Kirjoitin jo edellisessä tekstissäni tämän kävelyn taustoista ja lähtöä edeltävistä tunnelmista, joten lukijalle sopinee, että mennään tällä kertaa suoraan asiaan. Jos et ole vielä tuota johdantoa lukenut, niin ehkä kannattaa tehdä se nyt.
Lauantaiaamuna herätys on tasan kuudelta. Nopea aamiainen ja matkaan. Kello näyttää varttia vaille seitsemää, kun astun ovesta ulos, napsautan gps-seurannan päälle ja lähden kävelemään. Kuten johdannossa olen todennut, minulla on tälle päivälle aikataulu. Ensi yön majapaikkani, Neste Revonlahti, sulkee ovensa illalla kello 23.00 ja siihen mennessä on pakko ehtiä perille. Toki olisi mukavampi olla perillä jo aikaisemmin. Tämän vuoksi olen asettanut itselleni muutaman tarkistuspisteen:
Oulunlahti (8 km) kello 9.30
Kempele (14 km) kello 11.30
Liminka (28 km) kello 16.00
Jos pysyn tässä aikataulussa, enkä notkahda loppumatkasta, olen perillä kymmeneltä illalla, mikä antaa ainakin teoreettiset mahdollisuudet riittävän pitkään lepoon ennen paluumatkaa.
Limingantullissa kuulen hälytysajoneuvojen lähestyvän. Taitavat tulla juuri siitä, mistä olen menossa. Neljä paloautoa menee kovalla kiireellä kohti Nuottasaaren tehdasaluetta.
Joskus olen pysähtynyt pitkällä kävelyllä Limingantullin Prismassa kahville, mutta vielä ei ole sellaisen aika. Olen syönyt hyvän aamiaisen ja sillä on tarkoitus jaksaa ainakin Kempeleeseen asti.
Vähän ennen puolta yhdeksää vasen ranteeni tuntee tärinää. Aktiivisuusrannekkeeni siellä ilmoittaa, että päivän askeltavoite, 10.000 askelta, on täynnä. Enpä muista, milloin moinen olisi viimeksi tapahtunut näin aikaisin – ennen puoli yhdeksää aamulla.
Koska olen päässyt liikkeelle hyvissä ajoin, ohitan ensimmäisen aikatauluntarkistuspisteeni lähes tunnin etuajassa. Myös toisessa pisteessä, Kempeleen keskustassa, olen reilusti aikaisessa – jo vartin yli kymmenen. Tästä sinänsä erittäin hyvästä asiasta aiheutuu yksi ongelma: tarkoitukseni oli syödä täällä lounas, mutta eihän tähän aikaan mikään ruokapaikka ole auki. Eipä niitä täällä monta ole muutenkaan, kun lähes kaikki palvelut ovat nykyään kauppakeskus Zeppelinissä E75-tien ja rautatien toisella puolella. Mietin hetken aikaa, lähtisinkö Zeppeliniin etsimään lounasta. Hylkään ajatuksen saman tien, koska sinne olisi tästä yli kaksi kilometriä matkaa, enkä tänään kaipaa yhtään pidennystä reittiini. Menen K-Supermarketiin, kerään sieltä itselleni salaattiannoksen ja ostan jälkkäriksi vielä donitsin ja kahvin. Tämä on aivan käypä lounas.
Kaupassa on myös asiakas-wc, jossa käyn lounaan jälkeen keventämässä oloani ja täyttämässä vesipullot. Niitä minulla on mukana kolme kappaletta; ne ovat puolen litran vetoisia entisiä vissypulloja. Ajatuksena on, että jos pystyn niitä matkan aikana täyttämään, teen sen, ja jos täyttöpaikkoja ei löydy, voin kaupassa palauttaa tyhjät ja ostaa täydet tilalle. Tällaisia muovipullojahan voi käyttää uudelleen aika monta kertaa. Olen yrittänyt ottaa tavaksi laittaa ne uudelleen kiertoon hiukan ennen kuin niistä etiketti irtoaa, sillä sen jälkeen, kun se on irronnut, ei pullo enää kelpaa palautusautomaattiin.
