Oulunsalon huiputus

Oulunsalo on entinen kunta Oulun eteläpuolella. Nykyisin tämä alun perin nimellä Owla Sala tunnettu alue kuuluu Ouluun. Wikipedia tietää kertoa, että Owla Sala oli jo 1400-luvulla merkittävä kauppapaikka sijaintinsa ansiosta: olihan saari liikenteellisesti oivallisella paikalla meren rannassa, Oulujoen suulla.

Tällä alueella tyypillisen voimakkaan maankohoamisen (edelleen noin sentti vuodessa) vuoksi Oulunsalo lakkasi olemasta saari jo 1700-luvulla. Merialueiden madaltuminen ja Oulun kaupungin syntyminen viereen vähensivät paikan liikenteellistä merkitystä. Nykyään Oulunsalo on jälleen tärkeä liikennepaikka, sillä Oulun lentokenttä sijaitsee siellä.

Vaikka Oulunsalo on aivan lähellä asuinpaikkaani, en ole aiemmin retkeillyt siellä. Olen kyllä tutkinut karttaa ja yrittänyt keksiä, millaisen retken voisin tehdä. Elokuussa 2016 sitten keksin sen: minä huiputan Oulunsalon. Olen huiputtanut aiemmin jo vanhan Oulun (ajalta ennen Ylikiimingin liittämistä kaupunkiin) ja Hailuodon. Vanhan Oulun korkein kohta on 89,6 metriin kohoava Takaharju, Hailuodon huippu puolestaan löytyy Hyypänmäen nokalta, 31 metristä. Oulunsalo on näitä matalampi, mutta löytyy se korkein kohta sieltäkin. Kartalta on löydettävissä kolmiopiste, joka on 21,4 metrin korkeudessa merenpinnan tasosta lukien.

On mahdollista – todennäköistäkin – että Oulunsalossa on tätä korkeampia kohtia. Niiden tarkka paikallistaminen ei kuitenkaan ole aivan helppoa, sillä vain tässä mainitsemassani kohdassa on kolmiopiste, jonka korkeus on ilmoitettu tarkasti. Kansalaisen karttapaikka ei sisällä kolmio- tai monikulmiopisteitä eikä niiden korkeuslukemia, mutta Retkikartassa ne ovat.

Wikipedia kertoo, että ”… kuntaan kuului lähes asumaton, soistunut noin 64 neliökilometrin laajuinen enklaavialue Oulujoen ja sen sivujoen Sanginjoen välimaastossa, joka Valtioneuvoston päätöksellä vuonna 2003 liitettiin Ouluun ja silloiseen Ylikiimingin kuntaan.”. Pidän todennäköisenä, jopa varmana, että tuo enklaavi on kokonaisuudessaan korkeammalla kuin yksikään piste varsinaisen Oulunsalon alueella, mutta en viitsi ruveta sitä etsimään. Vanhoista kartoista sen toki löytäisi, jos viitsisi nähdä etsimisen vaivan.

Vanhoista kartoista puheenollen: vuoden 1988 peruskartassa on edellä mainitun kolmiopisteen korkeudeksi ilmoitettu 21,7 metriä. Kyse ei kuitenkaan uskoakseni ole siitä, että Oulunsalo olisi kolmessa vuosikymmenessä painunut kolmekymmentä senttiä, vaan ennemminkin siitä, että kartoitusmenetelmien tarkentuessa ovat myös korkeustiedot tarkentuneet.

Nämä epätarkkuudet mielessä lähden huiputtamaan Oulusaloa elokuisena lauantaina. Äärimmäiseen tarkkuuteen ei ole tarvetta, koska kyse on vain retkeilystä, ei sen vakavammasta asiasta. Ja siksi toisekseen koko Oulunsaloahan ei virallisesti ole edes olemassa enää.

Aloitan retkeni onnikkakyydillä lentoasemalle. Sieltä lähden kiertämään lentokenttäaluetta myötäpäivään. Minun on siksi ensin palattava muutama sata metriä taaksepäin, jotta pääsen pysäköntialueet kiertävälle tielle. Tästä pääsi ennen autollakin, mutta lentokenttäalue on kasvanut sen verran, että tie on paikoin aidan väärällä puolella. Kävellen tästä kyllä sopii kulkemaan.

