Viimeinen päivä Keski-Euroopassa alkaa herätyksellä ennen sianpieremää, mikä arkioloissa tietäisi päivän aktiviteettien väkisinsuorittamista puoliunessa. Tällä matkalla aikainen ylösnousu ei haittaa, koska junassa voi nukkua. Minäkin, joka olen aina ollut huono nukkumaan päivällä, olen viime vuosina oppinut nukkumaan päikkäreitä ja junassa matkustaessani voin torkahtaa melkein mihin aikaan tahansa.
Unihiekasta enin osa karisee aamukävelyllä – rautatieasemalle on miellyttävä parinkymmenen minuutin matka. Aseman edustalla ehdin vielä napata kuvan paikallisesta linja-autosta.
Laurin ja minun yhteistä matkaa on jäljellä enää vajaa kaksi tuntia: juna Innsbruckista Müncheniin lähtee 6.40 ja on perillä 8.27; siellä hajaannumme ja minun junani Hampuriin lähtee 8.50 ollen perillä 15.24. Sieltä jatkan tämän päivän aikana vielä Kööpenhaminaan, jonne saapumisaika on iltayhdeksän paikkeilla. Tästä tulee siis reipas 14 tunnin junamatkapäivä.
Kuusipäiväiseksi suunniteltu, mutta viisipäiväisenä toteutunut isän ja pojan interrail on päättymässä. Tällä matkalla lähes kaikki on ollut minulle uutta – enhän ole juurikaan matkustellut Keski-Euroopassa, mitä nyt joitakin kaupunkimatkoja olen tehnyt niin työn kuin vapaa-ajankin puitteissa, enkä varsinkaan ole matkustellut Keski-Euroopassa junalla. Interrail-lipun suoma vapaus matkan reitittämisessä ja aikatauluttamisessa on hienoa! Vaikka meillä oli varsin tarkka suunnitelma matkareitistä ja -aikatauluista, olemme kuitenkin voineet niin halutessamme siitä poiketa. Valinnaisten poikkeamien lisäksi tähän loppuun tuli pakollinen poikkeama, mutta ei sekään reissua pilannut. Laurihan on Keski-Euroopan junamatkustamisessa jo vanha kettu, ja tämän reissun kokemusten myötä tunnen minäkin osaavani jo aika paljon tässä lajissa tarvittavia taitoja.
Parasta tällä matkalla on kuitenkin ollut yhteinen aika Laurin kanssa. Sitä ei ole viime vuosina ollut paljoakaan, kun nuori elää jo omaa elämäänsä. Laurin lapsuudessa me teimme useita yhteisiä matkoja, osan junalla ja osan matkailuautolla. Niitä reissuja olen monet kerrat osin haikeudellakin muistellut, kun olen ajatellut, että ne ovat taakse jäänyttä elämää eikä sellaista enää tule. Mutta olin väärässä. Tämä reissu on ollut jälleen sitä parasta mahdollista yhteistä laatuaikaa, jota en enää uskaltanut toivoa voivani kokea. Ja kun tämä matka onnistui näin hyvin, ei mikään estä meitä tekemästä samaa joskus uudelleen.
Tällaisin ajatuksin hyvästelen Laurin Münchenin asemalla – mieli on hieman apea, mutta päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus siitä, että sain tämän kaiken kokea. Ja sen sijaan, että haikailisin päättynyttä yhteistä matkaa, ajattelen, että tämä oli tässä ja seuraavalla kerralla tehdään jotain muuta. Itse asiassa seuraava kerta on jo tiedossa – vaikkakin pienimuotoisempana: muutaman viikon päästä Lauri muuttaa toiselle paikkakunnalle neljän kuukauden työpestin takia, ja minä lähden mukaan muuttokuskiksi.
Minä siis nousen Münchenissä Hampuriin menevään ICE-junaan ja Lauri jatkaa omalla yhteydellään Lausannea kohti hieman myöhemmin. Edessä on kuusi tuntia kolmekymmentäneljä minuuttia junassa istumista – no sehän ei ole merkittävästi enempää kuin tuttu Oulun ja Helsingin väli, ja kun vielä junakin on erittäin mukava, niin mikäs tässä on matkustaessa. Valitsen mukavan istumapaikan ja käyn nauttimaan maisemista.
Junani reitti ei ole suorin mahdollinen, mutta näillä mennään. Pääsenpä kuitenkin käymään entisen Itä-Saksan alueella. Matkan varrelle mahtuu historiasta tuttuja kaupunkeja, kuten oikeudenkäyntikaupunki Nürnberg, messukaupunki Leipzig, uskonpuhdistuskaupunki Wittenberg sekä muurikaupunki Berliini. Näissä kaikissa riittäisi turistille nähtävää moneksi päiväksi, mutta nyt tämän turistin ainoa tavoite on päästä pois Saksasta ennen vuorokauden vaihtumista. Kaupunkeihin ehtii myöhemminkin.
Pitkällä matkalla pitää syödä. Tämänpäiväisen lounaan nautin ravintolavaunussa, johon onnistun menemään hyvällä hetkellä: kaksi minuuttia ennen keittiön sulkemista Leipzigissa tapahtuvan henkilökunnan vuoronvaihdon ajaksi. Siten saan syödä gulassintapaisen lounaani rauhassa ennen kuin vaunu taas täyttyy asiakkaista.
