Aamulla herään teltassa, jossa vastoin odotuksiani ei olekaan tukalan kuuma. Pikemminkin on kosteaa. Raotan ovea ja kurkistan ulos. Harmaata. Harmaata ylhäällä ja harmaata alhaalla. Jasso. Ei sitten tullutkaan odotettua aurinkoista aamua, vaan ollaan pilvessä – aivan kuten oltiin nukkumaan mentäessäkin.
Tarkistan sääennusteen. Odotettavissa on edelleen poutaista, jopa aurinkoista säätä, illemmalla tulee taas sadetta ja ukkosia. Katson myös sadetutkakuvan ja huomaan sieltä jotain, mitä en haluaisi nähdä: yön aikana tästä on mennyt läheltä – 10-20 km päästä – ohi ihan kunnon ukonilma. Tämä on muistettava jatkossa: vaikka ukkosia ei ennustettaisikaan yöksi, on aina arvioitava itse niiden mahdollisuus. Jos edellisenä päivänä on ollut ukkosta muutaman sadan kilometrin säteellä, on mahdollista, että niitä tulee yön aikana kohdalle. Kauempaakin, jos vallitsevat ilmavirtaukset ovat voimakkaita, kuten nyt on.
Jos ukonilma olisi tullut yön aikana hyvin lähelle, olisimme toki heränneet siihen ja tarvittaessa evakuoineet itsemme alemmas, missä kasvaa puita. Lisäksi tämänhetkinen sijaintimme on sikäli turvallinen, että Láŋkán huipulle ja tv-mastoon on linnuntietä vain hieman yli puolitoista kilometriä matkaa. Voi siis pitää todennäköisenä, että tässä mellastava ukkonen iskee mastoon eikä yli 200 metriä alempana olevaan leiriin. Siis todennäköisenä, ei varmana. Ja kun turvallisuudesta on kyse, pitäisi aina pelata varman päälle. Kirjaan itselleni pienen miinuksen tämän asian huonosta hoitamisesta.
Pilven sisällä oleminen ei ole pelkästään huono asia. Nyt on tarjolla oivallinen tilaisuus harjoitella suunnistusta lähes kiintopisteettömässä ympäristössä. Aamutoimien ja leirin purkamisen jälkeen ryhdymme toteuttamaan oppituntia. Selitän tytöille, että lähdemme tästä kahden suunnistajan menetelmällä: kuljemme jonossa, jossa sekä etummainen että takimmainen kulkija ottavat kompassiinsa (saman) suunnan. Ensimmäinen etenijä pyrkii säilyttämään suunnan ja takimmainen seuraa, pysyykö jono suunnassa, ja jos ei pysy, antaa kärkietenijälle korjausohjeita. Itse asetun keskelle ja otan myös suunnan, mutta varsinainen vastuu etenemisestä on nyt nuorilla.
Arvioin leiripaikkamme sijainnin ja pyydän tyttöjä ottamaan suunnan tiettyyn kohtaan tv-maston huoltotiellä. Näkyvyyttä on vain 100-200 metriä, ja kun aluksi kiipeämme ylöspäin rinnettä, jonka takana oleva maasto ei näy, ovat kiintopisteet vähissä. Siten tarkka suunnassa pysyminen edellyttää ahkeraa kompassin tarkkailua. Välillä vaihdamme kärkietenijää ja peränpitäjää. Matka etenee hyvin ja kuten tekstin lopussa olevasta kartasta näkyy, pysyy suunta kärkietenijällä hyvin hallussa.
Kun edessäpäin alkaa näkyä jyrkkää, kivikkoista rinnettä, herää mielessäni epäilys. Olenkohan arvioinut lähtöpisteen sijainnin väärin. Olisin toki voinut tarkistaa sen salaa GPS:n avulla ja sitten esittää erehtymätöntä asiantuntijaa, mutta pidän parempana luonnonmenetelmää: toimin tavalla, jossa saatan tehdä virheen, ja jos näin käy, teen tarvittavat korjausliikkeet ja selitän asian myös tytöille. Näin heille tulee toivottavasti realistinen kuva huonossa näkyvyydessä suunnistamisen vaikeudesta ja siitä, miten mahdolliset virheet saadaan kiinni ja kuinka ne korjataan.
