Omituinen otsikko viittaa marraskuussa 2012 tekemääni retkeen Ritaharjusta pohjoiseen. Kyseinen retki oli ja on yksi tärkeimmistä retkistäni, koska siitä tämä aikuisiän retkeilyharrastukseni varsinaisesti alkoi. Olin hieman aiemmin lukenut Erkki Lampénin kirjan Neljä retkeä läpi Suomen, ja kirjan herättämät voimakkaat tunteet saivat minut aloittamaan retkeilyn. Tai oikeastaan minä lämmitin harrastuksen uudelleen – olinhan harrastanut pyöräretkeilyä nuorena miehenä paljonkin.
Jo vuosi sitten ajattelin, että voisin kulkea tuon Ritaharju – Haukipudas -reitin uudelleen. Viime syksynä se jäi kuitenkin tekemättä. Nyt asia tuli uudelleen mieleen, kun sain päähäni, että pyöräretkeilykesän jälkeen olisi paikallaan taas kohottaa kävelykuntoa. Tämänikäisen ihmisen kunto ei pysy yllä ihan pienellä harjoittelulla. Siksi joudun valitsemaan, haluanko olla kesällä hyvässä kävelykunnossa vai hyvässä pyöräilykunnossa. Molempien kehittämiseen ja ylläpitämiseen menisi niin paljon aikaa, että siihen ei käytännössä ole mahdollisuutta.
Kävelykunto syntyy kävelemällä. Viikolla otin jo yhtenä päivänä tavoitteeksi kävellä 15 kilometriä päivän aikana ja sille jatkoksi suunnittelin, että kun viikonloppuna menen käymään vanhempieni luona Haukiputaalla, voisin kävellä takaisin kotiin. Tutkin karttaa ja päädyin suurelta osin samaan reittiin, jota kävelin nelisen vuotta sitten Ritaharjusta Haukiputaalle. Nyt vain kuljen sen päinvastaiseen suuntaan ja Ritaharjuun saavuttuani jatkan vielä Tuiraan saakka. Kokonaismatka pysyy kuitenkin suunnilleen samana, sillä neljän vuoden takaiseen retkeen sisältyi mutkia, joita en tällä kertaa aio tehdä.
Lähden kotoa linja-autopysäkille. Aikatauluuni sopiva vuoro on 12.30 kaupungista lähtevä linjan 23B auto, joka menee Iihin. Tässä on taas yksi tilaisuus muistella mennyttä maailmaa. Oulun ja Iin välinen linja-autoliikenne oli vuosikymmeniä iiläisen V. Alamäki Oy:n hallussa – Jäppisen Liikenne ajoi pari vuoroa päivässä Iihin ja sitten tietysti oli vielä Veljekset Salmelan bussit Tornioon; niilläkin pääsi Oulusta Iihin. Salmelan vei konkurssi, Jäppisen osti Koskilinjat ja Ouluun muuttanut Alamäki on enää varjo entisestään: yhtiö operoi linjaa 59 Oulun ja Hailuodon välillä, ja Gold Line Oy:n kanssa se ajaa pitkää pikavuoroa Helsingistä Rovaniemelle.
Jos elettäisiin vielä nuoruuteni vuosikymmeniä, jäisin onnikasta Häyrysen pysäkillä. Tietysti sitäkään ei enää ole. Lyhyimmällä kävelyllä pääsisin, jos jalkautuisin Revontien pysäkillä, mutta nyt ei ole tarkoitus minimoida kävelyä, vaan pikemminkin vastoinpäin. Siksi jään kyydistä jo Viikin pysäkillä. Näin saan kävellä vanhempieni luo pitkin tietä, joka sekin palauttaa mieleen monia muistoja. Tuossa oli ennen autokorjaamo, jossa Pikku-Tapanin potkumopon etuhaarukka korjattiin, kun se oli ratkennut hitsaussaumasta. Tuossa oli ennen pienenpieni kauppa. Tuossa oli puu, johon kaverit sitoivat minut kiinni, kun leikittiin rosvoja ja poliiseja. Ja niin edelleen.
Kyläilyn jälkeen lähden kävelemään kotia kohti. Suorin reitti menisi vanhaa nelostietä seuraillen – Takkurannan, Herukan, Patelan, Rajakylän ja Toppilan kautta. Nyt en halua kävellä suorinta tietä, vaan haluan palauttaa mieliin kävelyni Ritaharjusta pohjoiseen. Otan siis suunnan kohti kaakkoa saapuakseni Haukiväylälle Haapakankaan koillispuolella.
