Pyöräretkeilijän paluu

 

Kolmekymmentä vuotta. Niin pitkäksi pääsi kahden pyöräretken väli muodostumaan. Miten siinä niin kävi?

Palataanpa ensin ajassa kauas taaksepäin – aina vuoden 1980 heinäkuuhun.

* * *

Eräänä kesäisenä iltana juttelen arkkitehtiopinnot aloittaneen veljeni kanssa asuntomessuista, jotka kuluvana kesänä ovat Kuopiossa. Veljeni on tietysti menossa sinne, ja jollain sanan puolikkaalla olen tainnut minäkin mainita, että asia vähän kiinnostaa. Siitä se juttu lähtee kehittymään, kunnes ollaan niin pitkällä, että rupean miettimään, miten Kuopioon asti pääsisin. ”Mene pyörällä”, ehdottaa veljeni. Just joo. Olenhan minä pörrännyt pyörälläni ympäri Haukipudasta joka kesä siitä saakka, kun opin pyörällä ajamaan, mutta Kuopioon!? Haukiputaalta on Kuopioon matkaa 310 kilometriä. Eihän tuo ole pyöräretkeilijälle matka eikä mikään – kolmessa päivässähän sen ajaa – mutku… mutku… mulla on Jopo. Sellainen 22-tuumaisin renkain varustettu Jokaisen Polkupyörä.

Kuolleena syntynyt ajatus, voisi joku ajatella. Mutta minullapa ei kestä kauaakaan, kun olen jo täysin lämmennyt ajatukselle: minähän ajan Jopolla Kuopioon! Siltä istumalta menen kertomaan vanhemmilleni suunnitelmasta, ja vastoin kaikkia odotuksia lähtölupa myönnetään. (Ei sitä tarvinnut muistaakseni sen kummemmin edes vängätä. Sitä minä en kyllä vieläkään täysin ymmärrä, miten vanhempani päästivät minut – tuolloin 16-vuotiaan poikasen – moiselle reissulle. Tosin… mistäpä minä sen hulluuteni olisin perinyt ellei…  tuotanoin. Mennään eteenpäin.)

Hulluja riittää moneen junaan, ja osa jää asemallekin – ja näistä muutama ajelee pyörällä. Se Kuopion-keikka on älyttömyydessään niin mahtava, että lisää pitää saada. Kesällä 1981 teen ”bussipyöräretken” eli noin viikon mittaisen reissun Itä-Suomeen; kuljen välillä pyörällä ja välillä bussilla. Tämäkin reissu Jopolla.

Retkijopo.

Seuraavana vuonna – 1982 – on edessä pyörän vaihto. Vanhempani ovat havainneet pyöräretkeilyn muodostuneen minulle pysyväksi vaivaksi, ja saan heiltä ylioppilaslahjaksi ihkaoikean retkipyörän: kippurasarvilla ja etutavaratelineellä varustetun Helkama Kulkurin. Pyörässä on kuusi vaihdetta ja Jopon jälkeen tuntuu, että tällähän ajaisi vaikka kuuhun. Ihan niin kauas en kuitenkaan mene, vaan teen toukokuussa kahden viikon mittaisen reissun – jälleen Itä-Suomeen. Koska Oulun ympäristö on jo tullut kovin tutuksi, helpotan reissun aloittamista siirtymällä ensin linja-autokyydillä Iisalmeen, ja vastaavasti retken päätteeksi ookaan onnikalla puuduttavimman osuuden eli nelostietä Jyväskylästä Ouluun.

Eikä se tähän lopu. Armeijan jälkeen, kesällä 1983, on taas aikaa reissata. Olen kesätöissä rakennustyömaalla, joka on heinäkuun kiinni. Näillä pyöräretkilläni on taipumus koko ajan pidentyä, joten edellisvuoden 2-viikkoisen jälkeen on aika tehdä kolmen viikon mittainen reissu. Se suuntauntuu Ahvenanmaalle, ja taas hyödynnän sekä alku- että loppumatkasta julkisia kulkuneuvoja välttääkseni hyvän matka-ajan tuhlaamisen jo tutuksi tulleisiin osuuksiin.

