Pakkasretki Jäälistä Herukkaan

Taas mennään. Tosin oli pieni jännitys etukäteen, että tuleeko tästä retkestä mitään: sääennusteesta poiketen ilma rupesi edellisenä iltana kylmenemään siihen malliin, että alustavasti ajattelemani pakkasraja (-15 astetta) rikkoutui jo illan aikana. Pakkasin kuitenkin suurimman osan varusteista rinkkaan jo illalla, ja aamulla menen ensi töikseni katsomaan pakkasmittarin lukemia. -8,2. Ei paha. Aamupalan jälkeen pakkaan loput varusteet ja silmäilen vielä netistä, millaisia pakkaslukemia lähiympäristön viralliset ja epäviralliset sääasemat ilmoittavat. Vihreäsaaren rannikkoasemalla ollaan noin 13 asteessa ja asuinpaikastani jokunen kilometri sisämaan suuntaan, Jylkynkankaalla, pakkasta on tuollaiset 15…16 astetta. Optimistina ajattelen, että jospa tuo oma mittari olisi lähinnä totuutta. Varmuuden vuoksi otan kuitenkin mukaan yhden ylimääräisen vaatekerroksen, fleecekerraston, jonka voin tarvittaessa pukea, jos vilu yllättää. Lisäksi laitan takin alle ohuen tuulipuvun takin vaatimattomaksi lisäeristeeksi, tuulta pitämään jos ei muuta.

Matkalla lähtöpisteeseen, Jäälin Shellin kohdalle, silmäilen pienesti huolestuen tielle näkyviä lämpötilanäyttöjä – yksi näyttää -13 ja toinen -16. Näinköhän tässä joudun heti pakkasrajani kylmemmälle puolelle? No, sitä ei auta nyt sen enempää miettiä – Jäälinjärven pysäkillä pudotan itseni pois bussin kyydistä ja lähden kävelemään toivottaen itselleni onnea valitsemallani tiellä.

Tätä Takumaantietä kuljen vain parisataa metriä ja sitten saankin heti laittaa lumikengät jalkaan. Käännyn sitten lumen peittämälle tielle kohti Isokankaan vanhoja hiekkakuoppia, jotka ovat täyttyneet vedellä ja joista yhden rannalla on nykyään uimaranta.

Alkuviikosta vallinnut suojasää on tehnyt tehtävänsä yhdessä parin viime vuorokauden pakkasen kanssa, ja lumikengät kelluvat varsin mukavasti jäisellä lumella. Tämän ison hiekkakuopan keskelle on huomaavaisesti jätetty kapea kannas, jota pitkin myös retkeilijä voi vesittyneet kuopat mukavasti ylittää.

Lähitalojen lämmityskattiloiden tuottama vähäinen savu jää leijailemaan puunlatvojen tasalle. Tammikuiselle pakkaspäivälle tyypillisesti tuulta ei ole käytännöllisesti katsoen lainkaan.

Näiden kauniiden maisemien jälkeen seuraa jotain aivan muuta. Reittini kulkee läpi alueen, joka on kartalle merkitty sanalla louhos. Toinen toistaan suurempia kuoppia – pitkiä, leveitä ja muutamat syvyydeltäänkin hätkähdyttäviä. Jokseenkin veret seisauttava näky.

Metsän takana häämöttävästä tornista täytyy joskus käydä ottamassa selko lähempää, on tuo siinä määrin kummallisen näköinen. Kuin sen yläosasta olisi pursunnut vettä, joka sitten on jäätynyt tornin seinämille. Olisikohan tässä kyseessä Oulun Kiipeilyseuran jääkiipeilytorni?

Olin alun perin ajatellut, että pitäisin ensimmäisen evästaukoni vasta sitten, kun olen kunnolla metsässä. Tätä louhosympäristöä oli kuitenkin edessäpäin vielä sen verran pitkästi, että katsoin parhaaksi pidättäytyä moisesta hienostelusta ja pysähtyä tauolle kuopan kupeeseen. Edellisellä retkelläni olin nimittäin alussa vähän liian innokas, kävelin liian kovaa vauhtia ja liian pitkästi ilman kunnollisia taukoja, mikä kostautui loppumatkasta. Siispä lumikengät jalkaan ja pois tieltä, edes vähän matkan päähän noista kammottavista montuista ja tauolle.

Ensimmäinen evästaukoni muodostui samalla myös luontohavaintotauoksi, sillä levähdyspaikallani oli paljon kiinnostavia jälkiä. Monesta eri paikasta ja useammalta ihmiseltä kysyttyäni olen päätynyt tulkitsemaan nämä riekon jäljiksi. Jos joku lukija tietää jonkin muun vastauksen oikeaksi, otan tiedon kiitollisuudella vastaan!

