Aiemmista kertomuksistani poiketen aloitan tämän kirjoittamisen jo suunniteltua retkeä edeltävänä iltana. Näin voin samalla mainostaa, että retkestä on tarkoitus raportoida ”suorana lähetyksenä” Twitterissä – jos sitä nyt kukaan seuraa – ja retken jälkeen kokoan sitten tavanomaisen tarinan noiden välittömien tunnelmankuvausten ympärille.
Tämänkertainen retkikohteeni ei liene sieltä tyypillisimmästä päästä. Kuka sitä nyt ehdoin tahdoin kaatopaikan ympäristöön menisi – siellähän haisee. Niin varmaan haiseekin, mutta ehkä näin talvella se ei ole sietämätön haitta. Sitä paitsi haju kulkeutuu tuulen mukana yhteen suuntaan, joten kaiken järjen mukaan tuulen yläpuolella ei haise. Huomennahan tuo selviää.
Retkikohde valikoitui kaatopaikan ympäristöksi muutaman syyn vuoksi:
- Haluan tehdä tämän retken metsäsuksillani. Edelliset retkeni olen tehnyt kävellen ja lumikenkäillen, joten nyt on aika kokeilla umpihankihiihtoa. Lunta on ainakin riittävästi – reilut puoli metriä.
- Haluan lähteä retkelle kotiovelta. Viimeaikaiset retket ovat alkaneet aina bussimatkalla, ja kun olen päässyt kävelyosuuden päähän, olen taas tullut bussilla kotiin.
- Retken pituus ei saisi paljon ylittää viittätoista kilometriä.
Nämä syyt rajaavat retkikohteen valintaa melko tiukasti. Yhtenä vaihtoehtona olisi ollut lähteä kotinurkilta sähkölinjaa seuraillen ja tehdä 15-20 km pituinen lenkki lähimetsissä, mutta se olisi vienyt minut jälleen kerran Kuivasjärven – Kalimeenkylän maastoihin, jotka ovat tulleet jo tutuiksi.
Tuo kaatopaikkaympäristön oletettu epähoukuttelevuus voi olla retkeni kannalta pelkästään hyvä asia. Jos nimittäin niillä seuduilla ei juuri ihmisiä liiku, ovat mahdollisuudet kiinnostavien luontohavaintojen tekemiseen hyvät. Ja kun niitä kiinnostavia havaintoja olen päässyt tekemään tähänkin asti kaikilla retkilläni, niin mikäpä ettei myös nyt.
Palataanpa torstaihin, jolloin aloitin varsinaiset retkivalmistelut.
Illalla otan läppärin syliin ja avaan Kansalaisen Karttapaikan, josta jälleen kerran kokoan itselleni retkikartan. Poimin tarpeelliset ruudut sopivassa mittakaavassa Karttapaikalta ja liitän ne yhteen grafiikkaohjelmassani, ja sen jälkeen tulostan karttalehdet paperille. Karttaa tulee tällä kertaa kolmen arkin verran. Kaksi olisi ihannemäärä, koska silloin karttalehden vaihtaminen maastossa käy karttakoteloa kääntämällä, eikä tarvitse avata sitä ja järjestellä arkkeja. Tosin yksi tämänkertaisista karttalehdistä on aivan tästä kotinurkilta, joten enpä taida sitä edes tarvita. Se saa mennä karttataskuun kahden muun väliin.
Perjantaiaamuna töihin lähtiessäni havaitsen etiäisen leijailevan vieressäni. Kuuntelen, mitä asiaa sillä on. Se sanoo, että kokeile monoja. Tosiaan, nämä umpihankisukseni olen ostanut vuonna 1995 ja samalla hankin myös monot. Ne eivät välttämättä enää mahdu kovin hyvin keski-iän turvottamaan jalkaani – onhan edellisestä käyttökerrasta jo pari vuotta. Kokeilen. Puristaa. Ei näillä tosiaankaan voi hiihtää pitempää matkaa. Minulla on kyllä uudemmat ja hyvin jalkaan sopivat monot, mutta ne eivät sovi näiden metsäsuksien siteisiin. Siispä annan itselleni tehtäväksi käydä töistä kotiin kävellessäni Prismassa ostamassa uudet siteet. Siitä ei tule lisämutkaa, koska muutenkin on tarkoitus käydä ostamassa huomista varten eväät.