Ahvenanmaan-reissu antoi jo pientä osviittaa siitä, että Suomen rajat alkavat vähitellen tulla vastaan. Tosin olen reissannut vain Oulun eteläpuolisessa Suomessa, ja yläpuolisko on vielä kokonaan käymättä. Kesällä 1984 on sitten aika korjata tämä puute ja myös tehdä ensimmäinen ulkomaille suuntautuva pyöräretki. En yleensä tykkää palata samoja jälkiä takaisin, joten tästäkin tulee rengasmatka. Lähden kotoa Haukiputaalta kesäkuun lopulla polkemaan kohti pohjoista. Ensin Kemiin, sieltä Rovaniemelle, Kittilään, Enontekiölle (poikkeaminen Hetassa opiskelukaverin luona), Kilpisjärvelle ja sitten ulkomaahan. Valtakunnanraja ylittyy lähes tien pinnassa roikkuvien pilvien ja tihkusateen harmaannuttamana päivänä kahdeksan asteen lämpötilassa, ja matka jatkuu Skibotnista etelään kääntymisen jälkeen aina Trondheimiin asti. Sieltä käännyn kotia kohti eli ajan Ruotsin halki – Östersundin kautta Sundsvalliin – ja sitten laivalla Vaasaan. Vaasassa käännän sitten nokan taas pohjoiseen ja palaan kotiin.

Tuleva haahuilija 22-vuotiaana pohjoisnorjalaisella sillalla Kulkurinsa kanssa.

* * *

Koko edellä kuvattua matkaa en suinkaan pyöräillyt, vaan kuljin siellä täällä pätkiä linja-autolla tai junalla. Ajamalla koko reissulle olisi tullut mittaa kolmisentuhatta kilometriä, mutta minä poljin vain 2200 km; aikaa tähän meni kuusi viikkoa.

Se oli sitten siinä.

Tuon reissun jälkeen en löytänyt enää motivaatiota edes suunnitella uusia pyöräretkiä. Ja elämään oli tullut muuta sisältöä: oli opiskelut, oli kesätyöt, oli seurustelukuviot ja niin edelleen. Pyöräretkeily sai jäädä, ja se jäi.

Kului vuosi, toinenkin. Vuodet vierivät ohi, niistä tuli vuosikymmeniä. Kunnes lopulta tuli helmikuu 2011 ja hiihtoretki Hietakarin ympäri. Siitä sai alkunsa tapahtumasarja, jota olen kuvannut kertomuksessa Maratonin mittaiselta retkeltä. Se, mikä oli tapahtunut 1980-luvun alkupuolella pyöräretkeilyn suhteen, alkoi tapahtua uudestaan, nyt vain kulkumuodoksi oli vaihtunut käveleminen. Muutaman seuraavan vuoden aikana kävelyretkeilystä tuli uusi harrastukseni, lähes elämäntapa. Siinäkin ruokahalu kasvoi syödessä ja lopulta olin asettanut itselleni Suuren Tavoitteen. En kerro tässä sitä, koska nyt, tätä kirjoittaessani tiedän, että se tavoite ei tule ainakaan suunnitellussa muodossa toteutumaan. Kesän 2014 ensimmäisellä retkellä oli pakko tunnustaa tosiasiat ja ymmärtää, että jo lähtökohtaisesti hento kroppani ei ole ainakaan vahvistunut niiden kolmen vuosikymmenen aikana, jotka tuosta pitkästä pyöräretkestä ovat kuluneet – etenkin, kun vuodet ovat vierineet ilman liikuntaa. Näillä lihaksilla ja tällä selkärangalla ei kanneta 20-kiloista rinkkaa päivästä toiseen. Eikä näillä plantaarifaskiitin vaivaamilla jaloilla kävellä tuollainen painolasti selässä. Lapinlahden lintujen sanoin: Se ei käy, se ei käy, se ei käy, se ei kertakaikkiaan käy.

