Perjantaiaamuna 5.1.2024 aloitamme yhteisen matkamme Hampurista. Tänään matkustamme kolmessa maassa: Saksassa, Luxemburgissa ja Ranskassa. Päätepisteenä on Divodurum, jonka nykyinen nimi – kuten kaikki Asterixinsa huolella lukeneet tietävät – on Metz. Paikallisia tapoja tuntemattomana olettaisin kaupungin nimen lausuttavan ”mets”, mutta Laurilta saan kuulla, että se lausutaan ”mes” tai joskus jopa ”me”. Divodurum olisi helpompi, vaikka saattaa senkin muodon kohdalla tulla virheitä, kuten albumissa Asterix lyö vetoa Obelix ihmettelee, että mikä ihmeen Tivo Turunmaa. Onneksi asia silloinkin selviää, ja gallialaisten vedonlyöntimatka voi jatkua.
No niin. Pysytäänpä asiassa. Palataan vielä hetkeksi Hampuriin ja otetaan kuva rautatieaseman lähellä olevasta taide- ja designmuseosta, paikallisella murteella Museum für Kunst und Gewerbe:
Hampurista lähdemme klo 8.45 ICE-junalla Kölniin, jossa on päivän ensimmäinen junanvaihto ja myös pitempi tauko. Saapumisaika Kölniin on 12.49 ja seuraava ICE-osuus kohti Koblenzia lähtee tunnin ja neljän minuutin päästä eli 13.53. Koblenzissa olemme 14.46 ja 20 minuuttia myöhemmin eli 15.06 lähdemme paikallisjunalla Luxemburgiin, jonne saapumisaika on 17.23. Siellä päädymme pitämään pitemmän tauon.
Olemme varanneet kaikki majoituksemme ilman aamiaista, joten ennen junaan menoa käymme kaupassa ja ostamme aamupalaeväät mukaan. Kuljemme vain isojen asemien kautta, ja niillä tai niiden välittömässä läheisyydessä on kauppoja ja kahviloita, joista saamme, mitä tarvitsemme. Minä haen lisäksi aamukahvini junan ravintolavaunusta.
Pohjois-Saksassa on märkää. Laajoilla alueilla pellot ovat veden vallassa. Tulvanäkymät toistuvat matkamme aikana myöhemminkin ja mietimme, tätäkö se ilmastonmuutos nyt on. Paljonhan on puhuttu juuri siitä, että ilmastonmuutoksen myötä äärimmäiset sääilmiöt yleistyvät. Kesällä helteet ovat kuumempia ja kestävät pitempään, ukkosmyrskyt ovat rajumpia, talvella puolestaan on pitkiä kovan pakkasen jaksoja ja runsasta lumentuloa, jonka jälkeen sään lauhtuessa joka paikka täyttyy vedestä.
Kölnistä matka jatkuu Rein-joen vartta seuraillen Bonnin kautta Koblenziin, jossa on seuraava junanvaihto. Myös täällä näkyy, että viime aikoina on satanut runsaasti – Reinissä on vettä reippaasti enemmän kuin uomaan kohtuudella mahtuisi.
Koblenzissa vaihdetaan ICE:stä paikallisjunaan. Junan lähtöä seuraa hetken hämmennys, kun lähdetäänkin takaisin tulosuuntaan. Karttaa katsomalla selviää syy: rata Koblenzista Luxemburgiin haarautuu äsken kulkemastamme radasta Koblenzin pohjoispuolella. Jyrkkä kaarros vasempaan vie meidät taas odotusten mukaiseen kulkusuuntaan ja hetkeä myöhemmin ylitetään joki. Se on Mosel – Koblenz on paitsi rautateiden, myös jokien risteyspaikka: Mosel päättyy tässä ja vesi jatkaa matkaansa Reinin uomassa.
Myös Moselin varren näkymiä hallitsee vesi. Tämäkin joki tulvii; netistä löydän tiedon, että veden pinta on näinä päivinä käynyt korkeimmillaan yli kahdeksan metriä normaalitason yläpuolella.