Norwegianin kone on lähdössä. Seuraan koneen lähdön ja kuvaan siitä pari videoklippiä. Myös pieni potkurikone pörrää lähistöllä. Vaikuttaa siltä, että siinä ollaan harjoittelemassa nousuja ja laskuja, sillä sama kone tuntuu kiertävän ympyrää. Lentokentän takana, lounaan suunnalla, taivaalle kohoaa isoja pilviä. Sääennusteen mukaan illaksi on tulossa ajoittaista sadetta, joten olen ottanut sadeasun mukaan.

Lentokentän kaakkoispuolella olevalla viljapellolla ollaan työn touhussa: keltainen leikkuupuimuri korjaa satoa minkä kerkiää. Puimurin ohjaamossa epäilemättä seurataan pilvien kehittymistä tiiviisti. Minullehan tulossa olevasta sateesta ei ole minkäänlaista harmia, mutta viljasadon kerääminen keskeytyy kyllä pitemmäksi aikaa, jos vettä tulee paljon. Näin ainakin olen ymmärtänyt, että viljaa ei puida märkänä.

Tarkistan sadetutkan. Kapeahko, mutta voimakas sadealue on jo lähellä. Yritän arvioida, kuinka pitkän ajan kuluttua se on päällä. Tarkkailen pilveä, jonka muoto on alkanut muuttua. Se ei ole enää aivan tavallisen sadepilven näköinen, vaan etureunassa on muotoja, jotka saattavat olla kehittymässä vyörypilveksi. Minulla on ollut kerran tilaisuus seurata vyörypilven ylimarssia ja siihen liittynyttä erittäin rankkaa sadetta. Olin silloin turvassa sisällä – nyt tilanne on toinen.

Mietin, mitä teen, jos joudun rajuilman alle. Voisin vaikka pystyttää teltan ja odotella sen suojissa sään paranemista. Hylkään ajatuksen, koska (a) minulla ei ole mukana pitkittäiskaarta, joka olisi välttämätön teltan tukevoittamiseksi rankkasateen kestäväksi ja (b) teltan pystytykseen sopivaa maastoa ei näy lähellä.

Tuuli alkaa voimistua. Pilvi on jo melkein päällä. Tässä ei ole paljoa vaihtoehtoja. Hyvä jos pääsen edes tästä peltoaukealta pois ajoissa. Päätän etsiä suojaisen paikan metsästä heti, kun sinne vain pääsen.

Tilanteessa on kilpajuoksun tunnelmaa. Metsän reunassa katson taas pilveä, joka on jo kohdalla. Ehdinkö pukea sadeasun päälle ennen sateen alkua? Tai laittaa rinkan sadesuojuksen? Näen tien vasemmalla puolella tuuheita, matalia puita, joiden alla voisi olla turvallista, vaikka vettä tulisi rankastikin. Menen sinne. Sadetakki päälle, sitten rinkan sadesuojus, ja lopuksi sadehousut. Ehdin! Sadehousujen vyötärönyöriä solmiessani kuulen lähestyvän sateen suhinan. Muutamaa sekuntia myöhemmin sade alkaa.

Valitsemani suojapaikka on hyvä. Vettä tulee rankasti, mutta tähän puun alle pisaroi vain kevyesti. Lähellä on korkeampia puita, joten jos salama sattuisi iskemään tänne, on äärimmäisen epätodennäköistä, että se osuisi juuri minun puuhuni. Sitäpaitsi lähellä olevalla lentokentällä ja avoimessa peltomaisemassa on paljon todennäköisempia kohteita salamoille.

Ukkonen jyrähtää muutaman kerran, mutta silloinkin kaukana. Onnistun havaitsemaan pari salamaa ja kun lasken niistä jyrähdyksiin kuluvan ajan, saan selville, että lähimmät iskut osuivat puolentoista kilometrin päähän.

Vettä sataa hetken aikaa rankasti, mutta ei niin paljon kuin odotin. Suojautumiseni oli tarpeeton. Olisi tuonne sekaankin voinut jäädä. Ehkä on kuitenkin parempi olla hiukan liian varovainen kuin hiukan liian varomaton. En viitsi kökkiä suojapaikassani kovin kauaa, vaan lähden jatkamaan matkaa. Vettä sataa edelleen, mutta sadeasu päällä on oikeastaan ihan kivaa kulkea sateessa. Rinkassa on sadesuojus ja lisäksi sisällä olevat tavarat ovat kuivapusseissa, joten minkään varusteen kastumisesta ei ole huolta.