Mutta retkiä – pitkiäkin – on mahdollista tehdä ilman, että tarvitsisi kantaa kaikkea mukana. Talvella vedetään ahkiota ja kesällähän voi ajaa pyörällä. Ja mikä parasta, sen lajin minä tunnen ja tiedän, että se minulta sujuu. Kesän ensimmäisen retken jälkeiset kaksi viikkoa ovat olleet eräänlaista suruaikaa, joka oli tarpeen pettymyksen hyväksymiseksi ja ajatusten kääntämiseksi uuteen suuntaan. Tasan kaksi viikkoa tuon retken jälkeen suunnitelmani jatkosta on valmis: alan taas pyöräretkeilijäksi.

Tämän asian oivaltaminen on täyttänyt minut lähes sanoinkuvaamattomalla ilolla. Tiedän taas, mitä haluan, ja tiedän, että pystyn tekemään sitä. Lähitulevaisuudelle on olemassa jo selvät suunnitelmat. Teen ensin lyhyen harjoitusretken. Se on lyhyt pyöräretki, joka sisältää ensimmäisenä päivänä 60-70 km ajoa, sitten yöpymisen teltassa, ja toisena päivänä 20-30 km ajoa. Näin on tarkoitus saada selville, miltä pitemmän päivämatkan ajaminen tuntuu, kuinka saan kaikki varusteet pakattua pyörän päälle, ja miltä ajaminen toisena päivänä tuntuu. Suomeksi sanottuna siis: kestääkö perse. Nuorempana ajoin keskimäärin sadan kilometrin päivämatkoja monta peräkkäin, mutta siitä on tosiaan se 30 vuotta – nyt minun ei tarvitse pystyä samaan.

Jos harjoitusretki sujuu hyvin, muuttuu myös Lapin-reissuni pyöräretkeksi: en lähdekään Oulusta mopedilla liikkeelle, vaan pakkaan pyörän ja varusteet Eskelisbussiin ja ookaan sillä kyydillä Inariin. Sieltä poljen Karigasniemelle (2 päivää à 60 km), käyn huiputtamassa Ailigaksen, ja sitten polkaisen takaisin Inariin Angelin kautta (2 päivää à 70 km). Lopuksi taas bussilla Ouluun.

Tämä suunnitelma ratkaisee myös pienen sääongelman: kylmä alkukesä näyttää jatkuvan kylmänä keskikesänä, ja päivälämpötilat Karigasniemen suunnalla pyörivät ennusteissa sitkeästi kymmenen asteen tuntumassa vielä heinäkuun alussakin. Siinä lämpötilassa pystyy kyllä ajamaan moottoripyörällä, mutta ei se enää kivaa ole. Polkupyörällä liikkuessa tuollaiset lämpötilat eivät ole mikään ongelma – on pikemminkin miellyttävän raikasta, eikä tarvitse hikoilla.

* * *

Sitten hyppäämme ajassa vielä vähän eteenpäin. Tähänastisen tekstin kirjoitin sunnuntaina, 22. kesäkuuta, ja tästä eteenpäin teksti on kirjoitettu keskiviikkona, 25. kesäkuuta, harjoitusretken jälkeen.