Edellisellä retkelläni, jolloin pakkanen pyöri vajaassa kymmenessä asteessa, huomasin tavalliseen puolen litran muovipulloon pakatun juomaveden muuttuvan jo muutamassa tunnissa jäävedeksi. Sen estämiseksi olin nyt pakannut vesipullon ja muutamat muut ruokatavarat, joiden en halunnut jäätyvän, lievästi lämpöä eristävään ”jäätelöpussiin”, jonka olen joskus kaupasta saanut tai ostanut. Sen sisällä on pieni lämmönlähde – alkumatkasta sellaisena toimivat aamulla kotona keittämäni kaksi kananmunaa, jotka pakkasin lämpiminä mukaan, ja ne syötyäni laitoin pussiin yhden tällaisen kädenlämmittimen, joka riittikin pitämään pussin sisällön sulana koko loppumatkan ajan. Kuvassa on myös pieni lämpömittarini, jolla havainnoin pakkasen kehittymistä retken aikana.

Tammikuinen aurinko ei tosiaankaan nouse kovin korkealle horisontin yläpuolelle. Otin alla olevan kuvan klo 12.10, eli aurinko on siinä niin korkealla kuin se tähän aikaan vuodesta nousee. Tällaisilla hetkillä tuntee olevansa aika kaukana pohjoisessa – sitten asiaa tarkemmin ajateltuaan ymmärtää olevansa oikeastaan vielä aika kaukana etelässä: Utsjoellahan aurinko näyttäytyy seuraavan kerran vasta 16. tammikuuta, ja silloin se vasta pikkuisen kurkistaa taivaanrannan takaa.

On tosin myönnettävä, kiistattoman näköhavainnon tukemana, että kyllä tällainenkin auringonpaiste lämmittää. Tummapintaisen kiven päällä oleva ohut huurrekerros on auringon lämmön vaikutuksesta sulanut ja kiven pinta kiiltelee vedestä.

Matka jatkuu Alakyläntien yli länsiluoteeseen. Sitten päätän tehdä muutoksen reittisuunnitelmaan. Alun perin tarkoitukseni oli kävellä tästä aina Kantoperän takaisille hiekkakuopille, ja sieltä Keinukankaan kautta kohti Herukkaa, mutta kireä – ja todennäköisesti iltaa kohden vielä tästä kiristyvä – pakkanen saa mieleni muuttumaan. Olenhan kuitenkin talviretkeilyn suhteen vielä aivan amatööri, enkä koskaan ole ollut retkellä näin kylmässä. Järkeväkin saa olla. Parempi kävellä vähän lyhyempi reitti ja siten pienentää paleltumisen tai ylenmääräisen väsymisen riski.

Päätöksen tekoa helpottaa myös havainto siitä, että hiekkakuopat ja muu ihmisen mylläämä maasto jatkuu aina vaan, kunnes saan tarpeekseni, ja päätän, että nyt menen metsään. Ilahduttavasti täälläkin on jätetty kuoppien väliin pienet kannakset, joiden kautta pääsee helposti kulkemaan. Tästä on joku mennyt kelkallakin.

Pieni epäjatkuvuuskohta tuohon kannakseen on jätetty, ja sen kautta lirisee hiljalleen vettä kuopasta toiseen. Oja on kuitenkin niin kapea, että sen ylittäminen ei ole homma eikä mikään. Nuo avopaikan vasemmalla puolella näkyvät lumikengän jäljet eivät ole minun tekemiäni, vaan joku on tästä kulkenut taannoisen suojasään aikana lumikengillä päinvastaiseen suuntaan.

Seuraan lajitoverin jättämiä jälkiä, aluksi hiekkakuoppaa reunustavaa polkua pitkin, sitten polun loputtua seuraa pikkupätkä umpimetsää, kunnes saavun vähän isommalle polulle. Tässä kelpaa kulkea, kun on oikein holvikaarikin polun ylle viritetty.

Kohta kulkeminen helpottuu entisestään, kun yhytän hieman isomman kulkuväylän. Näitä moottorikelkan jälkiä on todella helppo kulkea, ei tarvitse olla edes lumikenkiä jalassa.

Päivä alkaa olla jo sen verran pitkällä, että on aika pysähtyä syömään. Lounaspaikaksi valitsen istumakorkuisen kiven läheltä vanhaa tervahautaa. Olen monilla retkilläni huomannut kartassa merkinnän ”tervah.”, mutta en ole osannut niitä maastosta paikantaa. Nyt opin, että olen ajatellut asian aivan väärin: olen kuvitellut, että tervahauta olisi maastossa näkyvä pyöreä painanne. Asiahan on näin vain silloin, kun tervahauta on polton jälkeen tyhjennetty. Usein tilanne lienee täsmälleen päinvastainen: kun tervahauta on poltettu loppuun, eikä samaan kohtaan ole haluttu rakentaa enää uutta, on vanha jätetty siihen paikalleen, ja vuosikymmeniä myöhemmin se näkyy maastossa pyöreänä kohoumana.