Jatkan lentokentän kiertämistä. Yleinen tie päättyy, mutta harvinainenkin tie on asfaltilla päällystetty aina portilla ja valvontakameroilla varustetun tien risteykseen asti. Tästä mennään lentokentän länsipuolella olevalle Puolustusvoimien alueelle.

Siirryn metsätielle. Tien vieressä kasvaa puolukoita, ja sadosta näyttää tänä syksynä tulevan vallan erinomainen. Ohitan Paukun majan, paikallisen metsästysyhdistyksen tukikohdan. Majan jälkeen matka jatkuu pientä, lähes umpeenkasvanutta polkua pitkin. Sade on loppunut, mutta märän kasvillisuuden vuoksi on hyvä pitää sadeasu edelleen päällä. Kunhan tästä viidakosta pääsen, voisin pysähtyä päivällistauolle.

Suunnistaminen on helppoa. Tai eihän tätä edes voi sanoa suunnistamiseksi, senkun pysyttelee vain samalla ajopolulla koko ajan. Vain kerran täytyy keskittyä: yhdestä paikasta lähtee kymmenen polkua eri suuntiin. Tässäkään en tarvitse kompassia, sillä yhden polun kanssa samaan suuntaan menevä sähkölinja antaa riittävän tiedon suunnasta.

Auringonlasku on jo lähellä. Alkuillan sateet ovat väistyneet ja aurinko pääsee vielä valaisemaan maiseman viimeisillä säteillään. Taivaalla olevat pilvet hehkuvat kaikissa violetin ja keltaisen välille mahtuvissa sävyissä. Ilta on yllättävän pitkällä – en ole koko matkan aikana katsonut kelloa kertaakaan, joten minulla ei ole käsitystä ajan kulumisesta. Lähdin kotoa varsin myöhään, joten mikään ihme se ei ole, että ollaan jo auringonlaskun lähellä.

Alan lähestyä huippua. Polkuristeyshässäkän jälkeen lasken yksi, kaksi, kolme, neljä ja viisi polkujen risteystä, ja sitten käännyn loivasti oikealle lähtevälle polulle. Tämän polun varrella sen huipun pitäisi olla. Tai oikeastaan sen pitäisi olla ihan polulla – kolmiopisteen symboli on täsmälleen polun kohdalla niillä kartoilla, joihin se on merkitty.

Polku kaartaa oikealle. Tässä mutkassa sen pitäisi olla. Ja se on. Polun vieressä on puutavaraa, joka saattaa olla peräisin paikalla joskus olleesta kolmiomittaustornista. Lisäksi löydän jäänteitä valkoisista risteistä, joilla tämä piste on aikoinaan merkitty ilmakuvausta varten. Ja tietysti löydän varsinaisen kolmiopisteen – se on hiukan peukalonpäätä isompi metallikuula, joka on istutettu ison kiven pinnalle.

Asetun seisomaan kiven päälle niin, että jalkani ovat metallikuulan molemmin puolin. Otan tilanteesta kuvan, joka on tämän retkikertomuksen otsikkokuvana.

Oulunsalo on nyt huiputettu. Tavallaan. Olen siis entisen Oulunsalon kunnan alueella – pois lukien enklaavi – sijaitsevista monikulmiopisteistä korkeimman kohdalla. Tämä kelpaa minulle retken pääasiaksi. Otan kännykkäkameralla pari kuvaa herkästä hetkestä ja lisää herkistelyä päätyy videolle, joka löytyy videosivultani.

Huiputuksen kunniaksi minulla on mukana herkkuja. Niiden aika ei ole vielä, vaan vasta leiriytymisen jälkeen. Olen suunnitellut, että voisin tällä retkellä yöpyä näköalapaikalla hiekkakuopan reunalla. Kuopalle ei tästä huipulta ole kuin vähän toistasataa metriä matkaa, enkä joudu kävelemään paljonkaan pitemmälle löytääkseni mieleiseni leiripaikan.

Päivänvaloa riittää juuri sopivasti teltan pystytykseen. Kun leiri on valmis, vetäydyn telttaan, lämmitän vettä iltapuuroa varten ja puuron puputettuani käyn käsiksi herkkuihin. Ennen nukkumaanmenoa pistäydyn vielä ulkona pissalla ja ihailen kuuta, joka oli täysi vain pari päivää sitten. Näen myös tämän syksyn ensimmäisen tähtitaivaan. Se on täällä pohjoisessa asuvalle aina elämys, koska kesällä yöt ovat valoisia eikä tähtiä näy, ellei lyö päätään johonkin.