Muistatteko vielä matkan aiemmilta osuuksilta kuvat tulvivista joista? Samaa on tarjolla lisää. Wittenbergissä ylitetään tulviva Elbe.
Nyt, kun matka suuntautuu taas pohjoiseen, on kiinnostavaa katsella, missä vaiheessa maisema muuttuu lumiseksi. Vastaus tulee Warlitzin kohdalla.
Hampurissa yllätykset jatkuvat. Katson ensin aikataulusta, että minulla on riittävästi aikaa käydä syömässä, mutta kun olen Mäkkärissä aterioimassa, kiinnitän huomioni lähtevien junien taulussa näkyvään tietoon, jota ei halunnut nähdä: junani Hampurista Kööpenhaminaan on peruttu.
Voihan perse.
Tätä olisin viimeksi kaivannut tällaisen pitkän matkustuspäivän päätteeksi.
No, näillä mennään. Uusi yhteys löytyy, ja suoran yhteyden sijaan matkustan Kööpenhaminaan kolmella erillisellä junalla. Jos ne ovat aikataulussa, olen perillä Köpiksessä vähän kymmenen jälkeen, eli noin tunnin alkuperäistä suunnitelmaa myöhemmin.
Hampurin jälkeen seuraava vaihto on Flensburgissa, joka on rajakaupunki. Sieltä lähdettyä matkustajia pyydetään ottamaan matkustusasiakirjat esille rajatarkastusta varten. Huomaan olevani poikkeava, kun otan esille passin – kaikilla muilla näkyy olevan henkilökortti. On minullakin sellainen, mutta halusin tällä reissulla ulkoiluttaa passiani. Muutenhan se ei juurikaan pääse pöytälaatikosta ulos.
Vieressäni istuva nuori nainen huomaa, että minulla on Suomen passi. Hän avaa keskustelun kysymällä, olenko matkalla Suomeen asti. Kerron, millaisella reissulla olen, ja hän puolestaan kertoo omasta matkastaan. Selviää, että olemme olleet koko päivän samoissa junissa. Hän on lähtenyt kotipaikkakunnaltaan Wienistä, vaihtanut kulkuneuvoa Innsbruckissa ja siitä lähtien ollut samassa junassa kuin minä. Hän on matkalla Norjaan, Bergeniin, jossa hän on vaihto-opiskelijana. Meteorologiaa opiskelee. Hänellä on matkatavaraa mukana ihan kiitettävästi: selässä iso rinkka, etupuolella iso reppu ja näiden lisäksi laskettelusukset ja Ikea-kassissa monot ja kypärä. Kun vielä otetaan huomioon, että hän on pituudeltaan arviolta 155-senttinen, en voi kuin ihailla neitokaisen sitkeyttä. Kun vaihdamme junaa Fredericiassa, tarjoudun kantoavuksi – minullahan on vain kevyt pikkurinkka. Loppumatka menee päivän pituudesta ja väsymyksestä huolimatta mukavasti, kun on matkaseuraa. Juttelemme ja syömme eväitä toisillemme maistiaisia tarjoten.
Edellä mainitsemani arvio, että olisin perillä Kööpenhaminassa hieman kymmenen jälkeen, oli teoriaa. Käytäntö on sitä, että Frederician jälkeen 2-raiteisesta rautatiestä on käytössä vain yksi raide ja tämän takia junat jäävät aikataulustaan jälkeen. Meidän junamme on perillä Kööpenhaminassa vasta 22.50. Junamatkani kokonaiskestoksi tuli siten 14 tuntia 10 minuuttia. Nyt on sitten jäljellä enää varttitunnin kävely hostelliin ja nopea majoittuminen. Kohta pääsen siis nukkumaan.
Eikö niin?
Ei.
Hostellissa selviää, että eilen tekemäni lisävaraus tälle illalle ei näy missään. Näytän vastaanottohenkilölle sähköpostissani olevaa varausvahvistusta ja kuittia, joten pystyn todistamaan varaukseni olemassaolon. Sitä vaan ei ole hostellin varausjärjestelmässä, eikä asian korjaaminen käy hetkessä: vastaanottohenkilö ei voi suoraan lisätä yhtä yötä varaukseeni, vaan hänen pitää manuaalisesti poistaa alkuperäinen varaus ja lisätä kahden yön pituinen varaus kokonaan uutena. Onko kiire, vai tehdäänkö tietokoneella? Kyllä tää on niin tätä.
Mutta ei tässäkään kasassa pelkkiä risuja ole. Saan majoitussählingistä hyvityksenä paremman huoneen: pääsen 12. kerroksessa olevaan neljän hengen huoneeseen, jonka saan lisäksi pitää lähtöaamuna pitempään kuin tavalliset huoneet. Niin että ei tässä varsinaisesti mitään valittamista ole. Kun nyt lopulta pääsen nukkumaankin.
Pari kuvaa otan vielä.
Matkakertomus ei pääty vielä tähän, vaikka varsinainen isän ja pojan reissu jo päättyikin. Jäljellä on vielä välipäivä Kööpenhaminassa, junamatka Tukholmaan, laivamatka Turkuun ja junamatka Turusta Ouluun.