Veljentyttärien kanssa Ailigastunturilla – kolmas päivä

Illalla alkanut sade jatkuu koko yön. Ajoittain sade tuntuu olevan runsasta ja herään ropinaan korvatulpista huolimatta. Vesi kuitenkin pysyy teltan ulkopuolella. Aamupäivällä sade taukoaa. Samalla tuuli voimistuu ja muuttuu puuskaiseksi.

Pieni lampi, jonka viereen leiriydyimme, on yön aikana muuttunut isoksi lammeksi. Veden pinta on noussut viitisentoista senttiä ja todennäköisesti nousee lähituntien aikana tästä vielä lisää, sillä pieni puro, joka lampeen virtaa, on sekin kasvanut yön aikana. Mutta meitä vesi ei uhkaa, koska ennen kuin lammen pinta saavuttaisi leirimme, se ylittäisi vastarannalla olevan, seuraavaan lampeen virtaavan puron alkamiskohdan. Mukavaa, kun on luonnon oma sadevesiviemäröinti!

Tarptentiin viime talven aikana tekemäni lisäliepeet toimivat vallan erinomaisesti. Ne parantavat teltan tuulenkestävyyttä oleellisesti, mutta eivät kuitenkaan estä ilmanvaihtoa. Toki sellainen muutos tässä on alkuperäiseen, että nyt teltta on ehdottomasti pystytettävä jompikumpi pääty tuuleen päin, koska ilman pääsy telttaa tuulettamaan sivuliepeiden alta on estetty. Liepeissä on lenkit maakiiloja varten, joten niiden myötä telttaan tuli kolme ankkurointipistettä lisää kummallekin puolelle. Näin teltan saa enimmillään kymmenestä pisteestä maahan kiinni: alkuperäiset kaksi pistettä teltan päissä, alkuperäisiin kiinnikkeisiin laitettavat lisänarut teltan sivuilla (1 per puoli) sekä nämä lisäliepeiden myötä tulevat yhteensä kuusi lisäkiinnityspistettä. Jos vain maaperässä kitka riittää, ei tämä teltta ihan helpolla lähde tuulen mukaan.

Tutkimme sääennusteita. Odotettavissa on sadetta ja mahdollisesti ukkosta aamupäivällä ja myöhemmin ajoittaista sadetta sekä tuulta. Tältä pohjalta päätämme pysyä alustavassa suunnitelmassa oleskella leirissä lounaaseen asti ja lähteä vasta sitten matkaan. Suunnittelemme myös päivän reitin. Koska olemme jo huiputtaneet lähitunturit, ei meillä ole tarvetta kiipeämiseen. Lähdemme siis alempana pysyttelevää reittiä Áilegasroavegorsan kautta kohti lounasta ja Snoikanjohkaa.

Tiikeri ei pääse raidoistaan. Minä olen entinen opettaja, joten haluan tällä vaelluksella opettaa nuorille asioita, joita tunturivaelluksella tarvitaan. Avomaastossa suunnistamista ja vaativassa maastossa kulkemista olemme jo harjoitelleet. Samoin runsaan sääski- ja mäkäräispopulaation kanssa pärjäämistä. Nyt on seuraavan oppitunnin aika: miten laskeudutaan jyrkkäreunaiseen kuruun, kun sataa ja joka paikka on märkä. Kivet ovat liukkaita, eikä varvikkokaan tarjoa yletöntä kitkaa. Lähden menemään edellä. Jokainen jalansija varmistetaan ennen kuin paino asetetaan sille jalalle. Sauvaa käytetään antamaan lisätukea ja jyrkimmissä kohdissa otetaan myös toinen käsi avuksi. Hitaasti laskeudumme reittiä, joka ei ole suorin eikä nopein, mutta todennäköisesti turvallisin.

Pääsemme kurun pohjalle ilman lipsumisia. Kuljemme aluksi puron vartta vastavirtaan, kunnes puro muuttuu vähän kerrassaan kapeammaksi ja lopulta katoaa kokonaan. Olemme pienellä vedenjakajalla. Sen jälkeen reitillemme ilmestyy uusi puro, joka virtaa nyt samaan suuntaan, johon me kuljemme. Kaarramme hiukan etelämmäs, sillä tästä tarkoituksemme on kulkea jokseenkin tarkasti korkeuskäyrää pitkin aina Snoikanjohkalle asti. Viimeöisen sateen jäljiltä maasto on hyvin märkää (otsikkokuva on tästä kohdasta reittiämme). Kumisaappaat ovat tässä kelissä ainoa oikea jalkine. Ylitämme matalan ja leveän puron.

