Tuplamaratonkävely: sunnuntai

Sunnuntaiaamu. Kello seitsemän viisitoista.

Aktiivisuusrannekkeeni tärisee herätyksen.

En halua.

Minä jään tänne nukkumaan.

Olo on kyllä ihan kohtalaisen levännyt, eikä jalkoihin satu. Ei silti huvittaisi nousta ylös ja lähteä kulkemaan.

Onko pakko jos ei halua?

On.

Yleensä ei ole, mutta nyt on. Kyllä täältä kävelemällä kotiin palataan, tai ainakin yritetään. Ylös, ulos ja lenkille kävelemään. Ja ennen ulos menoa aamupala. Siitä minä eilen illalla sain jo sovittua, että vaikka virallinen aamiaisaika alkaa näin sunnuntaisin vasta tasan kahdeksalta, laittaa henkilökunta aamiaisen tänään tarjolle hieman aikaisemmin, jotta kulkija saa syödyksi ennen suunniteltua lähtöaikaa. Joustavuudesta pisteet Neste Revonlahdelle. Aamiaistarjoilun aikataulun vuoksi muutin kuitenkin omaan herätystäni ruhtinaalliset viisitoista minuuttia suunniteltua myöhäisemmäksi. Siitäkin sain vähän lisää lepoaikaa.

Aamiainen on vaatimaton, mutta täysin riittävä. Puuro, jugurtti, leipä, leikkeleet, kahvi. Kyllä näillä taas liikkeelle pääsee.

Astun ovesta ulos varttia yli kahdeksan eli vain viisitoista minuuttia alkuperäisestä tavoiteaikataulustani jäljessä. Tänäänhän minulla ei ole mitään ehdotonta määräaikaa, mutta mitä aikaisemmin pääsen kotiin, sitä pitemmän yön ehdin levätä ennen huomista työpäivää. Yrittäjänä päätän itse työpäiväni alkamis- ja loppumisajat, mutta haluan minä kuitenkin päästä työpaikalle normaaliin aikaan. Käytännössä se tarkoittaa aamulla herätystä kello kahdeksan.

Alkumatkasta saan katsella, kuinka aurinko nousee. Taivas on puolipilvinen ja on jo melko lämmintä. Tästä päivästä on tosiaan ennustettu poikkeuksellisen lämpöistä, mutta toivottavasti ei sentään yli kahdenkymmenen mennä. Silloin alkaa hikoilu olla jo sitä luokkaa, että mukanani olevat vesivarat eivät välttämättä riitä.

Ensimmäisen kympin aikana kävely sujuu yllättävän hyvin. Aiemmilta maratonkävelyiltäni muistan, että kävelyn jälkeisinä päivinä ei jaloissa yleensäkään ole mitään erityisiä tuntemuksia – monesti olen noina päivinä kommentoinut vaimolle, että voisihan tässä vaikka lähteä kävelemään. Hyvähän se on silloin uhota, kun ei oikeasti tarvitse lähteä.

Alkumatkasta on kiva katsella paikkoja, joiden ohi kuljin eilen illalla pimeässä. Ne meren puolella näkemäni punaiset valot ovat tosiaan tuulivoimaloita. Toiset valot, jotka olivat eilen etuvasemmalla eli olisivat nyt takaoikealla, jäävät arvoitukseksi – en näe siinä suunnassa mitään tuulivoimaloiden näköisiä enkä muutakaan, mikä valot selittäisi. Toki voi olla, että en nyt osaa katsoa oikeaan suuntaan.

Nyt näen Revonnevan koko komeudessaan. Ai että! Tuonne täytyy kyllä päästä. Suo on kaakosta luoteeseen mitattuna lähes viisi kilometriä pitkä ja koillisesta lounaaseen mitattuna yli neljä kilometriä leveä. Kartalta mitaten avosuoalueen ympärysmitta on noin kaksikymmentä kilometriä. Kyllä tuolla voisi hyvinkin tehdä kahden yön pituisen talviretken. Eihän se avotunturin veroinen ole, mutta eipä olisi samanlaista matkustamisen vaivaa kuin tuntureille lähtiessä.