Leiripaikkani on noin sata metriä sivussa suoralta, jonka voi piirtää lentokentän kiitotien jatkeeksi. Jos siis lentokone sattuu laskeutumaan kiitotielle 12, eli suuntaan 120 astetta olevalle kiitotielle, se menee juuri tästä yli. Puolenyön jälkeen on tulossa yksi reittilento, mutta se saattaa laskeutua myös päinvastaisesta suunnasta. Aamulla on yksi kone lähdössä aikaisin, mutta vaikka se nousisi tähän suuntaan, ei se lennä leirini yli – koneilla on tapana kaartaa heti nousun jälkeen jyrkästi vasemmalle, jolloin ne menevät lähimmilläänkin yli kahden kilometrin päästä.

Edellisestä retkestäni on jo viisi viikkoa. Se on pitkä aika ainakin tällaiselle aktiiviretkeilijälle. Itse asiassa minulla on viimeksi ollut näin pitkä retketön väli tammikuussa 2016, muuten olen retkeillyt tänä vuonna hyvin tiiviiseen tahtiin. Ilmankos teltassa oleskelu tuntuu taas niin kivalta. Ja pimeässä syysillassa on oma tunnelmansa siinäkin – vaikka eihän tällaisella kuutamolla edes ole pimeää. No, ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan.

Ennen nukkumaan ryhtymistä kuulen ääniä, jotka voisivat olla hirvien aikaansaamia. En ole yhtään hirveä tällä retkellä nähnyt, mutta tiedän, että niitä on täälläpäin. Äänet kuuluvat sen verran heikkoina, että arvelen eläinten olevan turvallisen välimatkan päässä leiristäni. Ja tuskinpa ne muutenkaan kovin lähelle ehdoin tahdoin tulisivat.

---

Nukun levollisesti vailla ilmaliikenteen aiheuttamia häiriöitä. Kun lopulta saan silmäni auki, kello on jo puoli kymmenen. Yö on ollut tyyni, lämmin ja kostea, kuten loppukesän yöt usein ovat. Ulkoteltan sisäpinnassa on pisaroita, mutta sisällä on mukavan kuivaa. Syön kiireettömän aamiaisen ja kun kömmin teltasta ulos, kuulen lähestyvän potkuriturbiinikoneen ääntä. Nopeasti kamera esille! Saan sen juuri valmiiksi, kun laskeutuva ATR-72 sukeltaa esiin pilvestä. Kamerani ei ole parhaimmillaan liikkuvia kohteita videoitaessa, sillä automaattitarkennus ei tahdo aina pysyä kohteen mukana. Pitäisi selvittää, saako kamerani lukittua äärettömyyteen tarkennetuksi videokuvaustilassa.

Aamutoimet vievät jälleen kerran sen saman puolitoista tuntia, mikä niihin tuntuu aina menevän. Aikaa ei tärväänny sen enempää, vaikka touhuankin hitaasti ja harkiten: leiripaikkani on hiekkainen, enkä halua tolskata varusteitani hiekkaisiksi.

Lähden kävelemään pitkin hiekkaista ajopolkua. Vajaan kilometrin käveltyäni näen hiekassa isoja sorkanjälkiä. Ne ovat tuoreita, syntyneet varmuudella eilisiltaisen sateen jälkeen. Pidän todennäköisenä, että viime yönä kuulemani äänet ja nämä jäljet liittyvät yhteen.

Hiekkakuoppa, jonka viereen leiriydyin, on noin kaksi kilometriä pitkä ja leveimmältä kohdaltaan noin 700 metriä leveä. Puolen kilometrin päässä siitä kaakkoon on toinen, vielä pitempi monttu. Se on yli kolme kilometriä pitkä ja nelisensataa metriä leveä. Oulunsalo muistuttaa Haukiputaan Annanmäen-Isonniemenkankaan aluetta – molemmat samanlaisia hiekkakakkuja. Nämä Oulunsalon montut ovat kuitenkin tuoreempia tapauksia kuin Haukiputaalla olevat, sillä ne on kaivettu vasta 1980-luvulla. Tai ainakin ne rupesivat ilmestymään karttoihin tuolloin.