Luxemburgiin saapuessamme ilta alkaa jo hämärtää. Lentokenttä on vain muutaman kilometrin päässä, ja matalalla lentäviä lentokoneita menee ylitsemme vähän väliä. Junaliikenne Luxemburgin ja Metzin välillä on tiheää, joten jatkoyhteyden suhteen on reilusti valinnanvaraa. Päätämme lähteä etsimään ruokapaikkaa. Kävelemme ensin yhtä lupaavan näköistä katua niin pitkälle kuin sen varrella on kauppoja ja ravintoloita, ja sitten käännymme takaisin ja valitsemme paikan, johon menemme syömään. Se on kiinalainen ravintola ja olemme paikan ainoat asiakkaat, koska vielä ei ole täkäläisten tyypillinen päivällisaika. Lauri tilaa kanaa ja minä ankkaa. Saamani annos on paras ankkaruoka ikinä, ja kaikista koskaan syömistäni kiinalaisista ruuista tämä menee kärkikolmikkoon. Ehkä jopa ykköseksi. Maut ja suutuntuma ovat yksinkertaisesti täydelliset. Ainoa miinus tulee poislähdön hetkellä, kun tarjoilija sanoo ”thank you”. Lauri on toki puhunut koko asioinnin ajan sujuvasti ranskaa, ja minäkin sen, mitä pystyn. Voisi tarjoilija sen verran arvostaa turistin avuttomia yrityksiä puhua paikallista murretta, ettei nyt ainakaan englantia puhu.
Minähän olen opiskellut ranskaa – yläasteella otin sen 8.-9. -luokilla valinnaisaineeksi, mutta en ole kieltä paljoa sen jälkeen käyttänyt. Aikuisiällä kävin yhdellä kansalaisopiston ranskan kurssilla – siitä en muista kyllä yhtään mitään. Yläasteen opinnoista muistan sentään, että ”qui a peure les feuilles, il ne doit pas aller au bois”, mutta sillä ei ravintolassa kyllä saa vatsaansa täyteen.
Aterian aikana Lauri tutkii karttaa ja havaitsee, että jos jatkaisimme äsken kävelemäämme katua pitemmälle, pääsisimme joen yli ja sen toisella puolella olisi näkemisen arvoisia paikkoja. Toteamme, että meillä ei junien puolesta ole mitään kiirettä, ja lähdemme kävelylle.
Kuvaan tällä reissulla useita videopätkiä, joista teen varsinaisen matkakertomuksen perään oman julkaisunsa. Siten mm. Luxemburgin iltakävelyllä kohdatut nävökset jäävät tässä kohtaa esittelemättä ja niihin palataan sitten videojulkaisussa myöhemmin.
Pari tuntia viihdymme Luxemburgissa ja sitten on päivän viimeisen junamatkan vuoro. Illaksi Metziin. Siellä majapaikkamme ei ole rautatieaseman lähellä, vaan noin puolen tunnin kävelymatkan päässä. Linja-autollakin pääsee, mutta siihen pitää jostain saada lippu. Junamatkan aikana tutkin netistä asiaa, ja löydän viitteitä siitä, että rautatieasemalla voisi olla automaatti, josta lippuja voi ostaa.
Näin onkin. Automaatista voi ostaa yhden, kahden tai kymmenen matkan kortteja, tai jos jo omistaa kortin, sitä voi ladata. Ostamme molemmille kahden matkan kortit, joten meillä on myös seuraavan aamun bussimatkoille nyt liput.
Bussimatkan jälkeen kävelemme vielä muutaman sata metriä pysäkiltä hotelliin. Huomaan nauttivani tästä kävelystä suunnattomasti. Olen ollut viime päivät jatkuvasti paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Nyt ei näköpiirissä ole Laurin lisäksi ketään, eikä autojakaan ole liikkeellä. Erämaassa viihtyvälle introvertille tämä on oikein virkistävää vaihtelua!
Jatkuu…