Töiden jälkeen Prismaan, siteet löytyvät helposti eivätkä maksa kuin 25 euroa. Ostan samalla pakkaskelin luisto- ja pitovoiteet. Huomiseksi on luvassa aamulla 15 asteen pakkanen, josta se lauhtuu illaksi noin kymmeneen, eikä minulla ole tuolle lämpötila-alueelle sopivia tököttejä ennestään. Kotona irrotan vanhat siteet ja asennan uudet. Ilahdun havaitessani, että siteiden kiinnitysruuvien paikat on näköjään vakioitu, eikä minun tarvitse porata kuin yksi reikä kumpaankin sukseen saadakseni nämä uudet paikalleen. Vaihto-operaatio onnistuu todella helposti.
Vanhat siteet pois, alta paljastuu suksien alkuperän paljastavia merkintöjä.
Ja uudet paikalleen.
Siteiden asennuksen jälkeen voitelen sukset ja panen merkille pohjien karkeuden. Nämä pitää tämän retken jälkeen kunnostaa. Kyse on puusuksista, joten niille voi oikeasti jotain tehdäkin. Silloin vuonna 1995, kun nämä venäläisvalmisteiset hikilaudat ostin, hankin samalla purkillisen Turkansaaren hautatervaa ja tervasin suksien pohjat. Siitä käsittelystä ei ole enää juuri mitään näkyvissä. Nyt voisin kokeilla sellaista käsittelyä, että hion pohjat kunnolla sileiksi ja sitten sulatan kärki- ja kantasosaan parafiinia. Voisi parantaa luistoa. Mutta tämä vasta huomisen retken jälkeen, nyt ei viitsi, kun on saunavuorokin käsillä.
Saunan lauteilla istuessa tulee mieleen ajatus, että jos aloittaisi retkitarinan kirjoittamisen jo nyt. Olisi johdanto valmiina, ja sitten retken jälkeen pääsisi suoraan asiaan. Näin päätän tehdä, ja nyt olen tämän osuuden kirjoittanut, eikä enää ole muuta tehtävää kuin painaa ruudun yläosassa olevaa ”Julkaise” -painiketta. Suora selostus retkestä alkanee Twitterissä huomenna kello 10, ja tähän tekstiin palaan sitten, kun retki on tehty ja kuvat purettu kamerasta.
Lauantai, retkipäivä
Kursivoidut, kellonajalla varustetut tekstit ovat retken aikana lähettämiäni twiittejä.
16 astetta pakkasta. Viimeksi se kiristyi päivän mittaan – olisiko tänään lauhtumisen vuoro? Nyt pakkaamaan ja kohta menoksi. (9.13)
Kymmenen aikaan on kaikki valmista. Puen retkivaatteet päälle ja nostan 9,5-kiloisen rinkan selkään. Alkumatkan kuljen kävellen, mutta heti, kun pääsen rautatien varteen, laitan sukset jalkaan. Tässä Tuiran kohdalla on käytössä olevien raiteiden vieressä yksi käyttämätön, ja niiden vieressä on ollut vielä yksi – tuossa puretun rateen kohdalla on hyvä kulkea. Luvallistakin se on – itse radallehan ei ole mitään asiaa.
Radanvarressa sukset jalkaan. Tästä se retki alkaa. Valmista latua näköjään pääsen alkumatkan. (10.16)
Tästä on tosiaan joku muukin hiihtänyt. Ihan oikea, suksilla tehty latu on kyseessä. Sellaista minäkin voin hiihtää, mutta koneella tehtyjä vierastan. Ovat jotenkin niin steriilin oloisia, ja suksiurat ovat lisäksi liian kapeat metsäsuksilleni.