Kerron tytöille epäilyksestäni. Edessä oleva maasto näyttää siltä, että olemme liikaa vasemmalla. Nyt otan GPS:n avuksi ja tarkistan sijaintimme. Todellakin: olemme liikaa vasemmalla. Näytän sijaintitiedon sisältävän kartan tytöille. Olen arvioinut leiripaikkamme sijainnin noin sadalla metrillä pieleen. Teemme tarvittavan korjauksen suuntaamme ja hyvin pian saamme maston huoltotien näkyviin. Tämän korjausliikkeen ansiosta saavulle tielle täsmälleen siinä kohdassa, missä meidän pitikin sille saapua. Jos olisimme jatkaneet lähtiessä otetulla kompassisuunnalla, olisimme saapuneet tielle aivan sen itäisimmässä mutkassa. Teoriassa olisimme saattaneet mennä tuosta mutkasta muutamalla metrillä ohikin, mutta käytännössä olisimme kuitenkin saaneet tuossa kohdin tien näkyviimme ja siten suunnistuksella olisi tässäkin tapauksessa ollut onnellinen loppu.
Huipulle on vielä matkaa. Vaakasuoraan lähes puolitoista kilometriä ja pystysuoraankin noin 140 metriä. Vajaan tunnin matka siis.
Punnerramme mäkeä ylös aina vähän matkaa kerrallaan ja sitten pidämme tauon. Osa tauoista on vain hengityksen tasaamista varten, osa on pitempiä juomataukoja, joiden aikana otetaan rinkatkin selästä. Ihailen seurueemme nuorimman vaeltajan kuntoa. Pesäpalloa harrastava 16-vuotias on aivan eri viivalla kuin 52-vuotias toimistotyöläinen. Vaikka en minäkään mikään kovin rapakuntoinen enää ole. Myös tytöistä vanhempi on hyvässä kunnossa, kuten partiolaisen pitääkin. Minä saan kuitenkin tasoitusta pitkien koipieni ansiosta. Jos tytöt olisivat samanlaisia hujoppeja, jäisin auttamatta peränpitäjäksi.
Yritämme tähyillä eteenpäin josko huippu ja tv-masto tulisivat näkyviin. Mutta ei, ne lymyävät jossain harmauden keskellä. Mitä ylemmäs nousemme, sitä sakeammalta pilvi vaikuttaa. Ja sitten, aivan yhtäkkiä, tv-masto on edessämme. Ensimmäisenä näkyviin tulee maston tyvessä olevan rakennuksen vieressä oleva katos, sitten itse mastokin alimpien metrien osalta. Maston huippu katoaa pilveen. Olemme perillä – melkein.
Huippu on vielä hiukan edempänä, 120 metriä maston eteläpuolella. Kansalaisen karttapaikan kartassa on maston viereen merkitty luku 72.0. Se voisi tarkoittaa maston pituutta. Retkikartassa puolestaan on näkyvissä huipulla oleva kolmiopiste, jota ei ole Kansalaisen karttapaikalla. Eri sivustoilla on kartta-aineistoista hieman erilaisia versioita, mikä kannattaa ottaa huomioon, kun hakee karttoja esimerkiksi retkiä varten.
Kävelemme huipulle ja näytän tytöille kiveen merkityn kolmiopisteen. Nousemme kaikki kiven päälle – on huiputushalin aika! Nyt olemme tämän vaelluksen lakipisteessä, 620,2 metrin korkeudessa merenpinnan tasosta lukien.