Viime syksyn vaellukseltani muistan, että Snoikanjohka on ylitettävissä jopa kuivin jaloin. Joen rantaan pääsy edellyttää tässä kohdin kuitenkin rämpimistä suolla, joka ei ole kohtuuttoman märkä, mutta muhkuraisena se on hidas kuljettava. Mättäiden väliset kuopat ovat täynnä vettä ja ne voivat olla niin syviä, että saapas hörppää vettä. Kuoppiin ei siis kannata ihan suin päin astua, mutta ei mättähältä mättähälle hyppiminenkään oikein ole luonteva tapa edetä tässä. Varovaisesti edeten hakeudumme niin lähelle jokea, että pystymme löytämään ensimmäisen mahdollisen ylityspaikan.

Oikeastaan niitä mahdollisia ylityspaikkoja on melkeinpä missä vain. Snoikanjohka on tässä kohtaa vain 2-3 metrin levyinen ja syvyydeltään enimmäkseen alle puoli metriä. Joki kuitenkin meanderoi voimakkaasti ja mutkissa ulkokaarteen puoli on yleensä huomattavasti muuta jokea syvempi. Lisäksi virtaus on nyt voimakas, kun vettä valuu tuntureilta alas suuria määriä. Näiden syiden vuoksi etsimme helpon ylityspaikan – en pidä tarkoituksenmukaisena viedä ensikertalaisia heti syvään ja voimakkaaseen virtaukseen.

Sopiva ylikahlauspaikka löytyy ennen kuin olemme viimesyksyisessä ylityskohdassani. Minä käyn ilman rinkkaa kokeilemassa, miltä pohjan kivet ja veden virtaus tuntuvat. Kyllä tästä pääsee. Haen rinkan ja siirryn toiselle puolelle. Tytöt tulevat sitten yksi kerrallaan yli. Vesi ulottuu tässä vain nilkkaan asti, joten ylitystä varten ei tarvitse riisua saappaita eikä kääriä lahkeita. Lupaan tytöille, että seuraavaksi voidaan sitten ylittää syvempi vesi, mutta ei välttämättä vielä tällä vaelluksella.

Meillä on ollut alustavasti puhetta, että vaellettaisiin Bazášvárrille asti ja sen jälkeen yritettäisiin joko tänään tai huomenna ylittää Kaivojoki. Tämän jälkeen reitti voisi kulkea Heaikkaidvárrin ja Cizášvárrin kautta, ja sitten tultaisiin takaisin näille seuduille voidaksemme kiivetä viimeisenä vaelluspäivänä alueen korkeimmalle huipulle, Láŋkálle. Olisi hienoa, jos vaelluksemme huipentuisi viimeisenä päivänä juuri Láŋkán huiputukseen.

Tämä suunnitelma on kuitenkin ristiriidassa todellisuuden ja vallitsevien olosuhteiden kanssa. Ensinnäkin käytettävissä oleva aika ei riitä tähän kaikkeen. Toiseksi sää näyttää vaihtelevan täällä voimakkaasti: tänään on koleaa, sateista ja tuulista; huomiseksi on ennustettu poutaa ja viimeiselle vaelluspäivällemme jälleen sateita. Tällä alueella sateet tarkoittavat yleensä myös matalalla roikkuvia pilviä ja silloin 620 metriä korkealta Láŋkán huipulta ei avaudu minkäänlaisia näköaloja.

Pohdimme tilannetta Snoikanjohkan ylityksen jälkeen ja päätämme lähteä kuitenkin kulkemaan vielä Bazášvárria kohti ainakin sen verran, että näemme, miltä Kaivojoen laakso vaikuttaa. Tytöistä vanhempi on ilmaissut, että häntä kiinnostaisi nähdä, millainen se on. Itse en ole siellä käynyt, joten en pysty siitä mitään kertomaan. Sovimme, että kuljemme ainakin Kaivojoenjänkän ja Snoikanjohkan välissä olevalle harjanteelle ja päätämme jatkosta siellä.