Hyvä luisto kumpaankin suuntaan. Pitovoidetta lisää, eiköhän se siitä. (10.32)
Olen voidellut sukset varovasti, koska en muista, missä näiden suksien pitoalue alkaa ja päättyy. Onhan se aina helpompi lisätä sitä pitotöhnää kuin yrittää ottaa sitä pois. Pysähdyn ensimmäiselle huoltotauolle jo K-raudan takana, ja pidennän pitovoidealuetta siteiden etupuolelle kolmekymmentä senttiä ja taaksekin lisään kymmenen senttiä. Tällä retkellä näköjään toteutuu kolmiyhteydestä verta, hikeä ja kyyneleitä ainakin kaksi osaa: hiki ehti jo tulla ja kun pyyhkäisin suksien pohjasta lunta pois, repäisi puusälö peukalooni haavan. Nämä sukset tosiaan täytyy laittaa kuntoon tämän retken jälkeen. Voitelu auttaa ja pito on mitä parhain, kun pääsen retkeni ensimmäiselle umpihankiosuudelle.
Matka jatkuu ns. miljoonamontun eli Kuusamontien risteyksen ohi. Risteyksen vieressä on kaksi isoa valomainostaulua, jotka ovat mielestäni yksi typerimmistä ideoista juuri tässä. Kuusamosta päin tuleva saa ne nimittän näkökenttäänsä juuri sellaisessa kohdassa, jossa pitäisi havainnoida lähestyvää risteystä ja hidastaa liikennevaloihin.
Käytöstä poistettua Ruskon teollisuusraidetta pitkin on hyvä hiihtää. Tosin tieltä radalle työnnetyt lumikasat eivät ole mukavia. (10.55)
Reittiä etukäteen miettiessäni tämä rataa pitkin kulkeminen vähän arvelutti: rautatiellehän ei tavallisella kulkijalla tosiaankaan ole mitään asiaa. Mutta tämä Ruskon teollisuusalueen rata näkyy olevan pois käytöstä ainakin tänä talvena, minkä näkee selvästi isoista lumikasoista, jotka radalle on vieressä kulkevalta tieltä ja myös eräiltä teollisuustonteilta työnnetty.
Tämä rautatie kulkee Kemiran tehdasalueen aitaa sivuten, ja muutaman sadan metrin matkan ratalinjalla on polku, jossa on paitsi ihmisten, myös koirien jälkiä.
Ensin arvelen kyseessä olevan koiranulkoiluttajien jäljet, mutta kun ne yhdessä kohtaa poikkeavat radalta tehdasalueen aidalle, missä on pieni harmaa kaappi, ymmärrän, että kyse on tehdasalueen vartijan ja hänen petoeläimensä käyttämästä polusta. Kaapissa lienee puhelin, jolla soitetaan tarkistussoitto valvomoon. Toivottavasti en iltahämärissä samaa reittiä palatessani kohtaa vartijaa koirineen – ainakaan, jos koira on kovin verenhimoista sorttia ja vartija vähemmän ymmärtäväinen retkeilyasioissa.
Täällä sijaitsee myös Oulun Energian kalliolämpövarasto. Kyseessä on lämpöakku, jonka kapasiteetti on 10 GWh, ja jota voidaan ladata tai purkaa 80 MW:n teholla. Jos sitä siis puretaan täydellä teholla, riittää siitä lämpöenergiaa 125 tunnin ajan eli hieman yli viisi vuorokautta.
Vartijan polku päättyy Kemiran pelastustielle, ja tästä eteenpäin saan hiihtää koskemattomassa umpihangessa.