Kisakankaan urheilumajan länsipuolisella alueella tulee paljon ulkoilijoita vastaan. Osa kävelee muuten vain, osa sauvojen kanssa, ja jokunen liikkuu hölkäten. Nämä ovatkin mitä mainiointa ulkoilumaastoa, jossa talvella on myös valaistuja hiihtolatuja.

Aivan yllättäen löydän metsästä kolmiomittaustornin. Tai oikeastaan kaksi. Näyttäisi siltä, että tähän on ensin rakennettu matalampi torni, ja sitten sen ympärille ja päälle korkeampi. Muutaman metrin päässä torneista on maassa kivi, josta törröttää metallitangon nysä. Erikoista, että tornit on rakennettu sivuun varsinaisesta kolmiopisteestä.

Paitsi että ei ole. Tarkemmin katsoessani huomaan tornien alla toisen kiven metallitankoineen. Tässä on siis kaksi monikulmiopistettä. Voisiko kyse olla siitä, että mittausmenetelmien tarkentuessa on huomattu, että piste on aluksi merkitty väärään paikkaan, ja siksi maastoon on tehty toinen piste? En tiedä, olisiko tällaisessa mitään järkeä. Kai olisi yksinkertaisempaa vain korjata pisteen tietoihin oikeat koordinaatit.

Joka tapauksessa tässä on hieno maanmittauksen muistomerkki, vaikka tämä ei olekaan Oulunsalon korkein kohta. Pisteen korkeuslukema on 17.4 metriä, eli ollaan neljä metriä huipuksi katsomaani pistettä alempana. Tosin se Oulunsalon korkein kohtahan on oikeasti jossain aivan muualla, kuten alussa totesin.

Kisakankaan jälkeen olen taas lentokentän tuntumassa. Siirryn tieltä aidan vieressä menevälle polulle. Tästä on kiva katsella lentokentälle – monet kerrat olen katsellut aluetta lentokoneen ikkunasta, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun olen liikkeellä jalkaisin. Vielä kun saisin tilaisuuden kuvata joko nouseva tai laskeutuva matkustajakone, niin olisin oikein tyytyväinen.

Ja näinhän siinä tapahtuu. Tuskin ehdin äskeisen ajatuksen ajatella, kun takaapäin alkaa kuulua laskeutuvan suihkukoneen ujellusta. Kamera esille, säädöt kohdalleen ja kuvaamaan. Sieltä tulee Finnairin kone. Ehdin työntää kameran verkkoaidan toiselle puolelle, joten pystyn seuraamaan kameralla konetta ilman, että aita haittaisi kuvaamista. Saan kuvattua varsin kelvollisen otoksen laskeutumisesta.

Kulkureittini tekee vielä pienen koukkauksen koilliseen, sillä lentokentän sivukiitotie, joka ei tosin ole ollut siinä käytössä enää vuosikymmeniin, on koillinen-lounas -suunnassa. Sivukiitotietä ei ole purettu, vaan sen koillispääty on otettu muuhun käyttöön. Lounaispäätyä ei tietääkseni käytetä mihinkään, mutta purkamisen sijasta siihen on vain maalattu isot valkoiset ristit osoittamaan, että tähän ei sovi laskeutua.

Retkeni päättymisen ajoitus on oivallinen. Saavun Automaatiotiellä olevalle linja-autopysäkille viisi minuuttia ennen onnikan lähtöaikaa lentoasemalta. Ehdin juuri laittaa kartan ja kameran rinkkaan, kaivaa ruokapussistani suklaapatukan helpommin esille otettavaksi sekä täyttää Nalgene-pullon rinkan uumenissa olevasta isommasta vesipullosta. Näin minulla on bussimatkan aikaisen välipalan tarpeet käden ulottuvilla.

Nämä Oulun bussisysteemit ovat vähän oudot nykyään. Lauantaisin ja sunnuntaisin lentokentälle pääsee kaupungista vain linjan 9 autoilla. Niiden toinen päätepysäkki on Heikinharjussa Kuusamontien varrella. Siten perinteinen lentokenttäbussin kulkusuunta, Linnanmaa, on viikonloppuisin vailla suoraa yhteyttä kentälle. Myöskään kotoani Tuirasta ei pääse kentälle suoraan kuin arkisin. Voisin tietysti vaihtaa keskustassa toisen linjan onnikkaan, mutta kävelymatka ei ole pitkä, vain puolitoista kilometriä. Maxi-Tuplan suoman lisäenergian turvin jaksan sen kyllä kävellä.