Kuluvan syyskuun suunnitelmat menivät kerralla uusiksi, kun tunaroin itselleni kylkiluun murtuman.
Sunnuntai 5.9.2021
Menen kalastamaan aallonmurtajalle – paikkaan, josta olen viime aikoina saanut hyviä säynesaaliita. Asetun tutulle paikalle murtajan reunalle, lähelle vesirajaa. Merivesi on nyt hieman perustasoa alempana, joten tässä on hyviä, kuivia paikkoja, joissa voi seistä turvallisesti heittelemässä. Veneiden keula-aallotkaan eivät loiskuta vettä niin paljon, että siitä olisi haittaa.
Paitsi sitten, kun ohi menee isompi vene. Sen aalto rantautuu yli puoli metriä korkeana, ja kastelee myös nämä rantakivet. Ennakoin veden liikkeet väärin ja lähden siirtymään vasta, kun kivet ovat jo märkiä.
Silmänräpäystä myöhemmin jalat lähtevät alta ja mätkähdän kyljelleni kivikkoon. Sen verran ehdin tapahtumaan reagoida, että nostan alapuolelle jäävän käteni ylös, jotta se ei ole ottamassa iskua vastaan. Käsityöläisenä (huonekalupuuseppä) toimeentuloni on sananmukaisesti omissa käsissäni, joten enemmän kuin mitään muuta yritän varjella kätösiäni.
Kiville mätkähdys ei ole huolistani suurin tuossa kohtaa. Enemmän merkitystä on sillä, että kaaduttuani lähden liukumaan kohti vettä. Onnistun kuitenkin pysäyttämään liikkeen ennen kuin plutaan. Sitten vasta on aikaa rauhalliselle ylösnousulle ja tilanteen toteamiselle.
Kylkeen sattuu, samoin hiukan lonkkaankin, mutta kädet säilyivät ehjinä, samoin kalastusvälineet. Arvelen, että seuraavaan aamuun mennessä voi kyljessä olla mellevä mustelma. Lähden kotiin.
Maanantai 6.9.2021
Ei tullut kummoista mustelmaa (otsikkokuvassa näkyvän mustelman olen kuvannut perjantaina 10.9.2021), mutta kipu voimistui yön aikana. Erityisesti se tuntuu syvään hengittäessä ja erittäin erityisesti yskäistessä tai aivastaessa. Aivastuksen kohdalla menee kipuskaalani uusiksi. Tiedäthän sen, mitä terveydenhuollossa käytetään: ”Ei kipua on 0 ja pahin mahdollinen kuviteltavissa oleva kipu 10”. No se aivastuksen yhteydessä tuntuva kipu on tähänastisen kipuilukokemukseni mukaan voimakkuudeltaan tuolle asteikolle laitettuna 12. Olen ajatellut, että minulla on suhteellisen hyvä kivunsietokyky, mutta se on lähinnä tasaiselle kivulle. Sellaiselle, joka on tullut tutuksi mm. nivelrikon, plantaarifaskioosin ja juoksijan polven myötä. Äkkinäiselle, voimakkaasti vihlovalle kivulle en liene koskaan aiemmin edes altistunut.
Kun lueskelen netistä aiheeseen liittyviä tekstejä, vahvistuu epäilykseni siitä, että tässä ei ole mistään lihasrevähdyksestä kyse, vaan kylkiluun murtumasta. Suunnittelen viikon ohjelmani niin, että keskiviikkoaamupäivä on varattu mahdollisesti tarvittavalle lääkärissäkäynnille.
Tiistai 7.9.2021
Ihmeesti olen pystynyt tämän kanssa nukkumaan. Voin jopa nukkua oikealla kyljelläni, mikä on ymmärtääkseni harvinaista silloin, kun kyljessä on murtunut luu. Tosin minulla se murtumakohta (tai ainakin se kohta, jossa kipu tuntuu voimakkaimmin) on kyljen selkäpuolella, ei suoraan sivulla.
Teen aamupäivän töitä ja lounasta syödessäni päätän, että en odota lääkäriin menon kanssa keskiviikkoon. Syön lautasen tyhjäksi, juon kahvin ja sitten päätän päiväni. Ajan suoraan terveysasemalle ja asetun akuuttivastaanoton jonoon.
Jono hupenee ilahduttavan nopeasti ja pääsen esittämään asiani vastaanottavalle hoitajalle. Hän kyselee tarvittavat, tutkii ja laittaa asian samantien lääkärin työlistalle. Hetken päästä lääkäri tulee huoneeseen, kyselee samat asiat kuin hoitaja ja minä papukaijana toistan kaiken hetkeä aikaisemmin kertomani. Lääkäri tutkii ja toteaa, että kyse on kylkikuun murtumasta. Saan sairauspoissaolotodistuksen viikoksi, tulehduskipulääkereseptin ja lähetteen röntgenkuvaan. Viimeksimainittu siksi, kun tunnen kipua hengityksen yhteydessä. Kuvalla varmistetaan, ettei murtumakohta uhkaa esimerkiksi keuhkopussia. Hoitaja antaa ohjeet röntgeniinmenosta.