Huipulta palaamme 45 metriä mastolle päin, koska siellä on kivistä rakennettu muuri, jonka sisällä on istumapaikat. Tässä pidämme lounastauon. Muurissa olevasta kolosta löydän alumiinisen laatikon, jonka sisällä on vieraskirja. Annan sen tytöille tutkittavaksi ja he löytävätkin kahden vuoden takaisen merkintäni. Merkitsemme luonnollisesti myös tämän käynnin kirjaan.
Lounastaukomme aikana pilvipeite alkaa repeillä. Ensin tulee näkyviin palanen taivasta, sitten toinen. Aurinkokin näyttäytyy. Ja yhtäkkiä ympärillemme syntyy maisema. Idän suunnalla näkyy Ailikasjänkä, Erotusaita, Gaskkamušaláš, Davimušalás. Pohjoisessa Áilegasroavvi, Bážasvárri, Snoikanjohkan alkulähteet. Lännessä Meađđenvárri, Skálonjuovčča, Inarijoki, Teno, Norjan tunturit. Tämä meni juuri niin kuin toivoin. Maisema syntyi juuri oikealla hetkellä. Kaikki on täydellistä.
Vaelluskaverini tuskin huomaavat, kuinka silmäni kostuvat aurinkolasien takana. Tämä hetki on minulle tärkeä, tämä paikka on minulle tärkeä. Tunturin nimi, Ailigas, tarkoittaa pyhää. Tämä ja kaksi muuta samannimistä tunturia Utsjoella ovat saamelaisille pyhiä paikkoja. Ailigastunturi (juuri tämä, niillä kahdella muulla en ole käynyt) on pyhä paikka myös minulle. Täällä olen kokenut Lapin luonnon suurenmoisuuden voimakkaammin kuin missään muualla, ja tänne haluan tulla aina uudestaan ja uudestaan. Tänne halusin tuoda myös nämä nuoret, kokemaan kanssani tämän hetken ja tämän paikan.
Koko aamupäivän mietin, miten tämän huiputuksen kanssa käy. Koemmeko vaelluksen hienoimman hetken vai latistuuko tunnelma pilven harmauteen. Nyt kävi näin. Universumi halusi, että suunnitelmani onnistuu. Olen kiitollinen ja olen onnellinen.
Kovin kauaa en voi herkistellä tunteideni kanssa, sillä matkan on jatkuttava. Ja täällä on muitakin. On kaksi miestä, jotka eivät lyöttäydy juttusille, mutta käyn hiukan heitä puhuttamassa, kun näen heidän istuvan tuulensuojaan tv-asemarakennuksen katveeseen. Ovat oikeastaan kalareissulla, mutta oltuaan yhden päivän ajan kalojen narrattavana he päättivät lähteä päiväretkelle tänne. Hieman myöhemmin huipulle saapuu saksalainen mies, joka on niin ikään päiväkäynnillä. Hänenkin kanssaan vaihdan muutaman sanan.
Katselemme maisemia ja tunnistamme paikkoja, joiden kautta olemme kulkeneet. Suunnittelemme seuraavat askelmerkit. Sääennusteen mukaan illaksi on tulossa ukkosia, joten nyt hakeudumme yöksi puurajan alapuolelle. Tarkoituksemme on palata maalikyliin huomenna Meađđenvárrin kautta. Sieltä laskeuduttuamme aiomme etsiytyä polulle, joka vie suoraan Karigasniemen kylälle.
Kylälle paluun aika on kuitenkin vasta huomenna. Sovimme, että nyt käydään ensin huiputtamassa Skálonjuovčča ja sitten haluan näyttää tytöille yhden ”hienon paikan”. Sen jälkeen jatkamme korkeuskäyrää pitkin laaksoon, josta löytänemme leiripaikan. Ainakin teoriassa voisimme jatkaa tänään vielä pitemmällekin, mutta lähestyvän ukkosen vuoksi ei ole järkevää leiriytyä muualle kuin puuston sekaan. Ja viime yön viisastuttamana en aio ottaa riskiä ukkosyöstä, vaikka sääennuste kuinka lupaisi poutaa.
