Kevätvaellus Tervareitillä: sunnuntai

Koko yön sataa. Ryhdyn aamutoimiin puoli yhdeksän aikaan ja jo yhdeksältä sade loppuu. Tämähän menee aivan kuin tilauksesta! Sisäteltan ulkopinnassa mönkii etanoita ja niitä on lisää ulkoteltan ulkopinnassa. Ne ovat hauskan näköisiä ohuen kankaan läpi katsottaessa, mutta hiukan ikäviä poistettavia, jos niihin joutuu sormin tarttumaan, ja ne jättävät epämiellyttävän limavanan jälkeensä. Lisäksi teltan vieressä maassa on etanoita. Niitä mönkii myös eri puolilla rinkkaani, joka on yöpynyt omalla paikallaan sisä- ja ulkoteltan välisessä tilassa. Taivaanvuohi mäkättää jossain lähellä.

Leiripaikkani on aivan Laukka – Ylikiiminki -tien (tie 834) vieressä. Leiristä lähdettyäni edessä on vajaa kilometri maantien vartta pitkin kävelyä. Mukavasti tälläkin tiellä on asfaltin reunan ulkopuolella sopivan levyinen vaakasuora kaistale, jossa on hyvä kävellä. Ei tarvitse kipeyttää jalkoja kovalla asfaltilla. Ennen ison tien varteen tuloa näen maassa kuolleen kyykäärmeen. Se on luultavasti jäänyt auton alle, koska matelija on keskivaiheilta litassa. Aika huono tuuri, koska tapahtumapaikka on ajopolulla, jolla ei varmasti paljoa liikennettä ole. Muurahaiset ovat kerääntyneet herkuttelemaan kuolleen kärmeksen sisuksilla.

Tuo vajaa kilometri asfalttitien reunaa on äkkiä kävelty, ja sitten olenkin taas retkeilyreitillä. Viitoituksen mukaan tästä on 17 kilometriä Muhokselle, mutta se on oikotietä Pyhäkosken voimalaitoksen kautta. Minun reittini on pitempi, koska ylitän joen vasta Pällin voimalaitoksen kohdalta.

Edellisyön sateen jäljiltä tiellä on paljon kirkasvetisiä lätäköitä. Siinä, missä tavallinen ihminen näkee mahdollisuuden kastella kenkänsä ja pyrkii kiertämään sen, näkee vaeltaja mahdollisuuden täydentää vesivaroja. Eiväthän nuo tiellä olevat lätäköt ole mitään maailman puhtaimpia vedenottopaikkoja, mutta toisaalta koska kyse on vedestä, joka on seissyt paikallaan vain tunteja, eivät ne ihan huonojakaan vaihtoehtoja ole. Ainakaan, jos toinen vaihtoehto on esimerkiksi suolammikko, jonka seisova vesi kuhisee sääskentoukkia ja muuta kivaa.

No minun vesipulloissani on vielä paljon vettä, joten en hyödynnä lätäkkövesiä. Uskon, että matkani varrella on jatkossakin riittävästi sellaisia ojia, joissa vesi virtaa ja joissa ei siten ole ylimääräisiä proteiineja.

Ensimmäinen varsinainen taukoni on tänään Tervajärven laavulla. Laavulta on neljäkymmentä metriä suon reunaan ja siitä vielä satakuusikymmentä metriä järven rantaan. Arvatenkin kyse on hiljalleen umpeenkasvavasta järvestä, joten nykyisen rannan lähellä oleva suo saattaa kellua veden päällä. Laavulta rantaan menee pitkospuut ja rannassa on useita veneitä. Voisin kuvitella tämän mainioksi sorsastuspaikaksi, ja ehkä järvestä saa kalaakin.

Kun jatkan matkaa, lentää joutsen matalalla suon yli. Yritän ottaa siitä kuvan, mutta kamerani automaattitarkennus on kovin hidas enkä saa kunnollista otosta. Eikä pokkarin zoomikaan oikein riitä näin pitkän matkan päähän.

Tupasvilla tai jokin sen tapainen kasvi kukkii suolla. Suon laidasta löydän retken kolmannen korvasienen. Tämäkin kasvaa hyvin epätyypillisessä paikassa. Ehkä se ei ole lukenut sienikirjasta, missä korvasienten kuuluisi kasvaa. En ota tätäkään yksilöä mukaani, koska (a) en pidä sienistä, (b) kotiin vietäessä sieni ehtisi muhjaantua pahemman kerran ja (c) sienen asianmukainen keittäminen maasto-olosuhteissa olisi turhan vaivalloista.