* * *

Nyt on harjoitusretki tehty ja kokemus oli kaikin puolin positiivinen. Kas näin se meni:

Tuulisena, koleahkona, mutta kuitenkin poutaisena tiistaiaamuna pakkaan retkivarustukseni pyörän päälle. Mukaan lähtee vuonna 1985 ostamani kirkkaankeltaiset Halti -sivulaukut (vielä aivan hyvät ja värikin on säilynyt kirkkaana), teltta (kolmen hengen vaelluskupoli; sama, joka oli mukana talviretkellä Enontekiöllä), makuualusta (7 cm paksu Wolfmat Camp) sekä makuupussi ja vaihto- ja lisävaatteet punaisessa Ortlieb-pussissa. Niin ja kameralaukkua ja pikkusälää varten otan pienen repun selkään. Kääröt saan hyvin pinottua tavaratelineen päälle ja samalla ne pitävät sivulaukkuja paikallaan. Ajohanskat käteen, kypärä päähän ja menoksi.

Retken alkumatka on tylsää pakkopullaa Kuusamontien vartta seuraillen aina Jääliin saakka. Sieltä sitten käännyn oikealle. Pian soratieksi muuttuva tie vie suoraan Koitelinkoskelle, joka on Kiiminkijoen alajuoksun näyttävin koski. Siellä pidän lounastauon. Se on myös kaivattu lepotauko, sillä alkumatkasta tuuli on vastainen ja sen verran kova, että pyöräretkeilijältä otetaan heti alussa luulot pois.

Koitelinkoski on rakennettu mielestäni jo liian täyteen kaikenlaista retkeilyyn liittyvää ja siihen liittymätöntä sälää: Esteettömät kulkuväylät ovat hyvä asia, samoin nuotiopaikat ja polttopuuvarasto. Sen sijaan tapahtumalava, ”Tunnelmatupa”, sähkövalot ja leveät sillat menevät jo vähän överiksi. Koiteli on nykyasussaan enemmän kaupunkipuisto kuin luontokohde.

Kovan ja kylmän tuulen takia etsin suojaisen taukopaikan. Nuotiopaikat ovat sen verran avoimia, että muutamalle ensiksi löytämälleni tuulee turhan paljon – lopulta päädyn pitämään lounastaukoni tapahtumalavan sivussa.

Syötyäni jatkan matkaa – nyt myötätuuleen. Ajelen seuraavaksi Kiimingin keskustaan, ja sieltä jatkan jokivartta seuraillen Alakylään. Siellä käännyn vasemmalle, eli kohti kaupunkia, mutta en aja tätä tietä kuin pari kilometriä, minkä jälkeen käännyn Hämeenjärven suuntaan vievälle tielle. Ajelen tätä tuttua tietä hiljakseen aina Lintumaansuon risteykseen saakka. Alkuperäinen ajatus on jatkaa tästä vielä suoraan, mutta tie on siinä suunnassa niin pehmeää hiekkaa, että hylkään tuon suunnitelman ja käännyn vasemmalle, kohti Murtoperänkankaan hiekkakuoppia.

Etenen hitaasti. Retken tarkoitus on hakea tuntumaa noin 60 kilometriä pitkän päivämatkan ajamiseen vaihtelevissa oloissa, joten ajan rauhallista vauhtia ja pidän paljon taukoja. Murtoperällä syön jo päivällisen, ja pidän tauon oikein pitkän kaavan mukaan, koska löysin sellaisen paikan, johon paistaa aurinko, mutta jossa ei tuule yhtään. Nämä hiekkakuopat ovat täyttyneet vedellä, joka on pohjavettä – ei siis suovettä – ja siten ruoka- ja juomavedeksi erinomaista. Tosin osa kuopista näkyy olevan koirien uintipaikkoja – sellaisesta en vettä ota.

Ylitän nelostien Haukiputaan ja Kiimingin välisen tien kautta ja sitten palaan taas metsätielle. Käyn katsomassa kartalle merkittyä alikulkua, joka on niin pieni, ettei sitä tahdo huomata sen paremmin isoa tietä ajaessaan kuin alempaakaan. Tunneli löytyy, ja se on kyllä aikamoinen kummitusluola. Ajan tunnelin kautta nelostien itäpuolelle ja sitten saman tien takaisin, koska haluan jatkaa matkaani vielä tällä puolella.