Lähdemme siis laskeutumaan pitkin huoltotietä. Tien itäisimmän mutkan lähestyessä huomaan vähän matkan päässä oikealla lunta. Päätämme käydä lähempänä katsomassa. Suoraan edessä, melko kaukana, näkyy kulkija, joka näyttäisi kantavan kädessään jotain kiiltävää. Ehkä se on vain karttakotelo. Hänen kulkusuuntansa näyttää vievän jonnekin Gaskkamušalášin rinteille, ja vauhti on kova. Vähän aikaa pystymme hänen etenemistään seuraamaan, mutta sitten hahmo katoaa maisemaan.
Lumen luona pysähdymme vähäksi aikaa leikkimään. Teemme lumipalloja ja tytöt laskevat pyllymäkeä. Olipa kiva, kun tämäkin löytyi!
Palaamme tielle. Tie, jonka päätepiste on tv-maston luona eli noin 615 metrissä, laskeutuu ensin noin 470 metriin, nousee sitten Skálonjuovččan ja Láŋkán väliselle harjanteelle, noin 543 metriin, ja sitten laskeutuu maantielle, jonka se yhyttää 282 metrissä. Kuljemme huoltotietä pitkin tuolle harjanteelle, josta Skálonjuovččan huipulle, noin 545 metriin, näyttäisi olevan helpointa mennä. Kiivetessämme näemme vasemmalla puolellamme ihmisen, jolla on kädessään jotain. Kun hän tulee lähemmäs, alkaa kädessä oleva esine muistuttaa haavia. Se kädessään ihminen kulkee ilmeisen tarkkaan suunniteltua reittiä ja päätepisteeseen päästyään kääntyy takaisin. Lienee jotain tutkimassa.
Tämän huiputuksen jälkeen vuorossa on se ”hieno paikka”. Kyseessä on Láŋkkája -purossa oleva lampi, jonka löysin toissakesänä aivan sattumalta. Puron alkamiskohta näyttää huolestuttavalta. Kaksi vuotta sitten siinä oli sulavaa lunta, nyt se on kuivillaan. Onkohan lammessa vettä? Tai sen pohjoispäässä olevassa vesiputouksessa?
Vasta aivan lähellä lampea puro tulee näkyviin. Putouksessa lirisee vesi, mutta kovin vähän sitä on. Lampi onneksi on täynnä. Pysähdymme lammelle ja huuhtelemme jalat vedessä, joka sulamisvetenä on jääkylmää. Kovin pitkään siinä ei voi jalkoja pitää, niihin alkaa sattua. Mutta hyvää tämä tekee!
Taukoillessamme kulkee lammen ohi kaksi ihmistä. Haavimies ja nainen. Hyönteisiä hän on sillä haavillaan poimimassa, mutta kuulemma kovin laihaksi on saalis jäänyt. Nainen puolestaan osoittautuu opettajaksi koulusta, jota nuorempi vaelluskavereistani käy. Siis Helsingistä! Sanonta ”maailma on pieni” sai jälleen yhden todistuksen!
Lammelta lähdemme siis korkeuskäyrää pitkin kiertämään kohti Skálonjuovččan ja Meađđenvárrin välistä laaksoa, josta on tarkoitus löytää paikka vaelluksen viimeiseksi maastoyöksi. Sateiden jäljiltä maasto on alempana jälleen hyvin märkää – aivan kuten vuosi sitten, jolloin jouduin etsimään vaelluskengillä kuljettavaksi sopivaa reittiä Meađđenvárrille aika tovin. Kun saamme näköpiiriin lupaavan näköistä tunturikoivikkoa, suuntaamme sinne ja etsimme kohdan, jossa tuulisi edes vähän. Näin alhaalla tuuli on heikkoa ja lentäviä ystäviä taas runsaasti, mutta kuten todettu, avotunturissa ei tätä yötä nyt vietetä.
