Kävely Seurasaarenselän ympäri

Tämä tarina tulee nyt vähän viiveellä, kun retkestä on jo kuukausi vierähtänyt. Miten onkaan ollut kaikenlaista puuhaa, etten ole saanut aikaiseksi ruveta kirjoittamaan.

Retken tein tosiaan jo 15.8.2012, ja mitään tarkkaa reittisuunnitelmaa minulla ei ollut – olipahan vain jonkinlainen ajatus, että kai sen Seurasaarenselän ympäri pääsee niin, ettei ihan mahdottoman pitkäksi tule retki. Helsingin keskustan tuntumassa retkeily on sikäli mukavaa, että jos matkan aikana tulee väsy, niin voi aika helposti hankkiutua julkisen liikenteen palveluiden pariin ja tulla maitojunalla / -bussilla / -ratikalla / -metrolla takaisin ihmisten ilmoille.

Retkireittini näkyy Google Mapsilla toteuttamastani kartasta, tosin ihan loppumatkan osuus ei pidä paikkaansa, sillä vielä tätä kirjoittaessani (syyskuun puoliväli) ei kyseinen palvelu osaa piirtää reittiä Baanalle.

Näytä suurempi kartta

Retkeni alkoi tietysti rautatieasemalta, jonne jätin enimmät tavarani säilytykseen vaihdettuani työhepenet retkeilyvaatteisiin. Mukaan otin vain pikkurepun, johon mahtuu juuri sopivasti lompakko, kännykkä, kamera, vesipullo ja vähän evästä. Karttaa en mukaani ottanut, vaan luotin suuntavaistooni ja jos se pettäisi, niin kyllä höpsismi aina jonnekin vie.

Alkumatkasta oli pakko kulkea kaupunkiympäristössä, mutta kyllä sieltäkin mielenkiintoisia asioita löytyy. Olisi kiva tietää, mikä tämän rakennuksen alkuperäinen käyttötarkoitus on. Rakennus sijaitsee osoitteessa Pohjoinen Hesperiankatu 35.

Vaikka en tosiaankaan kovasti tykkää tästä rakennetusta ympäristöstä, niin joskus nämä isot kivitalot ovat aika kiinnostavan näköisiä.

Kukkaset aurinkoisilla parvekkeilla piristävät kaupunkimaisemaa kummasti.

Kiva pikku kahvila ison talon alakerrassa, rannan puolella.

Soutustadionin läheisyys näkyi merimaisemassa.

Kotipuolessa ei tällaisia rantakallioita juuri ole, joten sellaisia löytäessäni jään herkästi pitemmäksikin aikaa istuskelemaan ja haaveilemaan.

Kallioiden vierestä löytyi erikoinen kasa tavaraa – mikähän näiden tarina lienee? Tuossa oli pari tyhjää leikkelepakkausta, tyhjä sinappituubi, partavaahtopurkki, meikkilaukku, vyö, neulepusero, fleece, muovikassi, neljät pikkuhousut, yhdet rintaliivit, sekä jokunen tarkemmin määrittelemättä jäänyt vaatekappale ja ehkä vielä muutakin roinaa; ei tehnyt mieli penkoa tarkemmin.

Pienen ihmettelyn jälkeen matka jatkui. Olisi kannattanut kääntyä Seurasaarentielle, mutta koska mukanani ei ollut karttaa, enkä näitä seutuja entuudestaan tuntenut, en tiennyt, että sen kautta olisin päässyt rantaa sivuavaa reittiä ihan Tamminiemen vierestä. Sen sijaan kävelin suoraan, Paciuksenkatua aina Iho- ja Allergiasairaalan ohi, ja vasta sen jälkeen käännyin vasemmalle, kohti mukavampia maisemia. Pieni koukkaus hämärään metsään ja löysin saniaisia.

Pian näiden jälkeen keksin Meilahden puistoarboretumin, ja johan pääsinkin mukavampiin maisemiin. Näitä polkuja kelpaa satunnaisen haahuilijankin tallata.

Saunalahden yli avautui varsin miellyttävä näkymä aurinkoiseen Tamminiemeen, ja sattuipa vielä kaunis puuvenekin samaan kuvaan.

Kuusisaaren puolelle siirryttyäni havaitsin olevani kansainvälisessä ympäristössä, siellä oli ulkomaiden edustustoja vierekkäin useampiakin. Kävi mielessä, että kuinkahan laajalle alueelle noiden ympärillä ulottuu valvontakameroilla tarkkailtava alue.