Lumiolosuhteiden vaihtelu hämmästyttää. Yhdessä paikassa upottavaa puuteria, 10 metriä myöhemmin hankikanto. (11.37)
Yksi vaihtoehto tämän retken reitiksi olisi kulkenut sähkölinjaa myöten, mutta kun nyt katson tuota lumen määrää, ja kun tähän astisen hiihdon perusteella tiedän sen paikoitellen hyvinkin pehmeäksi, olen tyytyväinen reittivalintaani.
Radanvarressa puiden seasta pilkistävä, hajoamispisteessä oleva lato kertoo, mihin näitä seutuja on ennen teollisuuden alueelle tuloa käytetty.
Hiltusenperä ja moottorikelkkaura. Täällä haisee. (11.55)
Haisee, mutta tuo ei ole varsinainen kaatopaikan tympeä haju, vaan makeahko, kompostista tuleva haju. Kyseessä lienee Ruskon jätekeskuksen kompostointilaitoksen aumakomposteista tuleva haju.
Pidän ensimmäisen evästauon Hiltusenperän kohdalla, koska retkeni on nyt kestänyt suunnilleen kaksi tuntia, ja tämän jälkeen edessä olisi pieni osuus aivan tien vieressä ja myös tietä pitkin kulkemista. En minä nyt kauheasti välitä siitä, mitä ohikulkijat minusta ajattelevat, mutta en siltikään halua pysähtyä syömään kaikkein näkyvimmille paikoille.
Raitotien ylikäytävän kohdalla on lumet aurattu mielenkiintoisella tavalla. Olen tänäkin talvena pannut merkille, että lumiaurakuskeilla on mielenkiintoinen tapa aurata lumet ihan varmasti kaikkien polkujen ja muiden vastaavien tukkeeksi. Onkohan niillä joku kisa siitä, kuka eniten pystyy lumikasoilla kiusaa tekemään? Tämä aurausvalli ei minua isommin haittaa – otan vain sukset jalasta ja kiipeän vallin yli – mutta kelkkamiehiä tällainen voi jo vituttaa.
Ylikäytävän jälkeen rata haarautuu kahtia. Minä lähden tästä vasemmalle, ja jos kaikki menee retkelläni suunnitelmien mukaan, tulen muutaman tunnin kuluttua tuota oikeanpuoleista rataa takaisin.
Nykyaikainen hallirakentaminen on aika vauhdikasta. Tehdään ensin teräspalkeista runko – nekin tulevat tehtaalta kiinnityskohtia myöten valmiina ja maalattuina, joten työmaalla ne vain pultataan yhteen – ja sitten se päällystetään elementeillä, joissa on sisä- ja ulkopintana pelti ja välissä eriste. Katto rakennetaan päälle, saumat viimeistellään peitepelleillä, ovet ja ikkunat asennetaan, ja kas – halli on valmis. Rakennuksen pystyttäminen käy helposti talvella, koska rakenteet tulevat kerralla valmiiksi, eivätkä esimerkiksi seinät ole päiväkausia puolivalmiina, alttiina kosteudelle, joka seinän valmistuessa sitten jäisi rakenteisiin sisälle.
Ruskon kaatopaikalle – anteeksi jätekeskukseen – mennään näin komean portin kautta.
Minulle tuo portti on merkkinä siitä, että on käännyttävä vasemmalle ja hiihdettävä muutama sata metriä metsän läpi.
Metsä 🙂 Ei polkua, ei latua, ei kelkkauraa. Vain puita, lunta, oravanjälkiä – ja minä. (12.39)
Voiko näin täydellisesti silmää miellyttävää paikkaa olla. Tavattoman kaunis luminen metsä, jossa hennot puut taipuivat kaarelle lumen painosta. Tänne voisi jäädä vaikka lounastaukoa pitämään, mutta ensimmäisestä evästauostani on vielä niin vähän aikaa, että pysähtelen vain muutaman kerran ottamaan kuvia – jotka valitettavasti eivät tee oikeutta paikan kauneudelle.