Leiripaikka löytyy. Kello on vasta neljä, mutta ukonilma lähestyy ja tänään on jäätävä tähän. Koska aurinko vielä paistaa, otamme siitä ilon irti ja levitämme aamulla kosteina pakatut makuupussit tuulettumaan. Myös märät teltat kuivuvat tässä paisteessa nopeasti. Ehdimme hyvin saada kaiken valmiiksi ja vesipullotkin täyteen ennen ensimmäistä jyrähdystä. Taivaalle kertyy uhkaavan näköisiä pilviä. Vetäydymme telttoihin varmistettuamme, että kaikki narut ovat kireällä eikä mitään tavaroita ole unohtunut ulos.
Vähän aikaa on vielä rauhallista, mutta viiden jälkeen alkaa tapahtua. Skálonjuovččan suunnalta alkaa kuulua tuulen ääntä ja hetkeä myöhemmin se saavuttaa leirimme. Tunturin yli pusertunut ilmamassa on kiihdyttänyt myötärinteessä vauhtia ja se osuu telttoihimme melkoisella voimalla. En tietenkään pysty arvioimaan tuulen voimakkuutta metreinä sekunnissa, mutta kyllä se varmasti 20 m/s tuntumaan nousee kovimmissa puuskissa.
Kevytrakenteinen Tarptent tutisee tuulessa, mutta pitkittäiskaari, lisäliepeiden maakiilat ja poikittaiskaaren myrskynarut pitävät tutinan maltillisena eikä mitään dramaattista pääse tapahtumaan. Tuulen myötä tulee sade. Ja sateen seassa salamat. Paikanvalinta on onnistunut hyvin, sillä yksikään salama ei iske kovin lähelle. Onnistun näkemään vain yhden välähdyksen ja kun lasken siitä sekunteja, saan selville, että salama iski hiukan yli kahden kilometrin päähän. TV-masto on hiukan yli kahden kilometrin päässä. Koska jyrinä kuului maston suunnalta, pidän jokseenkin varmana, että salama iski mastoon.
Sen lähemmäs ukkonen ei tule.
Tuuli on heikentynyt sateen aikana ja salamoinnin etääntyessä myös sade vähitellen hiipuu ja loppuu sitten kokonaan. Kun ilma tästä vielä hiukan kirkastuu, uskaltaudumme taas ulos teltoista. Lähdemme käymään pienellä iltakävelyllä. Meistä etelään päin maasto laskeutuu kohti Karigasniemen ja Kaamasen välistä maantietä. Avotunturin ja maantien välissä on metsää ja metsän keskellä suo. Suon yllä leijuu pilvi. Se on sikäli hauskan näköinen, että se tosiaan makaa matalalla suolaaksossa ja sen yli näkyy maantien eteläpuolisen, Muotkatunturin alueen korkeampia tuntureita. Olemme siis pilveä korkeammalla.
Ilta on tyyni ja seesteinen. Periaatteessa muuten mukava ulkoilusää, mutta hyttys- ja mäkäräiskausi on nyt parhaimmillaan ja siksi ulkona ei tee mieli olla kovin kauaa paikallaan. Emme siis venytä iltakävelyämmekään kovin pitkäksi, vaan sovimme huomisaamun aikataulun ja käymme varhain nukkumaan. Yritämme päästä huomenna ajoissa liikkelle ollaksemme ajoissa Karigasniemellä. Ei meillä mitään määräaikoja, ole, mutta paljon tekemistä kuitenkin: haluamme käydä saunassa, mikä vie meiltä kaksi tuntia, sillä ensin on tyttöjen ja sitten minun vuoro. Haluamme käydä kaupassa ostamassa ilta- ja aamupalatarpeet. Haluamme käydä Kalastajan Majatalossa päivällisellä, sillä olen luvannut tarjota tytöille vaelluksenpäätösaterian. Ja ehkä keksimme viimeiselle illalle vielä muutakin puuhaa.