Ohitan terveyskeskuksen ja käännyn oikealle. Nostalgikko-Tapani haluaisi katsoa vasemmalle, missä oli ennen Haukiputaan yläaste ja Haukiputaan lukio, joista viimeksimainitussa olen viettänyt yhdet elämäni hauskimmista vuosista. Realisti-Tapani ei katso sinne, koska siellä ei enää ole näitä vanhoja kouluja. Nekin on purettu ja tilalle on rakennettu Haukiputaan koulu, 900 oppilaan mammutti.
Vanhat pellot on rakennettu täyteen taloja. Yritän muistella, millaista tässä kohdin oli ennen. Jossain täälläpäin oli pellon keskellä kaksi metsäsaareketta, iso ja pieni. Niiden ympäri kävimme veljeni kanssa joskus hiihtämässä ja saarekkeiden takana avautui laaja, tuntematon erämaa. Nyt tuossa erämaassa on taloja ja katuja, joista yksi on nimeltään Joukonrinne. Taas pikkuveljeä sorsitaan. Isoveli on saanut kotipaikkakunnalle oman rinteen ja minut on jätetty ilman. Kyllä tää on niin tätä.
Haukiväylällä vastaantulevat autot suhahtavat välillä todella läheltä. Osa kiertää jalankulkijan turvallisesti 3-4 metrin päästä, mutta monet eivät muuta ajolinjaansa hiukkaakaan. Ehkä pitää olla kuitenkin tyytyväinen siihen, että kukaan ei tööttää tai näytä keskisormea.
Lakkakankaan kohdalla poistun Haukiväylältä ja lähden metsätietä etelään päin. Ritaharjusta pohjoiseen -retkelläni kävin vielä tästä pohjoiseen olevalla metsätiellä, jota myöten minun oli tarkoitus päästä Haukiputaan keskustaan Suokkosenperän itäpuolisen metsän kautta. Silloin jouduin kääntymään takaisin ajauduttuani niin märkään maastoon, että eteneminen kävi mahdottomaksi, ja kävelin kylälle lopulta Haukiväylää pitkin.
Autotieltä metsätielle siirtyminen on aina mukavaa. Erityisesti nyt, kun heti metsätien alussa näen niin kivannäköistä metsää, että mieli tekisi jäädä sinne vetelehtimään. Pakotan itseni kuitenkin jatkamaan matkaa, sillä ei se vetelehtimällä edisty.
Lähestyn Murtoperänkankaan hiekkakuoppia, jotka ovat oikeastaan lampia, koska ne ovat täyttyneet vedellä. Lammista ensimmäinen on nelostien länsipuolella ja siinä uiskentelee kolme joutsenta. Valkolinnut häiriintyvät tunkeilijasta sen verran, että siirtyvät lammen toiseen päähän, kun kävelen lammen itäpuolista polkua kohti alikulkua, josta pääsen nelostien itäpuolelle. Tämä on jännä alikulku: se on pienin, mitä muistan missään nähneeni. Korkeus riittää kävelijälle ja pyöräilijällekin, mutta ei sitä yhtään liikaa ole. Hauskaa kuitenkin, että se on tässä. Muutoin pitäisi nelostien yli päästäkseen kiertää joko Haukiväylän tai Lintumaansuontien sillan kautta.
Nelostien itäpuolisilla kuopilla on ihmisiä koirien kanssa. Kuoppien välisellä tasanteella on tyhjä lääkepakkaus, jossa on ollut erektiolääkettä. En viitsi ruveta tarkemmin tutkimaan, mitä muuta roskaa täältä mahdollisesti löytyisi.
Kivenkankaantien pohjoisosaa on ”kunnostettu” levittämällä tielle paksu kerros pehmeää hiekkaa. Kunnostettua osuutta jatkuu Länkäkorven risteykseen asti. Länkäkorvessa on asfaltti- ja muun maanrakennusjätteen kierrätysasema, jonka liikenteen vuoksi tietä ilmeisesti on parannettu. Tosin epäilen tuon kunnostuksen onnistumista. Tie on jo näin alkusyksystä kovin pehmeä – millainen mutavelli siihen muodostuukaan keväällä? Ainakin osa tästä kunnostetusta tiestä on varustettu kymmenen tonnin painorajoitusta osoittavilla liikennemerkeillä. Neliakselisten maanrakennusjätettä kuljettavien kuorma-autojen alla tien runko voi olla kovilla.