Vessassa on siniset narkkarivalot, ja kun K-Supermarketin värimaailma on hyvin oranssipainotteinen, on kaupan puolelle palatessa edessä melkoinen oranssishokki. Ulkona väritasapaino vähitellen palautuu.
Kävelyn toinen kymppi täyttyy Kempeleen ja Limingan välillä. Urakka on nyt vastatuulessa. Kulkusuuntani on suoraan etelään ja kohtalainen tuuli puhaltaa juuri sieltä. Muutenhan tämä menee oikein mukavasti – aikataulusta edellä oleminen tarkoittaa sitä, että minulla on loppumatkalle reilusti pelivaraa ja pystyn väsyessäni hidastamaan vauhtia ja tihentämään taukoja.
Tupoksessa oikaisen vanhan tien kautta ja löydän vanhan osuuskaupan. Tämän tien nimi on Pysäkintie, mikä viittaa tässä ennen olleeseen rautatieseisakkeeseen. ”Tupos, seis.” luki joskus tienviitassa. Lättähatut ne siinä pysähtyivät.
Maantiellä tai maantietä seuraavalla kevyen liikenteen väylällä kävelemistä moni pitää tositylsänä hommana. Nämä näkemykset perustuvat kuitenkin yleensä auton vauhdissa saatuun kokemukseen – kävelijä näkee ja kokee paljon muutakin. Minä bongaan asfaltilta perhostoukan, joka on mönkimässä samaan suuntaan kuin minä. Liekö meillä sama matka? Myös ympäristön tuoksut ovat asia, josta autolla liikkuva ei tiedä mitään. Näin taajama-alueella niistä ei juurikaan pääse nauttimaan, mutta kunhan pääsen maaseudulle, tilanne muuttuu. Palataan tähän vielä tuonnempana.
Liminkaan saapuessani muistelen, mitä ruokapaikkoja täällä on. Aivan reittini varrella taitaa olla kiinalainen ravintola. Sinne voisin mennä syömään. Tätä kävelyä suunnitellessani ajattelin, että jos syön Limingassa pizzan, jaksan sen turvin aika pitkästi eteenpäin. Mutta ei minun tee mieli pizzaa – ainakaan, jos tarjolla on myös kiinalaista.
Ja sehän löytyy. Golden Jasmine on paikan nimi, ja kun menen sisään, olen ainoa asiakas. Istun nurkkapöytään, tilaan lemppariannokseni eli kanaa ja cashew-pähkinöitä. Annosta odotellessani käyn taas wc:ssä täyttämässä vesipullot. Totean olevani puolitoista tuntia edellä aikataulustani, joten voin pitää tässä pitkän tauon.
Minulle tuodaan annos, joka on iso ja maultaan erinomainen. Hyvällä ruokahalulla syön lähes kaiken. Kotona opetettiin, että ruokaa ei saa jättää, mutta kun ravintolassa tuodaan valmiiksi koottu annos, jonka kokoon en voi vaikuttaa, pidän hyväksyttävänä, että kaikkea ei aina jaksa syödä. En minä nytkään jätä kuin ruokalusikallisen verran riisiä.
Jälkiruuaksi tilaan vielä kupillisen kahvia. Kyllä tällä nyt pitäisi aika monta tuntia jaksaa kävellä!
Limingasta lähdettyäni pääsen uusiin maisemiin. Reittini vie minut aikanaan valtatielle 8, mutta ennen sinne pääsyä saan kävellä viisi kilometriä pitkin Värminkoskentietä, jota en muista koskaan kulkeneeni.
Värminkoskentie kulkee halki aidon maaseudun. On peltoja, on isoja maalaistaloja, on lehmiä, ja on lannanhajua. En pidä tuota hajua pahana. Onhan se niin olennaisesti maaseutuun liittyvä haju, ja se tuo mukavia muistoja mieleen. Maalaispoikahan minä olen, vaikka olenkin ajautunut kaupunkiin asumaan.
