Talviretkeilykauden hidasteeksi ilmaantunut vasemman hartia-olkapääseudun kiputila pitää miestä edelleen poissa ahkionvetohommista, mutta ainahan sitä voi tehdä jotain muuta kivaa. Kuten jo edellisessä kirjoituksessani arvelin, korvikepuuha on löytynyt kalastuksen parista: saan vihdoinkin lähdetyksi pilkille.
Sanonta, että kateus vie kalatkin vedestä, ei pidä paikkaansa ainakaan oululaisten pilkkijöiden keskuudessa. Paikallisessa Pilkkihullujen Facebook-ryhmässä nimittäin jaetaan auliisti tietoa pyyntipaikoista ja kalan syönnistä näillä paikoilla. Sieltä aloittelija löytää paljon tarpeellista tietoa.
Ensimmäinen keikka suuntautuu Peuhuun, joka sijaitsee Oulunsalossa, Liminganlahden rannalla. Edellä olevan karttalinkin mukaisesti Peuhussa kannattaa kulkea jäätä pitkin vähintään puolen kilometrin päähän rantaviivasta, jotta pääsee sopivansyvyisen veden äärelle. Liminganlahtihan on kauttaaltaan matala – Peuhun ja vastarannalla olevan Selkämatalan kautta jos vetää viivan, niin tuon viivan ja lahdenpohjukan välillä vesi on alle kolmen metrin syvyistä. Saapuessani lasken jäältä 28 pilkkijää ja valitsen itselleni paikan sillä tavoin muiden pilkkijöiden välistä, etten menisi liian lähelle ketään, mutta olisin kuitenkin likimain yhtä kaukana rannasta kuin muut.
Ajoitukseni on huono. Saapumistani edeltävän tunnin aikana Peuhusta on kiskottu kymmeniä kaloja ja sitten syönti on loppunut kuin seinään. Omalla kohdallani parhaiksi tapahtumiksi jäävät muutamat nykäisyt. Kalojen sijaan koukussa on kalastaja: tätä on saatava lisää.
Viikkoa myöhemmin on uuden yrityksen aika. Tällä kertaa menen Oritkariin eli Oulunsalon ja Oulun väliselle Kempeleenlahdelle. Karttalinkki viittaa jälleen paikkaan, joka on kalansaannin kannalta riittävän syvä. Nuo Kempeleenlahdenkin rannat ovat enimmäkseen matalat ja rannan lähellä on parinsadan metrin levyinen hylly, jonka päällä vettä on alle metri. Matalan veden ja paksun jään aikaan jää lepää tuolla ihan pohjassa kiinni.
Oritkari ei ole yhtä suosittu paikka kuin Peuhu. Olosuhteet ovat nyt vallan erinomaiset – pakkasta 13 astetta ja käytännöllisesti katsoen tyyntä – mutta paikalla on vain seitsemän muuta pilkkijää, kun itse saavun paikalle vähän ennen yhtätoista. Lajitoverit ovat asettuneet melko lailla suoralle linjalle vajaan kilometrin päähän rannasta. Valitsen itselleni paikan tuolta linjalta ja kairaan ensimmäisen reiän. Jäätä tässä on mukavat 25 senttiä ja vettä sen alla 2,5-3 metriä.
Ensimmäistä nykäisyä ei tarvitse odottaa pitkään. En kuitenkaan saa kalaa ylös, mikä johtunee samasta syystä kuin laihanlaisiksi jääneet perhokalastussaaliini: kokemattomuuttani en vielä osaa reagoida tärppiin niin nopeasti, että saisin vapaa nykäisemällä koukun heti tarttumaan kalaan.
Omaa koukuttuneisuuttani nämä nykäisyt sen sijaan vain vahvistavat. Täällä on kalaa ja ne ovat kiinnostuneita pilkistäni! Ei auta kuin jatkaa yrittämistä. Vielä minä sen kalan saan.
Olen antanut opettaa itselleni, että jos yhdeltä reiältä ei saa kalaa, ei siihen kannata jäädä pitkäksi aikaa kökkimään, vaan kannattaa tehdä toinen reikä vähän matkan päähän ja yrittää sieltä. Ja taas jos sieltä ei tule kalaa, niin uutta reikää tekemään vaan. Tyhjän reiän äärellä on turha päivystää.
Näin teen.
Ja se kannattaa.
Olisikohan kuudes tai seitsemäs reikä, jolla tärppää. Tunnen nykäisyn vavassa. Tempaisen vavan nopeasti ylös ja heitän sen sitten kädestäni jäälle ja rupean kaksin käsin nostamaan siimaa reiästä. Ja siellä on kala!
Hän ei ole suuri (18 cm), mutta hän on Ensimmäinen Pilkkiahveneni Ikinä. Siksi hän on erityinen.
Irrotettuani kalan koukusta lasken pilkin nopeasti takaisin alas ja jään odottamaan, josko saisin tältä reiältä lisää. Mutta en saa. Kyse ei siis ollut ahvenparvesta, vaan yksittäisestä kalasta, joka sattui olemaan juuri sopivassa paikassa ja sopivan nälkäinen.
Teen lisää reikiä – kaikkiaan parikymmentä – mutta en saa enää toista kalaa. Nelisen tuntia yritettyäni totean, että tämä kerta oli tässä. Kerään tavarani ja lähden kotiin.
Olisihan se ollut hienoa, jos olisin saanut monta kalaa, tai jopa monta isoa kalaa. Nyt sain vain yhden, ja sekin oli aika pieni, mutta silti. Minä sain kalan. Pilkillä. Muistuu mieleen tunnelmat ensimmäisen perholla saamani kalan jälkeen. Sain kalan, ja sain sen sellaisella pilkin ja koukun yhdistelmällä, jonka olin itse päätellyt ottavaksi. Taidan siis jotain tästäkin hommasta ymmärtää. Se tuntuu hienolta!
Kotiin päästyäni perkaan kalani ja paistan sen pannulla – voissa tottakai – ja syön myöhäiseksi lounaakseni. Ai että on hyvää!
Ensi viikonloppuna on mentävä taas. Silloin voisin testata taas uuden paikan – vaikka Nallikarin edustan, koska sieltä on tänään saatu ihan kelpo saaliita. Siellä onkin mahdollista päästä jo syvempien vesien äärelle: kolmen metrin syvyyskäyrä on jo 300 metrin päässä rannasta eikä kuuden metrin syvyyttäkään tarvitse hakea kuin 600 metrin päästä.
Tämä on kivaa! Eikä tässä oikeastaan varsinaisille retkille joutaisikaan.
Avaa kuvagalleria napsauttamalla kuvaa. Kuvasta toiseen siirtyminen tietokoneversiossa nuolilla ja mobiiliversiossa sivulle pyyhkäisemällä.
Lähiruokaa parhaimmillaan
Sitä se on. Ja taatusti tuoretta!