Tervasuon ohituksen jälkeen polku levenee metsäautotieksi. Sitä kävelen kilometrin, ja on aika pitää lounastauko Matkajärven laavulla. Laavussa on uusi katto, alemmat kerrokset ovat vanhoja hirsiä. Järvimaisema on kaunis ja puuvaja täynnä hyvännäköistä polttopuuta. Mietin, tekisinkö tunnelmatulet. Enhän minä tulta nytkään tarvitse, mutta ihan tunnelman vuoksi. Teenpä sen.

Kerään puuvajasta sopivankokoista silppua sytykkeiksi. Lisää saan laavun ylimpien seinähirsien päältä: siellä on moottorisahanpurua, jota on syntynyt katon teon yhteydessä. Saan tulen helposti syttymään, mutta vallitsevalla tuulella – heikosti suoraan järveltä laavulle – kaikki savu painuu laavun sisään. En halua savustaa itseäni ja varusteitani, joten sammutan nuotion nopeasti ja siirryn rannan lähellä olevalle nuotiopaikalle taukoani pitämään. Sinne en enää viitsi tehdä nuotiota. Enhän minä tosiaankaan tarvitse sitä, ja nuotiotunnelma meni jo.

Ei tämäkään toki mitään haittaa. Laavulla on silti kiva taukoilla. Heikko tuuli tyyntyy ja pilvet kuvastuvat järven pinnasta kauniisti. Läheisessä niemennokassa mies heittelee perhoa. En havaitse, saako hän kalaa. Kolmihenkinen seurue kiikarit ja kamerat kaulassa saapuu paikalle. Ovat olleet lintuja ja sieniä katselemassa. Mainitsen matkalla havaitsemistani korvasienistä. Kysyttäessä, missä ne olivat, vastaan, että yksi oli tuolla vähän matkan päässä, toinen kauempana ja kolmannen näin perjantaina. Eivät lähde tämän selvityksen perusteella niitä hakemaan.

Ennen kuin jatkan matkaa, katson, voisinko ottaa järvestä vesitäydennystä. Tässä vedessä ei ole sääskentoukkia, mutta kun kauhon järvestä kupillisen, siinä vipeltää lukemattomia pieniä, noin millin mittaisia otuksia. En tiedä, mitä ne ovat, mutta tätä vettä en kyllä ota.

Retkeilyreitti lähtisi tästä järven itäpään kiertäen kohti Muhosta, mutta minä en nyt mene sinne, vaan palaan metsäautotielle ja jatkan sitä pitkin Soidinmaan kautta kohti Pälliä. Tarkkailen tienvarren ojia, sillä haluaisin taas täydentää vesivarastoani. Vettä on kyllä, mutta ei virtaavaa. Seisovaa vettä en enää edes harkitse, sillä kaikki tarkistamani seisovat vedet ovat olleet kriteerieni mukaan käyttökelvottomia.

Puissa on jo isot lehdet. Paljon isommat kuin mitä havaitsin perjantaina alkumatkasta. Hämmästelen jälleen kevään vauhdikasta etenemistä. Lehdet tosiaan kasvavat silmissä, kun olosuhteet ovat sopivat.

Lopulta löydän paikan, josta voin ottaa vettä. Kun täytän pulloja, kuulen tien toiselta puolelta tutunkuuloista sihinää. Siellä on siis kyy! Yritän paikantaa sen, mutta en löydä. Ääntäkään ei enää kuulu. Olisiko siellä ollut jokin toinen eläin, jota kyy näin yritti pelotella.

Olen saanut matkaseuralaisekseni päänsäryn. Olenko juonut liian vähän? En tätä ihan helpolla uskoisi, koska olen mielestäni lipittänyt vettä joka välissä. Tänään olen tähän mennessä kuluttanut jo kolmisen litraa nestettä, ja on vasta iltapäivä. Nestettä tulee myös ulos – yleensähän nestehukka aiheuttaa paitsi päänsärkyä, myös virtsanerityksen vähenemistä. Otan särkylääkettä ja tihennän juomataukoja.

