Uskaltaako jäälle mennä?

Otsikkokuvan mukaiset olosuhteet näyttävät hurjilta, ehkä pelottaviltakin: jään päällä lainehtii vesi ja veden alla on jäätä, jonka kestävyydestä ei ole mitään tietoa.

Paitsi että on.

Ei pilkkijä lähde jäälle, ellei hän voi olla riittävän varma jään kestävyydestä. Tai ainakaan ei pitäisi. Onneksi jään kestävyyden selvittämiseen on tarjolla monta konstia. Tässä artikkelissa kerron, mitkä minun konstini ovat.

Täällä Oulussa on pilkkivesien suhteen valinnanvaraa kolmentyyppisistä paikoista: järvet, joki ja meri. Näistä järvet ovat minulle lähinnä alkutalven kohteita. Silloin – jos talvi on alkanut pakkaspainotteisesti – järvet peittyvät varsin nopeasti hyvälaatuiseen teräsjäähän. Yleisen ohjeen mukaan 5 cm paksuinen jää riittää kantamaan kävellen liikkuvan kulkijan. Tämä pätee nimenomaan silloin, kun kyse on teräsjäästä, eli tiiviistä, ilma- ja vesitaskuja sisältämättömästä jäästä. Järvien jäät ovat usein kauden alussa sellaiset. Minä pidän omana henkilökohtaisena rajanani kymmentä senttiä.

Myöhemmin talvella, kun jään päälle sataa lunta, tilanne muuttuu. Lumi – etenkin, jos tulee suojasäitä – on painavaa. Kun jäähän tulee pieniä halkeamia tai muita aukkoja, kuten pilkkireikiä, pääsee lumen painosta alaspäin taipuvan jään päälle vettä. Ennen pitkää ollaan tilanteessa, jossa lumen ja jään välissä on vettä ja sohjoa. Tämä kerros tekee jäällä liikkumisen epämiellyttäväksi ja jos tilanne jatkuu pitkään samanlaisena, voi jää alkaa hapertua. Palataan tähän vielä.

Merelle pääsyä pitää usein odotella tammikuulle asti. Iso vesi jäätyy hitaasti ja jäätymisvauhtiin vaikuttaa lämpötilan ohella myös vedenkorkeus ja tuulen aikaansaama aallokko. Täällä Perämeren rannikolla vedenkorkeus vaihtelee laajalla skaalalla: tavallisenakin vuotena vesi käy alimmillaan yli metrin normaalikorkeuden alapuolella ja saman verran sen yläpuolella. Vaihteluväliä on siis kaksi metriä tai enemmänkin. Vedenkorkeusvaihtelut liittyvät usein koviin tuuliin, ja yhdessä nämä murentavat alkutalven ohuet jäät herkästi. Yleensä vasta tammikuun kovemmilla pakkasilla alkaa meri olla täällä sen verran jäässä, että minäkin sinne uskaltaudun.

Joen jäälle en mene ollenkaan. Ihan siitä syystä, että virtavesi voi olla arvaamaton ja päältäpäin hyvännäköinen jää voi olla alapuolelta virtauksen hyvinkin ohueksi syömä.

Talven alussa ja aina uusiin paikkoihin mennessäni mittaan jään paksuuden tarkasti. Minulla on itse tehty mittatikku tätä varten. Ensimmäisen mittausreiän teen niin lähelle rantaa, että jos jää pettää, ei alla ole paljonkaan vettä. Jos jäätä on tarpeeksi, jatkan matkaa ja teen uusia mittausreikiä tarpeen mukaan, kunnes olen sellaisessa paikassa, missä voin aloittaa pilkkimisen.

Ne paikat, joihin huomaan sitä lumen ja jään välissä olevaa vettä kertyvän, yleensä hylkään siinä vaiheessa, kun sohjokerros alkaa olla muutamaa senttiä paksumpi. Ihan jo mukavuussyistä, mutta myös turvallisuuden takia.

Merellä jäätilanteen kehittymistä on helppo seurata. Pilkkikaudella tarkistan jäätilanteen joka päivä Ilmatieteen laitoksen jäätilannesivulta. Myös vedenkorkeutta seuraan samalla tarkkuudella ja niin ikään Ilmatieteen laitoksen sivulta. Hyvä tietolähde on myös Facebookista löytyvä tämän alueen pilkkijöiden ryhmä.

Eli yhteenvetona: minun konstini jään kestävyyden selvittämiseksi ovat:

• omat havainnot jään paksuudesta ja mahdollisesta jään päällä olevasta vedestä
• jäätilanne merellä
• meriveden korkeus
• muiden pilkkijöiden havainnot

Konsteja siis on. Mutta siltikään aina en onnistu. Tähän mennessä minulle on sattunut yksi vahinko. Se sattui pari vuotta sitten maaliskuun puolivälissä Puolankajärvellä. Jään paksuus järvessä oli 50-60 cm, mutta se oli – uskoakseni jään päällä olevan veden ja lämpimien ilmojen vuoksi – enimmäkseen kohvajäätä, jonka kuvittelin noin paksuna riittävän. Yhdessä paikassa kuitenkin putosin jäihin.

Tilanteesta päästyäni tutkin ympäristöä ja tulin siihen tulokseen, että kyseisestä paikasta oli ajettu moottorikelkalla ja jää oli sen painosta murentunut. Sittemmin jään päälle oli satanut lunta, jonka tuuli oli tasoittanut. Ja kun minä sitten astuin siihen, menin jäästä läpi.

Onneksi mukana oli – kuten aina – naskalit, eikä siinä mennyt montakaan sekuntia, kun olin kömpinyt takaisin jäälle. Saappaat kastuivat ja pilkkihaalari ulkopuolelta suunnilleen vyötärölle asti. Haalarin alla olevat kerrokset säilyivät polven alapuolisia osia lukuun ottamatta kuivina. Niin nopeasti kävi avannosta kiipeäminen.

Tarinan opetus olkoon, että päältä hyvänkään näköinen jää ei välttämättä sitä ole. Pelastautumisvälineet pitää aina olla mukana ja käden ulottuvilla, minkä lisäksi kannattaa avannosta nouseminen harjoitella etukäteen vähintään mielikuvaharjoituksena.