Maalaismaisemaa ihastellessani pilvipeite repeilee ja aurinko alkaa paistaa. Tätä olen osannut odottaa: sääennusteen mukaan tästä viikonlopusta, erityisesti huomisesta päivästä, on tulossa poikkeuksellisen lämmin. 20 asteen lukemat eivät ole mahdottomia, mikä on hyvin harvinaista näin lokakuun puolivälissä täällä Perämeren Pariisin leveysasteilla.
Yhdeltä pihalta minua tuijotetaan. Viisi lehmää seuraa kulkemistani tiiviisti; päät kääntyvät samaan tahtiin. En kuitenkaan rupea niitä jututtamaan. Lampaat olisivat eri asia – niiden kanssa on mahdollista saada jopa keskustelua aikaan. Ainakin, jos hoksaa alussa kysyä, kuka haluaa jutella.
Värminkoskentie päättyy aikanaan, ja sitten edessä on tämän päivän vaativin osuus: kahdeksantoista kilometriä kasitietä. Tällä matkalla tien varressa ei ole mitään palveluita eikä täältä tähän aikaan enää pääse linja-auton kyytiin, joten nyt olen omillani ja käytännössä ainoa vaihtoehto on kävellä Revonlahdelle asti. Lisäksi parin tunnin päästä tulee pimeä. Aurinko laskee kuuden maissa ja perillä olen aikaisintaan yhdeksältä, todennäköisesti lähempänä kymmentä.
Kasitie kiipeää ensin radan yli ja sen jälkeen alkaa 2,5 kilometrin pituinen ohituskaistatie. Tätä ei ollut tässä viimeksi. Ohituskaistat eivät näytä mitenkään erityisen uusilta, mutta enpä minä ole tästä mennyt varmaan ainakaan kymmeneen vuoteen. Ei ole ollut mitään asiaa tänne.
Auringonlaskun hetkellä tunnen olevani nälkäinen. Näinkö pian sen ison aterian suoma energia on kulutettu? Tämä menee kyllä itse asiassa aivan käsikirjoituksen mukaan. Olen varannut reppuun juuri tässä kohtaa käytettäväksi annoksen nuudeleita, pikkutölkin kanasäilykettä öljyssä sekä retkikeitinkokonaisuuden. Pysähdyn siis tien sivuun syömään.
Ruokaillessani hämärä syvenee niin, että ennen matkan jatkamista puen heijastinliivin päälle. Otsalamppua ei vielä ota esille, mutta kyllä sitäkin pian tarvitaan.
Edessä on kunnanraja. Siirrytään Limingasta Lumijoelle. Muutamaa ajatusta myöhemmin eli neljän kilometrin päästä on toinen raja, jonka ylitettyäni olen Siikajoella – kunnassa, jossa määränpääni sijaitsee. Ajatus perillepääsystä häivähtää mielessä.
Ja tosiaan. Neljän kilometrin matkalla ei monta ajatusta ehdi ajatella. Täydellistä pään tyhjentymistä ei vielä ole tapahtunut, mutta muut tutut prosessit ovat olleet käynnissä jo monta tuntia. Eihän tämä metsässä kulkemisen veroista ole, mutta kuitenkin minulle ja minun päälleni hyvää tekevää toimintaa.
Pimeässä kulkeminen on oikeastaan aika kivaa. Välillä tosin meinaa pinna kiristyä, kun vastaan tulee auto, joka ei vaihda lähivaloille ennen kohtaamista. Noissa tilanteissa joudun kulkemaan käytännössä sokkona, kun lähestyvät kirkkaat valot hävittävät kaiken muun näkyvistä. Maltan kuitenkin välttää katseen kohdistamista valoihin, joten kiusantekijän mentyä ohi tilanne palautuu nopeasti ennalleen. Nuo muutamat metrit, jotka joudun kulkemaan näkemättä, mihin astun, ovat jossain määrin riskialttiita. Asfaltin reuna on sen verran korkea, että jos jalka osuu sen päälle juuri hankalalla tavalla, voi seurauksena olla tasapainon menetys. Kaatumissuunta tuollaisessa tilanteessa on kuitenkin ojaan päin, joten auton alle siinä ei voi jäädä. Mutta nilkan satuttaminen on mahdollista.