Muutenkin matkanteko tuntuu kovin vaivalloiselta. Olen jotenkin haluton koko hommaan. En ole henkisesti läsnä. Rinkkakin painaa. Lisäksi oikea käteni tuntuu välillä puutuvan – ihan kuin rinkan hihnat olisivat liian kireällä. Kokeilen löysätä niitä, mutta sillä ei ole muuta vaikutusta kuin että rinkka tuntuu entistäkin hankalammalta taakalta.

Vasta retkeltä paluun jälkeisenä päivänä, tiistaina, kun jaksan kunnolla ajatella ja tutkia asiaa, saan siihen selvyyden. Kyse on migreenin jälkitilasta. En muista aiemmin kokeneeni tällaista, mutta enpä olekaan ollut ennen vaeltamassa migreenin yllättäessä. Varmaan tämä fyysinen rasitus aiheuttaa sen, että jälkitilan oireet tuntuvat näin voimakkaina.

Kolme kilometriä ennen Pälliä pysähdyn päivällistauolle tienvarren koivikkoon. Tämä on jännä paikka. Koivut kasvavat viivasuorissa ojissa joita on 10-20 metrin välein. Ojien välissä kasvaa heinää. Aivan selvästi vanha pelto, joka on lähtenyt metsittymään ojien kohdalta. Tai voihan se olla, että koivut on tarkoituksella istutettu noin. Tätä teoriaa tukisi se, että ne ovat enimmäkseen samankokoisia ja siten suunnilleen samanikäisiä.

Tauko ja ruoka antavat lisää voimia, mutta vain hetkeksi. Olen kävellyt jo kolmetoista kilometriä ja matkaa on edessä vielä pitkästi. Olen nyt juuri niillä seuduilla, joista eilen arvelin, että yöpymispaikan löytäminen voi olla hankalaa. Lisäksi kun kulkeminen on nyt näin tukkoista, en halua jättää huomiseksi kohtuuttoman pitkää matkaa – tämä siltä varalta, että homma tökkii huomenna vielä pahemmin.

Mitäs se Lampénin Erkki kirjoittikaan kirjassaan Neljä retkeä läpi Suomen. Väsyneenä kävelyyn liittyvät tuntemukset hän muotoilee näin: ”Parasta kävellessä on se, kun jatkaa, vaikka ei haluaisi. Silloin kipu säteilee huumeena ympäri kehoa ja tahto erottuu mielen sumusta kuin metsän ylle nouseva kuunsirppi.”. Yleensä saan energiaa noista kuunsirpeistä, mutta tänään tuntuu taivas kuun edessä olevan pilvessä ja minussa asuva pieni masokisti nukkuu sikiunta.

Juuri, kun vaeltaminen tuntuu pahemmanlaatuiselta tervanjuonnilta (mikä sinänsä sopisi Tervareitille – tosin juuri nyt en ole reitillä, vaan monta kilometriä sivussa siltä), saan muuta ajateltavaa: huomaan tien vieressä pellolla kaksi joutsenta. Kolmas valkolintu laskeutuu näiden lähelle, mutta pienen välimatkan päähän kuitenkin. En pysty päättelemään, ovatko linnut samaa vai eri porukkaa. Sopuisasti ne kuitenkin näyttävät olevan, vaikka eivät varsinaiseen kanssakäymiseen ryhdy.

Kohta pellon ylle saapuu matalalla neljäs joutsen. Se kaartelee hetken aikaa muutaman metrin korkeudessa, kaklattaa äänekkäästi, mutta ei laskeudu. Sen sijaan paikalle saapuu viides lintu, joka liittyy edellisen seuraan. Nämä kaksi tekevät vielä yhden laajan kaarroksen, jonka päätteeksi kuudes joutsen saapuu paikalle ja lopuksi nämä kolme lentävät yhdessä pois.