Edellisestä retkestäni viisastuneena olen nyt valmistanut ruokani osin etukäteen: mukana on pienessä pussissa vähän paistettua jauhelihaa ja sulatettua pakastemaissia, jotka sekoitan 4 dl vetoisessa termospurkissa pikanuudeleihin, ja kaadan päälle termospullosta kuumaa vettä. Kansi päälle ja muutaman minuutin ässehdittyään soppa on valmista lusikoitavaksi.

Vaikka mukana on lämpöä eristävä istuinalusta, en istahda kuin hetkeksi – niin kylmältä tuo kuitenkin tuntuu. Toki istumalla saisi paremmin lepuutettua jalkoja, mutta jo pelkkä paikallaan oleminen käy lepohetkestä. Liian perusteellisestihan matkan aikana ei sovi levätä, koska muuten käy niin, että tauon jälkeen matkan jatkaminen on yhtä tuskaa. Paras siis pitää joko lyhyt ”kevytlepo” tai ihan kunnon siesta, tosin viimeksimainitun jätän kyllä kesäretkeilyyn. Talvella tulee äkkiä vilu, jos pitemmäksi aikaa jähmettyy paikalleen. Lumikengät pois jalasta ja rinkka pois selästä, sillä olo kevenee jo ihan riittävästi. Ensimmäisen evästauon kohdalla mainitsemani jäätelöpussi näkyy tässä kuvassa rinkan vasemmalla puolella.

Sopan syötyäni nautin vielä kupillisen kahvia ja sitten olen taas valmis taipaleelle. Pakkanen pyörii tällä hetkellä 19…20 asteessa; oletan sen kiristyvän heti, kun aurinko laskee, mihin ei kovin kauaa enää ole.

Ohitan Pärräperänsuon, ja keli on juuri niin kylmän tuntuinen kuin miltä tämä kuva näyttää. On niin hiljaista, että kuulen omat sydämenlyöntini.

Jos tässä metsässä kulkiessaan eksyy valoisan aikaan, täytyy kyllä olla aikamoinen tumpelo. Niin paljon hyviä kiintopisteitä täällä on – esimerkiksi tämä kahden sähkölinjan risteys.

Tuosta kun vipua kääntäisi, niin jostain katkeaisi sähköt.

Matka jatkuu ja baana senkun levenee. Tästä on menty jo autollakin.

Ja aina vaan paranee. Nyt ollaan jo niin ison väylän päässä, että ihan liikennemerkki on tien oheen laitettu.

Tie vie vaihtelevan maaston läpi – välillä ollaan ylempänä ja maasto on kuivempaa ja kasvillisuus harvempaa, ja sitten tie sukeltaa harjanteiden väliseen notkoon, jossa maasto on enempi suota ja kasvillisuus niin tiheää, että se yrittää paikoin tunkeutua tielle asti. Tämän notkon pohjalla virtaa Alahaudanoja.

Metsä on tässä kohdin tosiaan niin tiheää, että sen läpi ei tee mieli edes yrittää mennä.

Aivan selvästi alan lähestyä maalikyliä, sillä tien kunto paranee paranemistaan. Nyt saan kävellä jo aurattua tietä pitkin. Tässä risteyksessä minulla olisi kaksi vaihtoehtoa: voisin kääntyä takavasemmalle (ei kuvassa), tielle, joka veisi minut Kalimeenojan varteen, tai jatkaa suoraan; oikealle kääntyvä tie kaartaa kohti pohjoista, ja sinne en ole matkalla. Valitsen tämän suoraan jatkuvan tien, koska oletan, että Kalimeenojan vartta kulkeva reitti ei välttämättä ole koko matkalta aurattu. Tässä vaiheessa retkeä, kun hämärä laskeutuu, ja kohta on pimeää, alan jo ajatella reittivalintoja mukavuushakuisesti.

Talvipäivä on lyhyt. Vaikka kirkas taivas on suonut valoisuudelle jatkoajan, on sekin nyt likimain lopussa, ja kohta saan taivaltaa pimeässä. Pidän viimeisen evästauon ja ennen matkan jatkumista kaivan vielä taskulampun esille.

Retki on viimeisiä metrejä vaille tehty, kun alitan moottoritien, ja saavun Herukan kaupunginosaan. Jatkan kävelyä vielä reilun puoli kilometriä, ja näen vastaan tulevan linjan 3 bussin. Arvelen sen palaavan kohta päätepysäkiltä takaisin, joten jään lähimmälle bussipysäkille, johon onnikka kohta saapuukin. Ajelen sen kyydissä takaisin Merikoskenkadun pysäkille, josta on enää muutama kivenheitto kotiin.