Lyhyen metsäosuuden jälkeen matka jatkuu auraamatonta metsätietä pitkin. Ennakko-odotusteni mukaisesti täällä on kuljettu niin kelkalla, suksilla kuin jalkaisinkin, ja tällä osuudella kohtaan retken lähes ainoat vastaantulijat – kaksi naista ja koiran.
Kuin kruununa tälle kauniille lumiselle metsälle näen vähän matkan päässä tiestä kaarelle taipuneen koivunrungon, jonka päälle satanutta lunta ei kukaan eikä mikään ole pudottanut – onneksi tämä on sen verran kaukana tiestä, että kukaan ohikulkija ei ole saanut päähänsä pyyhkäistä lunta tuosta pois.
Ruskotunturin laskettelukeskuksen tietyömaa. Sanonko… En sano, vaan menen takaisin metsään. (13.08)
Täydellisyydestä kammotukseen. Kyllähän minä ymmärrän, että tie tarvitaan, mutta onko sitä varten pakko raivata näin leveä alue keskelle kaunista metsää?
Onneksi tästä pääsee helposti yli ja matka jatkuu taas lumisen metsän keskellä.
No nyt ymmärrän ne laskettelukeskussuunnitelmat. Onhan täällä vallan loistava pohjoisrinne. (13.30)
Pakko se on myöntää, kyllä tänne kannattaa laskettelukeskus rakentaa. Ruskotunturiksi kutsutun, täysin ihmisen tekemän kumpareen pohjoisrinne on suorastaan täydellinen laskettelurinteen aihio. Ja mikä parasta, laskettelukeskuksen sijoittaminen tänne ei tuhoa ainutkertaista luontoa, kuten on tehty esimerkiksi Levitunturilla (muutama kesäinen kuva Levin irvokkaasta alppikylästä blogini tarinassa, joka kertoo kesän 2011 moottoripyöräretken toisesta matkapäivästä).
Nyt alkaa olla jo vähän nälkä. Katson metsästä paikan, jonne pääsen helposti tieltä, mutta josta minua ei mahdollinen ohikulkija ainakaan kovin helposti näkisi.
Eilen ostamani punainen lapio on hyödyllinen: sillä on helppo kaivaa lumeen kuoppa lounastaukopaikaksi. Johan tässä on nälkä tullutkin. (13.45)
Kaivan lumeen kuopan, jotta voin ottaa sukset jalasta ja tassutella paikallani ilman, että uppoaisin polvia myöten lumeen. Suksista saan hyvän alustan lounaan valmistukseen ja kokeilen istahtaa hetkeksi istuinalustan päälle jalkoja lepuuttaakseni, mutta totean alustan kuitenkin niin kylmäksi, että nousen saman tien ylös. Pitää suunnitella tuohon suksien yläpintaan, siteiden etupuolelle jotain liukuestettä – tämä ”retkikeittiöni” on muuten hyvä, mutta pinta on niin liukas, että tavarat luistavat siitä herkästi lumeen.
Pakkasta lumen pinnalla 8,9 astetta. Lähes tyyntä. Aurinko yrittää paistaa ohuen pilven läpi. Täydellinen talviretkisää siis. (14.02)
Näin kaunista metsää saan ihailla lounasta syödessäni.
Matka jatkuu pientä peltotilkkua sivuten, ja kohta olen ison sähkölinjan äärellä. Tänne on ajettu latu luistelu-urineen, mikä ei minua erityisemmin ilahduta. Noista sähkölinjoista vasemmanpuoleisin kulkee pylväsmerkintöjen perusteella Leväsuon ja Nurmijärven sähköasemien välillä, keskimmäinen ja oikeanpuoleisin puolestaan Leväsuolta Nurmesojalle. Kaikki nämä ovat 110 kV linjoja, eli eivät nämä ole läheskään järeimpiä voimalinjoja, mitä Suomessa kulkee. Suurin siirtojännite Suomessa on 400 kV, ja yksi sellainen kulkee Oulun ohi Jäälin itäpuolelta, minkä voi Fingridin kartasta nähdä.