Olen kävellyt seitsemän kilometriä, kuusitoista on vielä jäljellä. On ensimmäisen evästauon aika. Minulla on mukana suolattuja cashew-pähkinöitä, suklaapatukka ja kaksi puolen litran vesipulloa. Siirryn tieltä metsään, etsin sopivan korkuisen kiven, asetan sille hanskat ja viikatun paidan pehmusteeksi ja istahdan pitämään taukoa.
Istuskelen kivellä ja puputan pähkinöitä. Paikka on oivallinen: voin samalta istumalta kerätä useita kourallisia puolukoita jälkiruuaksi. Täällä on kivaa. Käveleminen tuntuu mukavalta ja vaatetusvalinta on osunut nappiin. Kävellessäni lämpenen juuri sen verran, että minua ei palele. En myöskään hikoile. Voin säädellä lämpenemistäni takin kyljissä olevien tuuletusaukkojen avulla sekä vaihtelemalla päähinettä tarpeen mukaan lippalakin ja ohuen pipon välillä. Takin alla minulla on vain ohut t-paita, joten tuulisimmissa paikoissa laitan hanskat käteen ja näin saan eliminoiduksi käsien ja ranteiden kautta tapahtuvan jäähtymisen. Tällainen säätäminen on tarpeellista, koska kehoni lämmönsäätelymekanismi ei ole parhaasta päästä. Mukava lämpötila-alue palelemisen ja hikoilun välillä on hyvin kapea, ja koska liikkeellä ollessa tapahtuvaa hikoilua seuraa pysähtymisen jälkeen nopeasti palelu, pyrin vaatetuksen avulla säätelemään lämpöä niin, että pärjäisin tämän asian kanssa.
Jatkan matkaa. Olen retkeillyt tällä alueella paljon, mutta enimmäkseen teitä pitkin. Maasto on monin paikoin vaikeakulkuista rääseikköä, jota syvät ojat halkovat. Korkeammilla kohdilla on kuivempaa. Näissä paikoissa kasvaa nyt paljon sieniä ja puolukoita, minkä ihmiset ovat kiitettävässä määrin huomanneet. Tien varressa on muutaman sadan metrin välein autoja parkissa ja metsässä näkyy marjastajia ja sienestäjiä pyllistelemässä.
Ylitän Kalimeenojan huonokuntoista siltaa pitkin. Vanhalla lankkusillalla tuskin on pitkästi elinaikaa jäljellä. Huomattava osa lankuista on irti ja pahimpia paikkoja on korjattu vanerilevyjen avulla. Sillalle on merkitty käyttörajoituksia erikoisella tavalla: idästä päin lähestyttäessä tien varressa on painorajoitusmerkki (1 tonni) lisäkilvellä ”Sillalla”, ja lännestä päin tultaessa liikennemerkkinä on moottoriajoneuvolla ajo kielletty samanlaisella lisäkilvellä.
En oikein ymmärrä tätä merkintälogiikkaa. Koska silta on huonokuntoinen, voisi sen varustaa autoliikenteen kokonaan estävillä puomirakenteilla. Kiertotien voisi laittaa menemään Navettakankaan ja Kalimeenkylän kautta – siellä on parempi silta joen yli. Jossain vaiheessa tämä on varmasti pakko tehdä, koska jos silta tästä yhtään heikkenee, pitää painorajoitusta alentaa jo niin alas, että autoilla ei ole enää mitään asiaa sillalle. Tai siis kun silta heikkenee. Saapa nähdä, miten sillan talvikunnossapito aiotaan hoitaa. Tonnin painorajaanhan ei mahdu oikein minkäänlaista lumenaurauslaitetta.
Pidän toisen pähkinätauon vanhalla pressulaavulla, jossa olen ennenkin taukoillut. Tässä ei kasva puolukoita jälkiruuaksi asti, mutta vähän myöhemmin saavun paikkaan, jossa polun vieressä kasvaa vadelmia. Saan siis jälkiruokani pienellä viiveellä.
Ajopolku, jota kuljen, tuo mieleen muistuman menneisyydestä. Tämä polku muodostuu kolmesta urasta aivan samalla tavoin kuin entisaikojen kärrypolut: niissähän oli keskellä hevosen kulkema polku, jota reunusti kärrynpyörien tekemät urat.