Tästä tuli nyt elämäni ensimmäinen retki kunnon pakkasella. Kotoa lähtiessä pakkasta oli 8 astetta, matkan varrella enimmillään 23 astetta, josta se taas kotia kohti palatessa lauhtui.

Tällaisesta retkestä kannattaa oppia asioita. Merkittävimmät oppimiset liittyvät pakkaseen ja siinä selviämiseen. Liikkeellä ollessa pakkasesta ei ollut haittaa; taukojen aikana vaatteiden sisään hiipinyt viileys katosi 10-15 minuutin reippaan kävelyn aikana. Liikaa vaatetta ei kävellessä sovi päällä olla, koska silloin tulee hiki, ja kosteat vaatteet jäähtyvät tauoilla hetkessä. Retken loppupuolella, pakkasen pudotessa kahdenkymmenen asteen kirpeämmälle puolelle huomasin yhden tauon jälkeen, että en enää lämmennyt kävellessäni aiempaan tapaan, mikä oli selvä merkki siitä, että vaatetta oli päällä liian vähän. Pysähdyin pukemaan ylleni yhden lisäkerroksen – fleecekerraston yläosan – ja sitten tuli taas lämmin.

Pelivaraa minulla olisi ollut pakkasen suhteen vielä lisääkin. Rinkassa oli tuon fleecekerraston alaosa, ja lisäksi taukotakkini – ohuen toppapuvun takki – ja siihen liittyvät housut olivat vielä käytettävissä. Kypärälakin olin pakannut mukaan siltä varalta, että alkaisi tuulla, ja kasvot kaipaisivat lisälämmikettä. En tarvinnut. Käsiin olisin saattanut tarvita lisälämmikettä, jos retkeni olisi jatkunut pitempään. Mukana oli toiset rukkaset ja niiden sisällä neulesormikkaat, joten pelivaraa oli myös siellä.

Taukojen aikana havaitsin, että lumi on kovalla pakkasella miellyttävän kuivaa ja se on helppo pyyhkäistä syrjään tarvitsematta miettiä hanskojen kastumista. Tai jos jotain tavaraa laskee käsistään maahan, on siihen tarttunut lumi helppo poistaa vaikka puhaltamalla. Pikkupakkasella lumi on paljon tahmeampaa, jolloin se myös tarttuu hyvin kiinni, ja herkemmin kastelee paikat.

Tällaisilla pakkasilla en paljain käsin kauaa tarkene. Minulla kädet ovat muutenkin viluiset – liekö huono verenkierto vai mikä syynä – ja niitä palelee herkästi jo sisätiloissakin, saati sitten ulkona. Pari kolme minuuttia paljain käsin oli ehdoton maksimi. Seuraaville talviretkille pitää miettiä jokin järjestely, jolla saan kädet pidettyä lämpiminä myös syöntitaukojen aikana. Paksut rukkaset kädessä on hieman hankala syödä, mutta rinkasta tauon alussa esille otetuista ohuemmista taukohanskoistakaan ei paljoa iloa ole, kun ne ovat valmiiksi kylmät.

Kaupastahan saa noita kädenlämmittimiä, mutta ne ovat kertakäyttöisiä ja siten aika epätaloudellisia. Minä yritin hankkia tätä retkeä varten sellaisia keittämällä aktivoitavia, uudelleen käytettäviä kädenlämmittimiä, mutta ne olivat kaupasta loppu. Taukohanskat saisi sellaisilla helposti lämmitettyä; muutoin en niitä halua hanskoissani pitää, koska ne lämmittävät liikaa ja seurauksena on hikoilu, ja siitä tuleva kosteus taas jäähdyttää – ja jopa jäädyttää – hanskat ennen pitkää.

Muutoin tämä retki oli – jälleen – mitä suurimmassa määrin positiivinen kokemus. Retki ei tällä kertaa ollut kovin pitkä, kävelyä tästä kertyi vain tuollaiset 16 kilometriä. Opin paljon pakkasessa retkeilystä, enkä enää jatkossa vierasta kahdenkymmenen asteen pakkasia. Ties vaikka innostuisin tekemään retken vielä kovemmassakin pakkasessa – ainakin sitä on helppo ajatella näin lämpimässä kivitalossa mukavassa tuolissa istuen. Tosin jos sen teen, pitää reitti suunnitella niin, että joka paikasta on kohtuullisen lyhyt matka ihmisten ilmoille. Onnistumisista saa innostua, mutta ei niin paljon, että rupeaa kuvittelemaan itsestään liikoja ja sen seurauksena tekee typeryyksiä. Kuten jo aiemmin totesin, järkeväkin saa olla.