Seuraavaksi ajan toiselle puolelle kaupunkia ja menen sairaalan yhteydessä olevan yhteispäivystyksen röntgeniin. Ilmoittaudun ja jälleen lyhyen odotuksen jälkeen röntgenhoitaja kutsuu minut kuvaushuoneeseen. Otetaan etu- ja sivukuvat ja sitten saan palata odotushuoneeseen odottamaan, että radiologi katsoo kuvat ja lausunnon perusteella päätetään, saanko lähteä kotiin vai siirrynkö yhteispäivystykseen odottamaan tarvittavia toimenpiteitä.
Tähän kohtaan tulee päivän pisin odotus – ei kohtuuton sekään – jonka päätteeksi röntgenin toimistosta tullaan sanomaan, että saan lähteä kotiin.
Sen teen ja matkalla haen apteekista minulle määrätyn lääkkeen.
Tarkemmin en tuossa vaiheessa – enkä tätä kirjoittaessanikaan – tiedä, mitä kuvissa näkyy, mutta eiköhän niistä tule aikanaan tieto OmaKantaan.
Perjantai, 10.9.2021
Nettiaineistoja lukiessani olen ymmärtänyt, että kylkiluun murtuma on kipeimmillään muutaman päivän kuluttua tapahtumasta ja voimakas kipuilu jatkuu parin kolmen viikon ajan. Tämä tuntuu pitävän paikkansa. Tänään, kun tapahtumasta on viisi päivää, on peruskipu – siis se, joka tuntuu silloin, kun en erityisesti tee mitään – asettunut varsin siedettävälle tasolle. Tämä ehkä johtuu tulehduskipulääkkeen vaikuttavan aineen määrän tasaantumisesta elimistössä. Yskimis- ja aivastamiskipu on edelleen veret seisauttavalla tasolla, minkä totesin tänään aamulla, kun en ehtinyt torjua lähestyvää aivastusta.
Lukija on ehkä miettinyt, miksi kyse on idiootin kylkiluusta. Tekeekö se ihmisestä idiootin, että hänelle sattuu luunmurtumaan johtava tapaturma?
Kyllä.
Olen ollut ennen tätä kokemustani vakaasti sitä mieltä, että tapaturma on ihmisen omaa syytä. Ja olen edelleen täysin samaa mieltä. (Pois lukien tietysti tilanteet, jossa joku ulkopuolinen idiootti on aiheuttanut tapahtuman.)
Jos ihmisen älykkyysosamäärä on edes aavistuksen suurempi kuin kengännumero, niin kyllä hänen on ymmärrettävä, että tietyissä tilanteissa on oltava varovainen. Ei katua ylitetä katsomatta ensin, tuleeko autoja. Eikä sateella kiivetä jyrkälle peltikatolle. Eikä märälle rantakivelle astuta. Ja jos vaarallisia asioita on pakko tehdä, niin käytetään suojavarusteita tai muutoin estetään tapaturman sattuminen.
En minä voi syyttää liukastumisestani ketään muuta kuin itseäni. Menihän siitä ohi se vene, joka teki isommat aallot kuin veneet yleensä, mutta ei se minua kaatanut. Itse minä jalkani asetin sille liukkaalle kivelle. Yhtään katsomatta, mihin astun. Ja kun ottaa huomioon, että minä olen varsin kokenut yksinvaeltaja ja olen liikkunut paljon tuntureilla ja erityisesti vielä hakeutunut kivikkoisiin rinteisiin ja muihin vaikeakulkuisiin paikkoihin, niin kyllä minun olisi pitänyt osata paremmin. Idiootti.
Mutta ehkä minäkin joskus vielä opin.
Harmillista! Kun oikein huolella kaatuu kyljelleen, se kyllä sattuu, ja luunmurtumien kera vielä enemmän. Itsekin liukastelin muutama vuosi sitten selälleni, ja vaikka luita ei kai särkynytkään, pari viikkoa meni aika rauhallisesti hengitellessä. Toisaalta sitten kun kroppa paranee, tervettä olotilaa arvostaa taas entistä enemmän.
Olisi tietysti hyvä, jos jokaisesta vastoinkäymisestä osaisi ottaa opikseen, mutta mahtaisiko sekään riittää… Joskus universumi tuntuu vain olevan sitä mieltä, että tiettyjä asioita täytyy tapahtua, ja silloin ei ihmisen mielipidettä kysellä. Tsemppiä kuitenkin!
Kiitos! Näinhän se tuppaa olemaan, että universumi toisinaan meitä kouluttaa. Tässä olisi kuitenkin voinut käydä paljon huonomminkin, joten jospa minä nyt ottaisin opikseni ja toista vastaavanlaista oppituntia ei tarvittaisi.