Muistuu mieleen kahden vuoden takainen retki. Silloinkin sain todistaa joutsenten älykästä yhteistoimintaa ja kommunikointia:

”Kuulen voimistuvaa kaklatusta ja kohta kolme joutsenta lentää läheltä ohi. Menee pari minuuttia, ja kaklatus voimistuu, ja näen puunlatvojen takana lisää joutsenia. Ja lisää. Ja lisää. Yritän laskea ne – niitä on ainakin sata. Vaikuttaa ihan siltä kuin ne ensimmäiset olisivat olleet tiedustelujoukko, ja pääjoukko seurasi perässä. Olen ainakin kerran aiemminkin nähnyt, kuinka joutsenparvi käyttää tiedustelijoita nousevien ilmavirtausten etsimiseen, ja kun ne sellaisen löytävät, pääjoukko – jossa voi olla kymmeniä tai satoja lintuja – tulee sitten suoraan siihen ja alkaa kaarrella termiikissä kohti korkeuksia.”

Onnistun kuvaamaan tapahtumat videolle, joten saatte aikanaan itse katsoa, mitä siinä tapahtui.

Tällaiset hienot tapahtumat ovat retken kohokohtia. Niitä on tälläkin retkellä ollut jo monta: sisilisko, kyykäärme, kolmiomittaustornin rauniot, joutsenet, … ehkä jotain hienoa tapahtuu vielä huomennakin.

Pälliin saavuttuani ylitän Oulujoen voimalaitoksen padon päällä olevaa siltaa pitkin. Katselen kauhun sekaisella ihailulla tulvaluukkujen alapuolella tyhjänä ammottavaa ohijuoksutuskanavaa, joka tuntuu olevan kymmenien metrien päässä alapuolellani. Voimalaitoksen pudotuskorkeus on 14 metriä, joten kyllä tässä aikamoinen pudotus onkin.

Joen eteläpuolella yhytän taas retkeilyreitin. Viitan mukaan tästä on neljätoista kilometriä Muhokselle ja 3,5 kilometriä Halinsaareen, jossa on laavu. Viimeistään sieltä löydän varmasti paikan leirilleni.

Jokivarren maisemat ovat hienot, mutta kun kulkeminen ei huvita, niin se ei huvita. Kuunsirppiä ei vieläkään näy, mutta vaapun eteenpäin askel kerrallaan. Retkeilyreitin merkkinä olevissa tolpissa on siellä täällä myös kilometrilukemia, mutta ne osoittavat matkaa reitin alkupisteeseen eli Sankivaaraan. Yritän laskea, paljonko minun pitää vähentää tuosta lukemasta saadakseni matkan Halinsaareen, mutta en jaksa osata.

Alan jo epäillä kulkeneeni laavun ohi, kun sitä ei näy, vaikka tuntuu, että olen kävellyt Pällistä jo ainakin viisi kilometriä. Mutta ei. Laavu on vielä edessäpäin, enkä ole tullut Pällistä kuin kolmisen kilometriä. Ylitän pienen puron, jonka jälkeen maasto polun vasemmalla puolella kohoaa sen näköiseksi kumpareeksi, että sieltä voisi leiripaikka löytyä. Ja näin tapahtuu. Kumpareen päällys on juuri sellaista mukavaa jäkälikköä, johon tykkään leirini pystyttää. Kuljen hetken aikaa edestakaisin etsiessäni sitä kaikkein parasta teltan paikkaa. Tarkistan vielä ilmansuunnat kompassista saadakseni teltan paikkaan, jossa puut varjostaisivat kirkkaimmalta aamuauringon paahteelta.

Pystytän teltan ja haen pullot täyteen vettä purosta. Sitten seuraa päivän paras hetki – ainakin saappaissa haudottujen jalkojeni kannalta: riisun saappaat ja sukat. Asettelen hikiset sukat kuivahtamaan teltan katolle, jonne aurinko vielä hiukan paistaa. Tepastelen avojaloin kumpareen päällä ja nautin lämpimän jäkälän tuottamasta tuntemuksesta. Olen vain muutaman sadan metrin päässä laavulta ja päivän kävelymatkaksi on tullut melkein 19 kilometriä. Se on aivan liikaa. Tällaisella retkellä, jolla kuvaan myös videota, on 15 kilometriä käytännöllinen maksimimatka, ja tämänpäiväisessä olotilassani sekin olisi ollut liikaa. Kymmenen kilometriä olisi ollut kohtuullista. Olen kuitenkin tyytyväinen tämänhetkiseen sijaintiini, koska se tarkoittaa, että huomiselle jää vain kymmenkunta kilometriä. Jaksoin, vaikka oli vaikeaa. Ehkä se kuunsirppi sittenkin kurkisti jostain pilven raosta.