta kohti Keiskaa ensimmäistä tarjolle tulevaa oikopolkua hyödyntäen.

Polku on hyvä kulkea; ainut vika siinä on, että sen loppupäässä tulen käytännöllisesti katsoen erään omakotitalon pihaan. Onnistun kuitenkin livahtamaan siitä isommalle tielle niin, että kukaan ei – luullakseni – minua huomaa.

Kuivalanperän risteyksestä siirryn sitten tielle 847, jota taaperran bussipysäkille. Minulla ei ole ihan tarkkaa muistikuvaa siitä, mihin kellonaikaan linjan 20 bussi olisi tuossa kohdin, mutta arvelen ainakin näkeväni sen, jos se ehtii livahtaa nenäni edestä.

Ja näenhän minä sen – olen sillä hetkellä noin viiden minuutin kävelyn päässä pysäkistä. Mutta ei hätiä mitiä, bussi nimittäin menee vasta Martinniemeen päin, eli kerkisin sitten todella hyvin, jopa turhankin ajoissa pysäkille. Niin vähän tässä on kuitenkin odotteluaikaa, että en viitsi lähteä ABC:lle kahvinjuontiin.

Kohtuullisen odottelun jälkeen bussi tulee, ja kotona olen melko tarkaan kello 19 – aamulla lähdin liikenteeseen kello 9.30, eli mukava 9,5 tunnin ulkoilu tästä tuli. Askelmittarin mukaan kävelyä kertyi retken aikana kaikkiaan hieman yli 21 kilometriä, ja koska siitä isohko osa oli lumikengät jalassa paarustamista, oli tämä kyllä raskaampi keikka kuin kolmen viikon takainen, vaikka matka jäikin vähän lyhyemmäksi. Päivän energiankulutus oli kävelyn osalta noin 1100 kcal, mikä on syytä tulevien retkien eväiden mitoituksessa huomioida.

Lopuksi vielä jokunen sana retken varusteista. Tämä oli ensimmäinen talviretkeni sitten helmikuisen hiihtoretkeni Hietakarin ympäri. Ja ensimmäinen kävellen tehty talviretkeni koskaan. Siksi varusteiden osalta kyse oli myös eräänlaisesta harjoituksesta.

Vaatetus tällaisella retkellä mietityttää eniten. Kerrospukeutumista voi suositella, sitä on helppo päivän aikana tarpeen mukaan säätää. Alavartalon osalta minulla oli mukana lyhyet alushousut, teknisen kerraston housut, pitkät kalsarit, puolireiteen ulottuvat bokserit, vuorittomat tuulipuvun housut ja ohuella vuorilla varustetut tuulipuvun housut. Nämä osoittautuivat tuulisena päivänä oikein sopivaksi kokonaisuudeksi, josta kerroksien määrää vaihtelemalla sain pidettyä itseni koko retken ajan sopivan lämpimänä. Ylävartalon olin pukenut pitkähihaiseen tekniseen paitaan, pitkähihaiseen paitaan ja vuorilliseen ulkoilupuvun pusakkaan, jossa on huppu. Hupun alla pipo ja kaulassa ohut kaulahuivi, kädessä rukkaset ja jalassa ohuet tavalliset sukat, villasukat ja Kuoma-kengät. Taukovaatetuksena oli kevyt hupullinen toppatakki – varalta myös saman sarjan housut, joita en tosin käyttänyt kertaakaan – ja ohuet hanskat, jotta ei tarvitse paljain käsin syödä eväitä pakkasessa.

Retkieväät tulikin jo edellä kerrotuksi. Lämmintä ruokaa ja kahvia varten mukana oli litran terästermari, jossa kuumaa vettä. Siitä oli helppo valmistaa sitten kahvia pikakahvijauheesta kupillinen kerrallaan. Toki oikea kahvi maistuu paremmalta, mutta haluan pitää termospulloni hajuttomana ja siksi laitan siihen vain vettä. Ruokailuvälineinä mukana oli lusikka ja puukko; kahvikuppina oli termospullon kansi, ja koska lämmin ruoka oli suoraan pussista syötävä, ei siihen tarvinnut lautasta.

Kartta, kompassi, kännykkä, kamera, otsa- ja taskulamppu varapattereineen, heijastinliivi, laastaria, wc-paperia, nenäliinoja, särkylääkettä. Tuulisuojaksi olin pakannut mukaan vielä sadeviitan, sen sisään olisi voinut tarvittaessa käpertyä, jos tuuli olisi äitynyt niin kovaksi, että olisi puhaltanut vaatekerroksista muuten läpi. En kuitenkaan tarvinnut.

Kaikki nämä pakattuna pieneen Deuteriini tuotti noin 10-kiloisen kantamuksen. Jatkossa tavaramäärä varmaan pienenee, kun kokemuksen karttumisen myötä tiedän, mitä en retkillä ainakaan tarvitse. Lumikengät kulkivat kädessä ne osuudet, joilla niitä en pitänyt jalassa. Ei ihanteellinen ratkaisu, mutta toimi tällä kertaa.

Tälle talvelle on vielä jokunen retki-idea mielessä. Niiden toteutusajankohdista ei parane sanoa vielä mitään, sillä kohta on käsillä vuoden kylmin aika, ja aivan kovalla pakkasella en meinaa retkeillä. Ja kunhan meri jäätyy kunnolla, on tiedossa ainakin yksi retki jäätä pitkin – minne, se selviää aikanaan.