Ritaharjua lähestyessäni kuulen taivaalta kurnutusta. Siellä on kahdeksan kurjen aura, jossa vetovuoron vaihto on juuri menossa. Aura suuntaa etelään, kuten niillä tähän aikaan vuodesta on tapana. ”Turvallista matkaa ja tulkaa keväällä takaisin”, kuiskaan linnuille, kun seuraan niitä katseellani.
Hetken päästä aura on epäjärjestyksessä. Näyttää kuin siellä olisi epäselvyyttä kunkin linnun paikasta aurassa. Suuntakin niillä näyttää olevan hukassa. Nyt ne lentävät epämääräisen muotoisena parvena kohti itää. Mikähän siellä on homma nimi?
Selitys tulee pian. Kuulen idän suunnalta heikompaa kurjen kurnutusta, joka voimistuu. Sieltä lähestyy toinen parvi. Kahdeksikko siis havaitsi toisen parven lähellä ja muutti suuntaa, jotta nämä kaksi parvea saataisiin yhdistettyä. Näin myös tapahtuu, ja juuri ennen kuin linnut katoavat näköpiiristäni, ne muodostavat yhden ison auran, joka lähtee taas kohti etelää.
Toistan itseäni, mutta sanon silti: tämä on hienoa! Jälleen kerran saan todistaa luonnon erikoista tapahtumaa, joka osoittaa, että kurjet eivät ole mitään linnunaivoja, vaan älykkäitä olentoja. Ne osaavat kommunikoida ja toimia yhteiseksi hyväksi. ”Oi, oppi ottakaatte joutsenista”, kirjoitti Eino Leino. Kyllä myös kurjet kelpaisivat esikuviksi ainakin yhdessä tekemisen suhteen.
Metsäretkiosuus päättyy, kun saavun Ritaharjuun. Neljä vuotta sitten tämä kaupunginosa oli vasta rakenteilla – nyt metsä on täynnä taloja ja nelostien varteen on noussut Ideapark. En usko, että tykkäisin asua täällä. Ainakin tässä kulkureittini varrella suurin osa taloista on harmaita, ja kun taivaskin on harmaa ja lähestyvä ilta alkaa jo vähentää päivänvaloa, on kokonaisvaikutelma kovin ankea. Ihmettelen myös sitä, että vierekkäin olevat talot ovat aivan saman näköisiä. Miten noista voi tunnistaa oman kotinsa muuten kuin talon seinässä olevan numeron perusteella?
Pysähdyn kaupan viereen puputtamaan suklaapatukkani. Tästä on vielä noin kolme kilometriä matkaa Linnanmaan Prismaan, josta aion ostaa jotain päivällistä vastaavaa syötävää. Pyörätiellä tulee vastaan paljon lapsia ja nuoria, ja lähes kaikilla näyttää olevan Pokémon-jahti menossa. Tuo Pokémon Go -peli on kyllä yksi parhaista keksinnöistä aikoihin. En tiedä mitään muuta asiaa, joka olisi saanut ihmiset niin sankoin joukoin lähtemään ulos. Joka päivä näen kymmeniä tai satoja ihmisiä, jotka ovat pikkupetoja etsimässä. Todennäköisesti suurin osa heistä nysväisi sisällä, jos eivät olisi Pokémonien perässä pihalla. Aivan loistava juttu! Ehkä se pitäisi omaankin laitteeseen ladata, niin pääsisin minäkin joskus ulos.
Ritaharjun ja Kuivasrannan talot jäävät taakse ja saavun Kuivasjärven rantaan. Kuivasojan silta on suosittu onkimispaikka ja nytkin siellä on pari kalastajaa. Itsekin olen kerran kokeillut, mutta ehkä en osannut kunnolla, koska kalat jäivät saamatta.
Pysähdyn pitstopille Prismaan. Suolapähkinät ja suklaa ovat pitäneet nälän ihmeen hyvin loitolla, joten en tarvitse isoa ruokaa. Olin ajatellut, että jos olen hyvin nälkäinen, voisin mennä Raxin pizzabuffettiin, mutta nyt en tarvitse sellaista. Tyydyn lihapasteijaan ja mustikkasoppaan. Loppumatkan evääksi ostan vielä kaksi Da Capo -suklaapatukkaa. Kyllä minä näillä jaksan jäljellä olevat viisi kilometriä kävellä.