Kohta ylitän nelostien vielä kerran – Lintumaansuontien ylikulkusiltaa pitkin. Alkaa olla jo ilta, joten on syytä suunnata kohti yöpaikkaa. Ajan Keinukankaan risteykseen, josta käännyn itään päin ja noin neljän kilometrin ajon jälkeen olen tutussa paikassa, Kantoperän hiekkakuoppalammilla. Täällähän minä yövyin viimeksikin. Löydän parinsadan metrin päästä edellisestä telttapaikasta vielä paremman paikan, mutta rannassa ilmeisesti pesivä pikkulintu hätääntyy siinä määrin, että katson parhaaksi jättää tuon paikan käyttämättä. Se tuttu paikka on hyvä ja kestää kyllä toisenkin yöpymisen. Päivän aikana matkamittariin on kertynyt 67 kilometriä, joten saavutin tavoitteeni.

Pienellä säätämisellä saan ison telttani mahtumaan pieneen tilaan puiden välissä. Puuhaillessani alkaa ilta jo viiletä, joten iltapuuron syötyäni haaveilen rannalla vain hetken ja sitten siirryn telttaan valmistelemaan yöpuulle käyntiä.

Viime kerralla aamu valkeni sateisena, mutta nyt paistaa aurinko. On jälleen tuulista ja aika vilpoisaakin, joten syön aamiaiseni teltassa sisällä. Sitten tavarat kasaan ja kotimatkalle. Nyt on sitten totuuden hetket käsillä. Eilenhän jo selvisi, että kroppa kestää ainakin tavoitteena olleen 60 kilometriä, ja kohta selviää, miltä hanurissa tuntuu seuraavana päivänä.

Ei tunnu juuri miltään. Toki sen aistii, että edellisenä päivänä on tullut istuttua pyörän päällä tunti jos toinenkin, mutta mitään epämiellyttävää tuntemusta en havaitse. Kotimatka – jonka pituudeksi tulee 26 kilometriä – sujuu ilman mitään erityisiä hailaitseja, ja saavun kotiin pian puolenpäivän jälkeen.

Harjoitukset on nyt harjoiteltu ja kyllä näillä eväillä voi taas alkaa pyöräretkelijäksi. Lapin-reissuni toteutuu, ja lähden sinne jo muutaman päivän päästä. Sääennusteissa on edelleen kovin huonosti kesään sopivia lämpötiloja, mutta sadetta ei näyttäisi olevan tulossa – ainakaan kovin paljon. Tässä jää sopivasti muutama päivä aikaa palautua, ja kun pidän jatkossakin kiinni tällaisista hyvin maltillisista päivämatkoista, ei harrastus muodostu liian raskaaksi.

Tästä on hyvä jatkaa.

Pyörä ja varusteet. Olisi toki hyvä laittaa osa tavaroista eteen, mutta siihen ei nyt ole mahdollisuutta. Jatkossa ehkä etutavaratelineen hankinta tai pyörän vaihtaminen oikeaan retkipyörään.

Koitelinkoski. 



Lounastauko Koitelin vähemmän miellyttävien rakennelmien katveessa.



Kiiminkijokea Kiimingin keskustan ja Alakylän väliltä. On hienoa, että tämä joki on maltettu säilyttää luonnontilaisena.



Ahdas tunneli nelostien ali. Korkeutta on sen verran, että pyöräilijä juuri mahtuu menemään.



Iltamaisemaa tutussa paikassa. 



Pienellä säätämisellä puiden välistä löytyy tarpeeksi tilaa teltalleni.



Pyöräretkeilyn pieniä etuja: makuupussin tuuletusteline kulkee mukana. 



Vielä hetki tunnelmointia lammen rannalla. 



Puolukka kukkii. 



Pärräperänsuo kesäasussaan. Jos kiinnostaa, miltä se näyttää talvella, lue Pakkasretki Jäälistä Herukkaan.