Yhdeltätoista on aika pysähtyä lounastauolle. Ruokalistalla on samaa kuin eilisiltaisella tienvarsipysähdyksellä ja jälkkäriksi on nyt vielä kupillinen kahvia. Taukopaikalle paistaa aurinko ja on muutenkin mukavaa, mutta lähipuusta niskaani laskeutuva hirvikärpänen vähentää houkutusta jäädä tähän vetelehtimään. Lämmin sää on näköjään saanut nuokin taas virkoamaan.

Reppu selkään ja tien päälle. Tuo reppu ei muuten ole nyt paluumatkalla yhtään kevyempi kuin eilisellä menomatkalla. Se taitaa olla jopa painavampi. Vaikka mukana olevien eväiden määrä vähenee koko ajan, on repussa nyt lisäpainona vaatteita, jotka eilen olivat päällä. Takinkin riisuin jo. Kuljen siis t-paitasillani ja mietin, pitäisikö kääriä housujen lahkeet rullalle. Se viilentäisi vielä hiukan.

Toinen kymppi alkaa hyvin, mutta jo viidentoista kilometrin kohdalla illuusio palautumisesta haihtuu pilvettömän taivaan tuuliin. Jaloissa ei ole puhtia eikä olo ole muutenkaan enää ollenkaan levännyt. Vaikka viime yö oli unen määrältään lähellä normaalitasoani, olisin tarvinnut monta tuntia enemmän. Mihinkään ei satu, mitä pidän pienenä ihmeenä, mutta ei tämä hyvältä tunnu. Jokohan nyt haukkasin liian suuren palan?

Toisen kympin täyttyessä olen Ilmatieteen laitoksen sääsovelluksen mukaan lähellä Alapäätä Limingassa. Ei sinne olekaan tästä kuin puolenkymmentä kilometriä. Nyt väsyttää ihan kunnolla. Piristäisiköhän vitsi? Tässä vireystilassa alapäähuumorikin toimisi, ja se sopisi juuri tähän paikkaan oikein hyvin. Kaksikymmentä kilometriä takana ja yli kolmekymmentä vielä edessä. Haastattelen itseäni ja kysyn, millä todennäköisyydellä arvoisin onnistuvani päivän tehtävässä. Hetken mietittyäni vastaan: kolmekymmentä prosenttia.

Asetan itselleni tavoitteita kohtuullisen matkan päähän. Jos tästä nyt ensin Limingan keskustaan. Siellä on ainakin kauppa, josta saan välipalaa, jäätelöä ja hyvällä tuurilla kahviakin. Kunhan sinne pääsen, asetan sitten uuden tavoitteen. Liminkaan saapumisessa on se hyvä juttu, että siellä olen taas maitojunareittien varrella, eli jos päätän keskeyttää tehtävän ja palata onnikalla kotiin, se on mahdollista.

Pääsen Liminkaan ja menen kauppaan. Ostan lihapasteijan, kaksi banaania, jäätelön ja pienen pussillisen irtokarkkeja. Lisäksi täytän vesipullot. Pettymyksekseni en saa kaupasta kahvia, eikä kylällä näytä olevan R-kioskiakaan. No, ollaan sitten ilman. Ei tämä nyt siihen kaadu. Kävelen torille, istun penkille ja ryhdyn syömään välipalaani. Puputan ensin lihapasteijan ja sitten käyn jäätelön kimppuun. Banaanit säästän matkan varrella syötäväksi ja sen irtokarkkipussin nimeän luuserikarkeiksi. Jos joudun turvautumaan linja-autokyytiin, saan syödä karkit bussissa. Mutta jos pääsen kävellen kotiin asti, muuttuu luuserikarkkien nimi palkintokarkeiksi.

Näillä mennään.

Seuraava tavoite on Tupoksessa. Vanhan osuuskaupan luona on tien reunassa puutavaraa ja muuta roinaa varastoituna ja siinä on hyviä istumapaikkoja. Sinne seuraavaksi. Matkaa seitsemän kilometriä – normaalioloissa ei matka eikä mikään, mutta nyt tuossakin on tekemistä.