Varikkopysähdyksen jälkeen alkaa olla jo ihan kunnolla hämärää. Eikä minulla ole otsalamppua tai muutakaan valonlähdettä mukana. Onneksi sentään repussa on heijastimet. Täytyy ruveta taas muistamaan tämäkin asia.
Syynimaan ja nelostien välisessä metsässä risteilee paljon polkuja. Valoa on vielä sen verran, että näen hyvin kulkea täällä. Kävelen aina mieluumin metsäpolkua kuin asfalttitietä pitkin. Tänne voisi tulla joskus myös polkujuoksemaan. (Se ”joskus” on jo seuraavana päivänä, kun tulemme vaimon kanssa näille poluille kirmailemaan.)
Siirryn takaisin nelostien länsipuolelle Niittyaron ja Iskon välisestä alikulusta. Syön viimeisen suklaapatukan. Viimeistä kilometriä kävellessäni tunnustelen olotilaani. Jalat ovat kestäneet tämän kävelyrupeaman hyvin – muistin jo alusta alkaen olla pitämättä liikaa vauhtia ja kiinnitin myös huomiota askeleen muotoon. Matala, hieman hiipivä askel, joka ei tärähdä maahan, on pitkänmatkankävelyssä tärkeä. Samoin se, että en heitä jalkaa liiaksi eteenpäin, koska se kipeyttää polvet nopeasti.
Henkinen olotila on sekin hyvä. Olen nauttinut valtavasti tästä kävelystä. Sen voinee aistia tästä tekstistä ja jo siitä, että kirjoitan näin pitkästi näin lyhyestä retkestä, joka ei varsinaisesti ole ollut edes retki, vaan vain kävely paikasta A paikkaan B. Käveleminen tekee minulle hyvää. Kävellessäni saan etäisyyttä niihin asioihin, jotka tekevät minusta rasittavan kusipään. Kävellessäni minusta tulee mukava mies.
Saavun kotiin noin kuusi ja puoli tuntia lähdön jälkeen, mistä tulee keskivauhdiksi noin 3,5 km/h. Se on suunnilleen sama kuin toukokuussa 2015 kävelemälläni Viidenkympin vappumarssilla. Pidän selvänä, että tämänhetkinen kävelykuntoni ei vielä salli noin pitkien matkojen kävelemistä. Tämänpäiväinen kokemus antaa kuitenkin uskoa siihen, että hyvä kävelykunto on palautettavissa. Seuraavaksi tavoitteeksi otan kävellä yhden päivän aikana kolmekymmentä kilometriä. Mielessä on tavoitteita tämänkin jälkeen, mutta ei pidetä niiden kanssa vielä sen suurempaa kiirettä.
Lukija ehkä ihmettelee, miksi teen tätä. Miksi haluan kävellä pitkiä matkoja. Viidenkympin vappumarssin yhteydessä edellistä pitkän matkan kävelyä, Maratonin mittaista retkeä muistellessani kerroin, miksi. Toistan nuo sanat tässä:
Ensinnäkin kävelemisellä on minuun voimakkaasti terapeuttinen vaikutus. Olen huomannut, että pitkien kävelyjen aikana pystyn rauhassa työstämään mieltäni vaivaavia asioita ja yleensä saan ne käsiteltyä sellaiseen muotoon, että niiden kanssa eläminen on helpompaa. Toiseksi mieleeni jäi muistikuva mielen tyhjenemisestä, joka tapahtui matkan edettyä niin pitkälle, että kävelemisestä tuli vallitseva olotila. Siinä mieli ei enää odota seuraavaa taukoa tai leiripaikkaan saapumista tai mitään muutakaan, vaan pää tyhjenee ajatuksista, eikä niiden tilalle kaipaa mitään. Monet arktisiin retkikuntiin osallistuneet ovat kertoneet kokeneensa saman hiihtäessään pitkin päättymätöntä valkeutta päivä toisensa jälkeen. Kolmanneksi tunnistin kaipaavani sitä onnistumisen tunnetta, jonka maratonkävelylläni koin kolmenkymmenen kilometrin jälkeen, kun tavoitteen saavuttaminen alkoi tuntua ensin mahdolliselta, ja hieman myöhemmin varmalta.
Siksi.
Pikkuinen alikulku Murtoperänkankaan hiekkakuoppien kohdalla.
Huonokuntoinen silta Kalimeenojan yli.
Kuivasojan silta.