Sitten alkoi taivaalta kuulua matalaa jyrinää. Mikä ihme sellaista ääntä pitää? Mikäs muu kuin vanha kunnon DC-3. Kerkisin juuri ottamaan siitä kuvan ennen kuin kone ehti puun taakse piiloon. Eihän siitä niin kauaa ole, kun näitä käytettiin vielä ihan reittiliikenteessä Suomessa. Muistan hyvin omasta lapsuudestani – 1960-70 -lukujen taitteesta – kuinka näitä lensi kotimme yli Haukiputaalla, ja opin nopeasti tunnistamaan, kummasta oli kyse, DC-3:sta vai Convair Metropolitanista. Viimeksimainitulla siivet olivat taempana, ja koneessa oli nykymallin mukaiset nokkapyörästä ja siiven kohdalla olevista pyöristä muodostuvat laskutelineet; DC-3:ssahan on päälaskutelineet siiven alla ja koneen perässä kannuspyörä.

Osasuurennos samasta kuvasta. Tässä se kannuspyöräkin näkyy. Jyrisevä ääni lähtee mäntämoottoreista, näiden aikakaudella ei potkuriturbiinikoneita vielä ollut, vaikka itse moottorityyppi onkin keksitty jo 1920-luvulla.

Lehtisaarensalmesta avautuva näkymä on kaunis, jos pitää kuvakulman tarpeeksi laajana…

… mutta vähemmän kaunis, jos erehtyy zoomailemaan liian kauas.

Valkoposkihanhista eivät paikalliset asukkaat kuulemma pahemmin tykkää. Ja kun katsoo, millaiseksi ne paskovat nurmikot, ymmärtää hyvin.

Lehtisaaren puistopolkuja.

Silta Lehtisaaren ja Kaskisaaren välisen Kaskisaarensalmen yli.

Seuraava silta, joka vei yli Laukkaniemensalmen, olisi ollut kiva kuvata myös vähän paremmasta kuvakulmasta. Katsoin kuitenkin parhaaksi jättää sen kuvan ottamatta, sillä sillan korkeimmalla kohdalla parveili puoli tusinaa parikymppistä, oikein nättiä tyttöä pelkissä uikkareissa, hiukset uinnin jäljiltä märkinä, ja tietysti poikaystävät mukana. Arvelin, että kuvan ottamisen jälkeisiä selityksiä ”sillasta minä tässä vain kuvia otan” ei olisi välttämättä uskottu. Täytyy siis tyytyä tällaiseen puskasta otettuun kuvaan.

Oma viehätyksensä tässä Ruoholahden rumuudessakin on, ainakin näin ilta-auringossa.

Sitten pääsinkin hetkeksi oikein löytöretkeilijätunnelmaan: löysin samalla kertaa sekä Luoteis- että Koillisväylän. Mikähän ihme siinä oli, että niin monella tutkimusryhmällä meni näiden löytämiseen niin kauan – yhteensä satoja vuosia – vaikka ne ovat tuolla ihan lähekkäin ja vielä aivan selvästi merkittyinä.

 

Retkeni loppupuolella seurasin kahden kuumailmapallon lähestymistä. Voin kuvitella, että tuollaisen kyydissä pääsee nauttimaan sellaisesta aivan erilaisesta rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta, jota ei maan pinnalta voi löytää. Itse jätän sen kyllä kuvittelun tasolle, sillä näiden kyytiin en uskalla nousta.

Loppuun vielä yksi kuva viime aikoina kiusallista julkisuutta saaneesta Baanasta – kuvassa taka-alalla näkyvä veistos on tarkoitettu skeitattavaksi, mutta eihän nuo pöljät tajunneet olla metelöimättä siinä ympäri vuorokauden. Seurasi valituksia, ja kaupunki otti ja jyrsi asfaltin teoksen ympäriltä – loppui skeittaaminen ja nousi iso haloo. Lopputulos on, että asfaltti paikataan ja yöskeittaaminen kielletään kieltotauluilla. Olisi kai tuonkin voinut helpommin ja tyylikkäämmin tehdä.

Tämä oli hyvä retki. Enhän toki päässyt oikeaan luontoon, mutta se oli jo lähtiessä tiedossa. Toukokuisella kävelyretkelläni Keskuspuiston läpi suunnittelin, että jahka syksy saapuu, ajelen bussilla samoille seuduin, minne tuon retkeni lopetin. Nyt on syksy, joten lienee aika tehdä tuosta retkestä totta. Se vain ei välttämättä yhden päivän mittaisella Helsingin-reissulla ehkä onnistu. On nimittäin yöjunan lähtö aikaistunut niin paljon, että voi tulla retkestä kelloa vastaan juoksemista. Sellaisesta en tykkää. Mutta onhan tässä aikaa. Sen valmistusta ei onneksi ole vielä lopetettu.