Vaikka asetan näitä välitavoitteita, on mielessä koko ajan myös jäljellä oleva kokonaismatka. Limingassa sitä on 28 kilometriä. Juuri nyt tuon jäljellä olevan matkan pituus tuntuu yksinkertaisesti musertavalta. Mutta: mitäs minä sanoinkaan odottavani tältä tuplamaratonkävelyltä? ”Viikonlopun toivomuslistalla on väsymystä, kipua, kuunsirppi ja sokerina pohjalla kotiinpaluu sunnuntai-iltana.” Näin totesin somepäivityksessäni lähtöä edeltävänä iltana. Nyt taidan olla saamassa mitä tilasin.

Pari kilometriä ennen Tupoksen taukoa annan itselleni uuden haastattelun. Sama kysymys kuin viimeksi, mutta nyt prosentit ovat enää kymmenen luokkaa. Ajatus keskeyttämisestä on kieltämättä houkutteleva. Sehän myös vapauttaisi minut tätä pitempien kävelyiden tekemisestä jatkossa – olisinhan vihdoin löytänyt rajani.

Vaikka minulla ei tosiaankaan mitään ehdotonta määräaikaa ole, olen miettinyt tällekin päivälle tavoiteaikataulun. Sen mukaan minun olisi pitänyt lähteä Limingasta viimestään kello 15. Todellinen lähtöaika oli 15.30. Tämä taitaa mennä ylitöiksi.

Tupoksen tauolla saan voimia ystävän lähettämistä kannustavista viesteistä. Lisäksi närhi tulee viereen rääkymään. Sanoja en ymmärrä, mutta äänensävy sanoo suunnilleen ”nyt jätkä liikkelle siitä, ei se matka istumalla etene”.

Joo joo.

Kaksikymmentä kilometriä kotiin.

Ei helvetti.

Jos minä nyt keskeytän, niin koko eilinen 53 kilometriä ja tänään tähän mennessä kävellyt 33 kilometriä, siis yhteensä 86 kilometriä, olisivat oikeastaan turhat.

Kestämätön ajatus.

Muistellaanpa, mitä totesin lähtöä edeltävän päivän tunnelmissa, kun muistelin kesällä tekemääni 24 tunnin kävelyä:

”Etukäteen olin odottanut, että tuolla kävelyllä pääsisin kokemaan äärimmäisen väsymyksen ja sen, miten väsymyksestä huolimatta onnistun – jos onnistun – pitämään itseni liikkeellä tavoitteen täyttymiseen saakka.”

”Kyllähän minua siinä kävelyn lopputunteina väsytti – hetkittäin kovastikin – mutta silti suoriuduin urakasta yllättävän helposti.”

”… kun yön aikana ulkona olemiseen liittyi paljon hienoja, osittain minulle uusia kokemuksia, pysyi myös henkinen vireystila suurimman osan ajasta niin korkealla, ettei odottamaani äärimmäistä väsymystä tullut.”

”Koska tämä edellinen haaste ei tarjonnut ylivoimaista vastusta, on rimaa nostettava.”

Juuri näin. Nythän minä olen kokemassa täsmälleen sitä, mitä silloin 24-tuntisella kävelyllä tavoittelin. Kyllä tämä nyt katsotaan loppuun asti.

Tai ainakin Kempeleeseen. Olkoon se seuraava välitavoitteeni – siellä käyn syömässä ja jos syönnin jälkeen vielä jalka liikkuu, kävelen kotiin.

Nyt sattuu selkään. Keskellä selkää, hieman rangan oikealla puolella, on kipupiste, joka voi johtua virheellisestä selän asennosta, mikä puolestaan saattaa olla seurausta huonosti sopivasta repusta. Panin jo eilen merkille, että tämä isompi päiväreppuni, 33-litrainen Osprey Talon, ei ole aivan optimaalinen minun mitoilleni. Reppu on kapea ja korkea. Minulla on pitkät koivet ja lyhyt selkä. Siten tämä reppu on selälleni hiukan liian korkea, tai selkäni hiukan liian lyhyt. Muuten kyllä vallan erinomainen kantolaite.

Pysähdyn, otan repun selästä, niksauttelen sinne ilmaantuneet pienet fasettilukot auki, hörppään vettä, nostan repun takaisin selkään ja jatkan matkaa.