Yleensä pyrin näillä pitkillä kävelyilläni etenemään ”leppoisan tallustelun” tekniikalla välttääkseni jalkojen – erityisesti vasemman polven – kipeytymisen. Nyt, kun minulla on perillepääsylle määräaika, en salli itselleni samanlaista leppoisaa etenemistä kuin tavallisesti. En siitäkään huolimatta, että olen edellä aikataulusta. Jokainen matka-ajassa säästetty minuutti on lisää lepoaikaa ennen huomista. Ja ne minuutit minä tarvitsen. Polvi on onneksi varsin hyvin juonessa mukana eikä pahemmin kipuile. Pieniä tuntemuksia siellä on, mutta ne eivät ainakaan toistaiseksi haittaa matkantekoa.
Siikajoelle siirtymisen jälkeen maasto vasemmalla puolella muuttuu avoimeksi. Siellä on Revonneva, iso avosuo, jonne haluaisin joskus talviretkelle. Suunnittelin sellaista jo viime talveksi, mutta hartiavaivat laittoivat suunnitelmat uusiksi. Vasemmalla etuviistossa ja myös oikealla näkyy paljon punaisia valoja. Arvelen nämä tuulivoimaloiden varoitusvaloiksi. Tuuli kuljettaa suon tuoksua kulkijan nenään. Ehtisinköhän minä tänä syksynä vielä karpaloita poimimaan? Laitan asian mieleen ja yritän löytää suoretkelle aikaa lähiviikoilta.
Ollaanko kohta perillä?
Oikealle kaartavan mutkan jälkeen edessä näkyy valoja. Ovatko nuo Revonlahden valoja? Eivät ne mitään muutakaan voi olla. Olisivatko parin kilometrin päässä?
No ei.
Mutkasta valojen luokse on kolme ja puoli kilometriä. Valot lähestyvät tuskastuttavan hitaasti. Ja vielä senkin jälkeen, kun olen päässyt valaistulle tieosuudelle, kulkijaa kiusataan. Tien varressa oleva liikennemerkki kertoo määränpääni olevan vielä kokonaisen kilometrin päässä. Epäilen, että joku siirtää sitä tahallaan kauemmas.
Siirtää tai ei, saavutan sen. Menen sisään, lunastan varaamani huoneen, ostan vähän herkkuja iltapalaksi ja menen huoneeseeni. Napsautan GPS-seurannan pois päältä. Se näyttää kuljetuksi matkaksi 53,5 kilometriä ja aikaa tähän meni neljätoista tuntia neljäkymmentäkaksi minuuttia. Kello on vasta kaksikymmentä yli yhdeksän. Olen siis neljäkymmentä minuuttia edellä tavoiteaikataulustani ja äärimmäiseen takarajaan, Neste-aseman sulkeutumisaikaan (23.00), pelivaraa jäi peräti tunti ja neljäkymmentä minuuttia. Tämä aika on minulle erittäin arvokasta. Jokainen minuutti perillepääsyn ja nukkumaanmenon välissä parantaa mahdollisuuksia nukahtaa siedettävän ajan kuluessa. Ja tänä yönä tarvitsen jokaisen unenmurusen, minkä suinkin voin saada.
Tämänpäiväinen 53,5 kilometriä on neljänneksi pisin yhden päivän aikana kävelemäni matka koskaan. Siitä hyvästä voisin vähän leijailla, mutta totuus on, että en ole saavuttanut vielä mitään. Se kova koitos on edessä huomenna: paluu samoja jälkiä takaisin kotiin, toinen 53 kilometrin kävely heti perään, ilman lyhyttä yötä kummempaa palautumista. Juuri nyt se ei tunnu kovinkaan houkuttelevalta ajatukselta. Mutta huomenna on uusi päivä.
Nukutaanpa ensin.