Piti hiihtää vähän matkaa koneella tehtyä latua pitkin. Onneksi kukaan ei nähnyt. Nyt kelkkauraa sähkölinjan alla. (14.40)
Koneladulla näin useitakin vauhtihiihtäjiä, mutta onneksi kukaan ei sattunut kohdalle. En yhtään tykkää siitä, että ladulla joutuu jatkuvasti varomaan muita ja väistelemään. Se vie hiihtämisestä nautinnon.
Sähkölinjan vasemmalla puolella olevan kumpareen taustaa ja tarkoitusta en tunne, olisiko tämäkin jotain maisemoitua kaatopaikantapaista? Kaatopaikan läheisyys näkyy ja kuuluu täällä lähinnä isoista lintuparvista – suuria mustia lintuja ne ovat, olisivatko korppeja? Mukava on kuitenkin täällä tuulen yläpuolella hiihtää, ei mitään hajuhaittoja.
Karkea on kelkkauran lumi. Pitovoide kulunut kaikki pois. Pysähdytään ja lisätään. Tikka hakkaa tuossa vieressä. (14.56)
Uutta pitojankkia pohjiin ja taas kelpaa hiihtää. Ja baana sen kun levenee – tuohon sopisi vielä yksi sähkölinja. Mutta eipä ole sähkölinjan paikka se, vaan linjan alla maan uumenissa virtaa kaasu.
Olen taas yhdessä reittini kääntöpisteessä, ja siirryn sähkölinjalta seuraamaan rautatietä. Tässäkään ei tarvitse pelätä olevansa luvattomassa paikassa, koska vähän matkan päässä oleva kahden raidehaaran yhdistävä vaihde on hiljattain purettu. Niin tuoreesta tapauksesta tuossa on kyse, että vaihteen länsipuolella olevien kiskojen katkaisukohdat eivät ole ehtineet vielä edes ruostua.
Katkaistujen ratakiskojen kuvaaminen ei ole varsinaisesti luontoretkeilijän elämän tähtihetkiä. Mutta minä muistan tämän paikan ja tilanteen varmasti loppuikäni.
Näin äsken elämäni ensimmäisen valkohäntäpeuran! (15.28)
Kiskokuvan otettuani näen silmänurkassani liikettä, ja kun katson tarkemmin, en ole uskoa silmiäni. Noin 150-200 metrin päässä minusta metsässä loikkii valkohäntäpeura! Olen kuin puulla päähän lyöty, sydän hakkaa ja silmäni ovat varmasti teevadin kokoiset. Harmi, että ehdin jo laittaa kameran taskuun, enkä enää saanut sitä niin nopeasti käsiini, että olisin saanut tämän retken merkittävimmästä luontohavainnosta kuvan. Mutta mielessäni se kuva pysyy kauan! Wikipedia tietää kertoa, että valkohäntäpeuraa tavataan yleisimmin Vaasa–Jyväskylä–Kotka-linjan eteläpuolella, pohjoisempana vain satunnaisesti, mutta Oulun seudulla on jo pitkään ollut erillinen esiintymä. Wikipedian tietoihin toki tulee suhtautua aina varauksella, mutta tämän Oulun seudun esiintymän kohdalla olevat kaksi viitattua lähdettä ovat kyllä varsin luotettavia.
Matkahan jatkuu taas. Tässä on oikeastaan todella hyvä hiihtää, sillä ratalinjaa pitkin on kulkenut moottorikelkka sen verran aikaa sitten, että sen jäljille on satanut muutama sentti pehmeää pakkaslunta, jolla suksi liukuu keveästi. Tosin yhdessä kohtaa on teollisuuslaitos laajentanut tonttiaan ratalinjan yli ja tästä on kiskotkin purettu pieneltä matkalta pois.