Väsymys, joka 24 tunnin kävelyn loppukilometreillä kävi päälle aaltoina – välillä väsytti tosi paljon ja välillä ei ollenkaan – on nyt ollut seuranani jo monta tuntia ilman taukoja. Ainoa vaihtelu on, että välillä vain väsyttää ja välillä on myös hieman paha olo.

Pää on tyhjentynyt ajatuksista. Tai oikeastaan ei ole. Siellä on vielä yksi. Sitä on vaikea kuvailla ilman, että jälleen kerran toistaisin sen kuunsirppijutun.

Te, jotka olette seuranneet tekemisiäni pitempään, voitte hypätä tämän yli. Uusille seuraajille kerrottakoon:

Erkki Lampén kuvailee kirjassaan Neljä retkeä läpi Suomen väsyneenä kävelyä näin: ”Paras tunne kävellessä on se, kun jatkaa, vaikka ei haluaisi. Silloin kipu säteilee huumeena ympäri kehoa ja tahto erottuu mielen sumusta kuin metsän ylle nouseva kuunsirppi.”.

Tämä on nyt juuri tuota kuunsirppihommaa. En haluaisi jatkaa, mutta jatkan. Polveen ei satu, mutta oikeastaan kaikkialle muualle jalkoihin sitten sattuu senkin edestä. Erityisesti etureidet ovat niin kipeät etten muista moista ikinä kokeneeni. Ja sieltä se kipu säteilee ympäri kehoa; ajatukset ovat muuttuneet kivun sävyttämäksi sumuksi, josta nousee jotain, joka saa jatkamaan.

Olen – silloin aamupäivällä, kun vielä jaksoin ajatella – miettinyt, miten minun kannattaisi tänään kävellä. Se leppoisa tallustelu, muistattehan. Kävelisinkö rauhallisesti, jolloin en väsyttäisi itseäni vauhdilla, mutta kävely kestäisi kauemmin. Vai kävelisinkö ripeästi, jolloin vauhti väsyttäisi, mutta olisin perillä aikaisemmin. Päätin jälkimmäisen vaihtoehdon hyväksi. Tosin joudun nyt pitämään pieniä ja välillä vähän isompiakin taukoja niin usein, että ulosmittaan vauhdin hyödyt siinä.

Suo siellä, vetelä täällä.

Aurinko laskee kuudelta. Ja hieman myöhemmin takanani nousee metsän ylle ihan oikea kuunsirppi. Neljä joutsenta lentää tien vieressä avautuvan pellon yllä. Ne kaartavat minua kohti, käyvät aivan lähellä, ja sitten palaavat takaisin sinne, mistä tulivat. Muistuu mieleen huhtikuussa tekemäni pitkä kävely. Silloin, aivan kävelyn lopussa, kevään ensimmäinen joutsen kävi tervehtimässä. Nyt syksyn viimeiset joutsenet tekivät saman. Hyvää matkaa, ja tulkaa sitten keväällä taas!

Saavun Kempeleeseen. Nyt sitä ruokaa. Aiemmilta käynneiltäni muistan, että täällä on kaksi ruokapaikkaa: kiinalainen ja kebabpizzapaikka. Ehkä muitakin, mutta nämä ovat väsyneen kävelijän helposti saavutettavissa ilman suurta poikkeamaa reitiltä.

Käyn ensin kiinalaisessa, katson ovelta sisään, totean paikan tosipieneksi ja molemmat pöydät täysiksi. Ei siis tänne. Olisiko toisessa paikassa paremmin tilaa.

Onhan siellä. Kiinalainen olisi maistunut paremmin, mutta otetaan nyt sitten kebabmättöä. Eiköhän siitäkin saa sen verran energiaa, että jaksan loput neljätoista kilometriä.

Annos on iso, enkä jaksa sitä kokonaan syödä. Kasvikset syön kaikki, samoin suurimman osan ranskalaisista, mutta kebablihaa jää. Minulla on toinen Limingasta ostetuista banaaneista jäljellä, joten saan loppumatkasta vielä pienen välipalan.