Kapustarinnat säestävät vaeltamistamme. Ryhdymme tyttöjen kanssa keskustelemaan käyttäen sanavarastoa, jonka monipuolisuus on samaa luokkaa kapustarintojen juttujen kanssa:

”Moi!”

”Moi.”

”Moi.”

…

”Moi?”

…

…

”Moi.”

Jne…

Tai mistäpä sen tietää, kuinka paljon erilaisia, ihmiskorvaan kuulumattomia vivahteita noissa kapustarintojen vingahduksissa on.

Myös tunturikihuja on täällä. Yhdessä kohdassa tarkkailen kahden linnun käytöstä ja huomaan siinä levottomuutta, joka kielii pesän läheisyydestä. Muutamme kulkusuuntaamme enemmän oikealle, jotta emme ajautuisi liian lähelle pesiviä lintuja. Olen kertonut tytöille, millaisen hyökkäyksen kohteeksi jouduin toissakesäisellä vaelluksellani. Tai eihän se oikeastaan ollut hyökkäys, vaan puolustus. Tunturissa ihminen on tunkeilija ja jos linnuilla tai muilla luontokappaleilla on pesiä, on ihmisen tehtävä väistää niitä. Jos luontokappale hyökkää ihmistä kohti, tekee se sen puolustaakseen itseään, pesäänsä ja jälkikasvuaan.

Harjanteelta avautuu näköala sekä Kaivojoenjängälle että Bazášvárrin suuntaan. Myös Kaivojoen laakso erottuu Bazášvárrin länsipuolella. Toteamme, että vaikka jokilaaksossa korkeuskäyrät ovatkin tiheässä, ei se metsäisyyden vuoksi todennäköisesti olisi kovin kummoisen näköinen. Koska olemme jo saaneet osamme Lapin hyttysistä ja mäkäräisistä, emme ole järin innostuneita parin kilometrin pusikkotaipaleesta, joka olisi edessä, mikäli lähtisimme Bazášvárrille ja sieltä vielä jokilaaksoon. Jotain on hyvä jättää myös käymättä – säästämme ne seuraavalle kerralle. Päätämme syödä päivälliset tässä ja sitten palaamme jonkin matkaa takaisinpäin. Siellä oli mitä mainiointa leiriytymismaastoa. Ensi yöksi ei ole odotettavissa ukkosia, joten uskallamme taas leiriytyä avotunturiin. Lisäksi ennusteen mukaan sää on yön aikana poutaantumassa.

Palaamme runsaan kilometrin päähän päivällispaikastamme. Tässä on tasaista avotunturia ja kivenheiton päässä on puro, josta saamme vettä.

Teltan pystyttäminen on työlästä. Paikka on hyvä, mutta maaperä hyvin kivikkoista. Joudun vaihtamaan telttani paikkaa monta kertaa saadakseni kiilat paikalleen. En siltikään saa kaikkia maahan kunnolla, mutta korvaan osan kiiloista kivillä. Niitähän täällä kyllä nyt on yllin kyllin. Tytöillä on helpompaa: he valitsivat teltalleen paremman paikan ja lisäksi heillä myrskynarujen kiilojen sijoittelu on vapaampaa kuin minulla erityisesti teltan sivuliepeiden lenkkeihin tulevien kiilojen osalta.

Voimakas pohjoistuuli vyöryttää pilviä matalalla tunturien yli. Maisema ympärillämme muuttuu harmaaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että pilvien alareuna on alempana kuin leiripaikkamme, joka on noin neljänsadan metrin korkeuskäyrällä. On hyvin koleaa ja kosteaa, mutta ajatus huomenna luvassa olevasta poutasäästä ja auringonpaisteesta lämmittää mieltä. Kehoa puolestaan lämmittää, kun ulkona tehtävät asiat valmiiksi saatuani menen telttaan, vaihdan ylleni merinovillakerraston ja kuivat sukat, laitan päähän pipon ja työnnän jalat makuupussiin. Lopullisesti lämpenen, kun syön annoksen lämmintä puuroa ja juon kupillisen kaakaota.

Vaikka joka sää on retkeilysää, on kauniilla ilmalla kuitenkin keskimäärin kivempaa kuin tällaisissa kalseissa olosuhteissa. Aurinkoista aamua odotellen käymme nukkumaan.