Nyt on aika pitää isompi tauko – mitenkään erityisesti ei vielä ole nälkä, mutta voimien säännöstelemiseksi on asiallista pitää pari kolme sellaista taukoa, joiden aikana ottaa sukset jalasta. Kaivan taas pienen kuopan, johon on mukava asettua ja samalla saan ”kahvipöytäni” miellyttävämmälle korkeudelle. Iltapäivän valo alkaa jo hiipua.
Istuinalusta meinasi lentää pois, vaikka täällä ei edes tuule. Höh. (15.55)
Ympyrä sulkeutuu – tässä olen taas siinä raiteiden risteyksessä, josta aamupäivällä käännyin kuvassa nyt oikealle menevälle uralle.
Nenä havaitsee, että kierros kaatopaikan ympäri on tehty – olen taas tuulen alapuolella. Loppumatka meneekin aamulla tekemääni latua pitkin. (16.11)
Onhan tällaisia sydämiä kiva tehdä lumelle, mutta totuus on, että latuhiihtoon tehdyt sauvat eivät sovi umpihankihiihtoon.
Yleensä tykkään tehdä retkiä niin, että en palaa samoja jälkiä takaisin, mutta tällaisella retkellä siinä on puolensa. Aamupäivällä tekemääni latua pitkin on nyt kevyt hiihtää.
Vauhti meinaa väkisin nousta näin loppusuoralla. Pitää muistuttaa itselleen, ettei tässä ole kiirettä. Matkaakin sentään muutama km vielä. (16.43)
Yhden tauon pidän vielä moottoritien alikulun kohdalla – ei mikään erityisen viehättävä ympäristö, mutta tässä saa taas olla aika hyvin näkösuojassa.
Viimeinen Tuplanpuolikas ja mustikkasoppa. Näillä jaksaa kotiin asti. (17.11)
Tuiraan on jo laskeutunut hämärä.
Vielä muutama sata metriä tätä latua ja sitten saan ottaa sukset jalasta viimeisen kerran tälle retkelle.
Hiihto-osuus päättyy tähän. Nyt sukset jalasta ja loppumatka kävellen. (17.41)
Riisun sukset samassa paikassa, jossa laitoin ne aamupäivällä jalkaan. Kuudentoista kilometrin retki on kohta paketissa, aikaa meni melko tarkkaan kahdeksan tuntia, eli ihan mukava 2 km/h keskinopeus oli tänään.
Nyt on retki tehty. Illaksi kotiin. (17.59)
. . . . .
Alussa pohdin, saanko taas tehdä kiinnostavia luontohavaintoja. Se valkohäntäpeura oli tietysti retken hienoin havainto, enkä muita erikoisia eläimiä sitten nähnytkään. Jälkiä metsässä toki oli paljon, mutta ne kaikki tuttuja: jänis, orava, kettu, riekko sekä metsähiiri tai peltomyyrä tai joku muu pikkujyrsijä.
Nyt sitten seuraavaa retkeä suunnittelemaan. Tämä retki oli omalla tavallaan myös hyvä kuntotesti – melko tarkkaan vuosi sittenhän tein edellisen pitkän hiihtoretken, kun hiihdin Hietakarin ympäri. Tuo jäähiihto oli pituudeltaan noin 12 kilometriä, ja olin sen päätteeksi aivan uuvuksissa. Tänään retken pituus oli noin 16 kilometriä, ja siitä ehkä neljännes umpihankea, ja retken päättyessä tuntui, että vielä menisi ainakin muutama kilometri. Kuntoni on siis selvästi parempi kuin vuosi sitten, ja voin huoletta suunnitella vaikka 20-kilometrisenkin hiihtoretken. Kokonaan toinen juttu on, ehdinkö tänä talvena sellaista toteuttaa. Mutta suunnittelukin on kivaa. Nyt palataan taas arkeen, ja edessä on ympäristön totaalinen vaihdos muutamassa päivässä: lauantaina metsässä, sunnuntaina Oulussa, maanantaina Helsingissä ja tiistaina Lontoossa. On tämä ihmisen elämä vaihtelevaa.