Taas mennään.

Olen jo lähes tunnin tavoiteaikataulustani jäljessä. En ota siitä paineita. Ensi yö jää lyhyeksi, mutta ainahan voin valikoida huomiselle sellaisia työtehtäviä, jotka eivät vaadi erityisen korkeaa vireystilaa. Sirkkelin jätän siis ainakin rauhaan.

Tämän tekstin kirjoittaminen ei ole ihan helppoa. Ongelmana on se, että en oikein muista, mitä kävelyllä ja erityisesti näiden viimeisten tuntien aikana tapahtui. Yksi muistikuva liittyy matkan varrella oleviin kevyen liikenteen tienviittoihin. Sellaisen lähestyessä odotin ja toivoin näkeväni reilusti edellisestä viitasta pienenneen kilometrilukeman, ja aina petyin, kun matkaa oli vielä jäljellä enemmän kuin olin toivonut.

Kellon lähestyessä yhdeksää näen viitan, jossa lukee ”Oulu 8,2”. Se tarkoittaa etäisyyttä Oulun keskustaan – kotiin Tuiraan on tästä melko tarkkaan kymmenen kilometriä. Viimeinen kymppi siis!

Hyödynnän tämän viimeisen kympin aikana linja-autopysäkkien katoksia. Niissä kun on penkit. Hetken istuminen palauttaa aina sen verran voimia, että jaksan raahautua seuraavalle pysäkille.

Oulun keskustassa olen jo niin poikki, että pidän taukoja aina parin korttelin välein. En vain yksinkertaisesti kykene muuhun. Yhtään ylimääräistä mutkaa en tee, vaan kävelen suorinta mahdollista reittiä kotiin. Tämä reitti menee Hupisaarten puistoalueen läpi. Ystäväni pommittaa minua tsemppiviesteillä. Myös somepäivityksiini on pitkin matkaa tullut toinen toistaan kannustavampia kommentteja. Näistä kaikista olen äärettömän kiitollinen. Joka ikinen kaunis sana, jonka näiden kautta olen saanut lukea, on antanut lisää voimia.

Ennen Patosillalle kiipeämistä istahdan taas penkille. Asetan tavoitteeksi päästä sillan yli, sitten saan taas pitää tauon.

Mutta ei. Nyt on matkaa jäljellä niin vähän, että en halua enää pitää taukoja. Kaivan esille viimeisenkin varavoimanlähteeni, ja sieltä ammennan tarvittavan energian näille viimeisille sadoille metreille.

Koskitie.

Myllytie.

Valtatie.

Koti!

Olen perillä. Kello on puoli kaksitoista eli olen käyttänyt tämänpäiväiseen 53 kilometrin matkaan 15 tuntia ja 15 minuuttia. Aikaa meni siis vain puoli tuntia enemmän kuin eilen.

Kuten niin monesti aiemminkin, pää on perille päästessä aivan tyhjä. Olisi hienoa sanoa tähän jotain kaunista lopuksi, mutta siihen en kykene. En, vaikka tätä kirjoittaessani on jo keskiviikkoilta eli perillepääsystä on kolme vuorokautta. Sitäkin on muuten aika vaikea uskoa. Maanantai meni niin sakeassa sumussa, etten muista koko päivästä yhtään mitään. Eilisestä muistan sentään jotain, ja tämä päivä on ollut jo aika lähellä normaalia.

Nämä pitkät kävelyt ovat tulleet olennaiseksi osaksi elämääni. Tänä vuonna olen kävellyt vähintään 40 kilometrin matkoja jo seitsemän ja kaiken kaikkiaan minulla on näitä 40+ km kävelyitä koossa nyt 15 kappaletta. Niistä 40-49 km pituisia on kahdeksan kappaletta, 50-59 km pitkiä kuusi ja 60+ -pituisia yksi. Tämän viikonlopun kävelyt asettuvat pituustilastossani neljännelle ja viidennelle sijalle.

Tietysti minulla on jo ajatuksia seuraavasta pitkästä kävelystä. Pidän ne kuitenkin tässä vaiheessa omana tietonani. Palataan niihin sitten, kun on taas kävelyn aika.